Toisen osan keskiössä ovat aasialaiset ja eteläamerikkalaiset elokuvat. Pidempi kritiikki löytyy elokuvasta Paulina.
Aiemmin Laajakuvaan on kirjoitettu seuraavista festivaalin elokuvista: Victoria, He ovat paenneet, The Duke of Burgundy, Kätilö, P’tit Quinquin, Lovemilla, Ollaan vapaita, Taxi Teheran, Sosialismi, Violet sekä Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films. Ennakkojutussamme käsiteltiin Sicario, Tale of Tales, Dear White People ja Going Clear: Scientology and the Prison of Belief.
Muut raportin osat löytyvät tämän linkin takaa.
Miss Hokusai (2015)
Japanilaisesta puupiirrostaiteilija Hokusaista kertova anime-elokuva tarjoilee tavallisesta taiteilijabiopicistä piristävällä tavalla poikkeavan lähtökohdan kertoa taiteilijan itsensä elämästä. Kaikkein tavallisimman mitättömyydestä maailmanmaineeseen nousemista ja siitä kumpuavia ongelmia käsittelevän esitystavan sijaan Miss Hokusai kertoo taiteilijasta hänen tyttärensä O-Ein näkökulmasta. Virkistävän erilainen ratkaisu on helposti perusteltavissa sillä, että tytär oli vahvasti läsnä taiteilijan töissä tekemällä osan niiden piirroksista ja viimeistelemällä keskeneräisiä teoksia. Ohjaaja Keiichi Haralla olisi siis mahdollisuus tuoda biopic-elokuviin jotain muistettavaa ja mielenkiintoista. Valitettavasti toteutuksessa on menty sieltä, missä aita on matalin.
Ensimmäisenä Miss Hokusaissa pistää silmään törkeän ruma tietokoneanimaatio elokuvan rakennuksissa ja taustoissa silloin, kun niiden lomassa yritetään luoda syvyysvaikutelmaa hahmojen silmistä katsottuna. Muissa kohtauksissa taustat on piirretty, ja hahmot liikkuvat niiden sisällä, mutta hahmojen katsoessa rakennuksia omin silmin on ne tehty 1990-luvun loppua muistuttavalla tietokonegrafiikalla, joka saa kaiken näyttämään siltä, että seinien takana ei ole mitään muuta kuin tyhjyyttä. Efekti on hieman samanlainen kuin Futuraman alkukausilla, joissa ympäristö ei näytä kuuluvan ollenkaan itse animaation kanssa samaan todellisuuteen. Liikkumisen tönkköys tuo jopa mieleen Windows 95:n labyrintti-näytönsäästäjän. TV-sarjan tai parhaat vuotensa nähneen kuvaputkensuojaajan tapauksissa tällaisen pystyy vielä antamaan anteeksi, mutta visuaalista taidetta käsittelevässä elokuvassa silmiinpistävä rumuus tuntuu pahasti ammattitaidottomuutta alleviivaavalta ajattelemattomuudelta.
Toinen Miss Hokusain suuri ongelma on se, että se ei oikeastaan käsittele aihettaan mitenkään. Hokusai itse jää katsojalle hyvin kaukaiseksi, mikä on ymmärrettävää, koska O-Ein ja hänen isänsä välit eivät ole läheisimmät mahdolliset taiteen tekemisen ulkopuolella. Tämäkin olisi erinomaisen mehukas lähtökohta, jonka ympärille ohjaaja voisi rakentaa elokuvansa, mutta hän tuntuu olevan enemmän kiinnostunut hassuhuumorista ja yksittäisistä täydellisen onnellisuuden hetkien kuvauksista. Liian usein elokuvassa nähdään täysin irrallisia kohtauksia, joissa hahmot vain nauttivat elämästään satumusiikin soidessa. Nämä kohtaukset eivät tuo lisäarvoa muun elokuvan tapahtumiin ja toimisivat kaikki itsenäisinä lyhytelokuvina ilman, että ne kärsisivät millään tavalla muun leffan puuttumisesta. Hassuhuumoripuolella ohjaaja pyrkii halpaan yleisönnaurattamiseen kuvaamalla lähes joka kohtauksessa söpöä koiraa tekemässä hauskoja asioita.
Kun kaikkeen tähän lisätään vielä ällistyttävän törkeä katsojan aliarvioiminen, on Miss Hokusaista nauttiminen vaikeaa. Elokuvassa käytetään todella vähän minäkertojaa, mutta kun O-Ei tapaa sokean siskonsa, jonka sokeus esitetään hyvin selvästi kuvamateriaalinkin kautta, on elokuvassa pakko olla kohtaus, jossa naisen ääni tokaisee: ”Siskoni syntyi sokeana.” Hieman myöhemmin O-Ei ja hänen sisarensa viettävät laatuaikaa veneajelulla, kunnes iso aalto tulee heitä kohti. Kohtaus loppuu pysähdyskuvaan Kanagawan suuresta aallosta tehden katsojalle oikein selväksi, että tässä elokuvassa on hei muuten kyse tästä miehestä. Elokuvan lopussa kerrotaan, miten sen hahmojen loppuelämät etenivät. Osa esitetystä triviatiedosta on virheellistä. (JM)
Jauja (2014)
Jaujassa Viggo Mortensenin esittämä tanskalainen kapteeni Dinesen on saapunut Argentiinaan 1880-luvulla. Hänen tyttärensä Inge (Viilbjørk Malling Agger), joka on maisemassa paljon enemmän kotonaan, katoaa romanttisen päähänpiston seurauksena aavikolle. Isä lähtee perään.
Elokuva on kuvattu 1.33:1-kuvasuhteessa, jonka kulmia on pyöristetty. Kuten useissa muissakin kritiikeissä on sanottu, tyyli tuo mieleen 1800-luvun lopun valokuvien asetelmat. Kuva on täynnä moneen tasoon aseteltua informaatiota, vaikka kuva ei ole laajakuvaa. Myös mykkäelokuvat käyvät mielessä, koska kuvan pyöreät kulmat tuovat mieleen vielä hieman laatikkomaisemman 1.20:1-kuvasuhteen.
Jaujassa tapahtuu jotain mitä pitäisi tapahtua useammassa elokuvassa enkä tarkoita tätä kirjaimellisesti, siis että juuri tällaisia tapahtumia pitäisi olla muissakin elokuvissa; tarkoitan riskien ottamisen tasoa. Elokuva tekee uskaliaan hypyn ja kokeilee mihin siitä on. Mortensen kävelee elokuvasta ulos (tai jää aaveeksi sen taustalle), ja kaikki muuttuu. En kerro sen tarkemmin mikä muutos on, mutta sitä voi syystä verrata esimerkiksi Abbas Kiarostamin elokuvaan Certified Copy. Toinen auttava lähtökohta voisi olla Célinen Niin kauas kuin yötä riittää.
Mistä vertaus? Vaikka Lisandro Alonson työryhmä on selvästi ollut romanttisempi kuin vanha kunnon ranskalainen pirumme, on näiden teosten estetiikassa paljon yhteistä. Timo Salmisen kuvaus on ratkaisevassa asemassa. Kuten mainittu romaani, elokuva tuntuu realistiselta kurkkutorvea puristavalla tavalla: sen kuvaus väkivallasta on vailla koristeita. Kamera tallentaa kuin vahingossa verisen ruumiin ja taivaalla kaartelevia petolintuja, joita silmä ei välttämättä huomaisi, jos kuva ei pysyisi paikallaan niin kauan.
Mutta tämä realismi on taiteen realismia: tyylikeino siinä missä Niin kauas… -kirjan kuvaukset puuduttavasta lääkärintyöstä. Ja aivan kuten tässä kirjassa realismi sekoittuu Afrikka-jakson satiiriin ja Yhdysvallat kuvataan unen maana, rahan ironisena paratiisina, on Mortensenin surkuhupaisa hahmo jostain toisesta elokuvasta, humoristisesti koikkelehtiva tanskalainen aavikolla ja meren rannalla, jotka ovat niin armottomia, että hylkivät kaikkia symbolisiakin tulkintoja. Hän on Hamlet ilman yleisöä ja muita esittäjiä, oman näytelmänsä statisti.
Elokuvan hitaasti muuttuva tunnelma ei hylkää realismia, vaan katsoo sen taakse. Unen ja elämän maailmat eivät ole erilliset vaan koko ajan samalla kokemuksen tasolla olevia. Ratkaisu kiihdyttää varmasti monia ihmisiä raivoon tällaista “tekotaidetta” kohtaan ja miksipä ei, lähestymistapa sekin, mutta koen että juuri tällaisiin heittäytymisiin elokuvaa taiteena kannattaa käyttää, ja raivo on vain todiste siitä, että elokuva yrittää mahdotonta eli juuri sitä mitä sen kuuluukin yrittää. Se on yritys puhua jostain, josta ei voi puhua… luonnos Wittgensteinin antiteesiksi. (ML)
Sunrise (2014)
Minulla ei ole lapsia. En tiedä, miltä tuntuisi menettää oma lapsi. Sen täytyy pysäyttää aika. Intiassa katoa vuosittain tuhansia lapsia, koska ihmiskauppa voi hyvin. Pienistä tytöistä tehdään alaikäisiä seksitanssijoita tai pahimmassa tapauksessa prostituoituja.
Sunrise kertoo erään poliisin tarinan. Hänen tyttärensä on kadonnut kymmenen vuotta sitten. Vaimo ei ole kyennyt käsittelemään asiaa, ja elää uskossa, että perhe on edelleen koossa. Isä yrittää edelleen epätoivoisesti etsiä tyttöä Mumbain sateisilta kujilta ja nuhjuista taloista.
Valoisasta nimestään huolimatta Sunrise edustaa erilaista intialaista elokuvaa. Se on kylmä, kyyninen ja ennen kaikkea lohduton noir-henkinen kuvaus vanhempien kärsimyksestä. Sateiset kadut sekä neonvalonloisteiset baarit eivät tule ihan ensimmäisenä mieleen, kun ajattelee Intiaa. Mumbai noiriksikin ristitty genre on oivallista kontrastia Bollywoodin yli-iloisille rallatuksille.
Loistavasti etenevä elokuva pitää kliseisesti sanottuna koko kestonsa otteessaan. Katsoja joutuu jatkuvasti miettimään, mikä on todellista ja mikä ei. Loppua kohden tahtia kiristetään silmukka kerrallaan, jonka seurauksena tunnelma muuttuu hetkessä painajaiseksi. Lapsensa kadottanut tuskin koskaan luopuu täysin toivosta. Loppukohtaus jää mieleen, sillä se on avoin, mutta hyvin toiveikas. Samalla se on ensimmäinen kerta, kun hahmot näytetään auringonpaisteessa. (TP)
An (2015)
Dorayaki-kojua kyllästyneenä pyörittävän Sentaron elämä muuttuu, kun kioskin ikkunaa koputtaa 76-vuotias Tokue, joka kysyy töitä apulaisena. Keski-ikäisen kioskinpitäjämiehen ei auta kuin kieltäytyä japanilaisen kohteliaasti, mutta omituinen mummeli palaa seuraavana päivänä mukanaan makeisissa käytettävää paputahnaa. Tahna osoittautuu niin herkulliseksi, että paras ratkaisu tilanteeseen on lopulta palkata nainen. Tämän jälkeen alkaa intohimoinen ja vaativa paputahnan valmistus, jonka aikana Sentaro innostuu työstään ja kauppa käy kuin häkä.
An kuvastaa, miten elämälleen voi löytää uuden tarkoituksen menneisyyden traumojen jälkeen. Sentarolla on omat demoninsa toisen miehen vammauttamisen ja siitä seuranneen vankilareissun myötä. Tokuen uusi työpaikka saa elämänsä ehtoopuolella olevan naisen kokemaan jotain, mitä hän on kaivannut koko elämänsä. Alkupuolella herkulliset lähikuvat makeisista saavat katsojan nälkäiseksi ja iloiseksi hahmojen hyvinvoinnista. Hieman eksentrinen muille iloa tuomaan tullut vanhempi nainen pysyy hyvän maun rajoissa eikä ammu liikaa yli, jolloin Anin alkupuoli on kevytmielistä, mutta ihan toimivaa hyvänmielenelokuvaa. Vähäisen ulosannin myötä elokuvan huumori on yllättävän hauskaa eikä se yritä olla liian omituista, mikä on vain hyvä asia.
Loppua kohden An vakavoituu, kun mukavan vanhuksen kanssa ei lähdetäkään sateenkaarimaan karkkihyllylle, vaan lepraparantolaan. Silloiset ja nykyiset huhumyllyt pilaavat hyväntahtoisen ja nyt parantuneen ihmisen elämän. Tokue on kaivannut vain mahdollisuutta olla osa yhteiskuntaa. An tarjoilee maailman, jossa menneisyyden virheistä ja traumoista huolimatta ihmiset voivat saada toisen mahdollisuuden. Sellaisesta maailmasta on ihan kiva haaveilla elokuvan keston verran, mutta muuhun Anista ei ihmiskuvauksena oikein ole. Elokuvana se on kevyt eikä se syvenny aiheeseensa kovinkaan suurella antaumuksella. Elokuvan jälkeen katsoja muistaa todennäköisesti vain mehukkaat lähikuvat herkullisen näköisestä paputahnasta. Tämän vuoksi An on reilusti parempi elokuva, jos sen katsoo pelkkänä ruokapornona. (JM)
The Laundryman (2015)
Taiwanilainen elokuva on ikään kuin Hongkong-leffojen uusi tuleminen. Toki Hongkong edelleen tuottaa filmejä, mutta niiden taso on pudonnut pahasti vuoden 1997 jälkeen. Sittemmin Taiwan on nostanut statustaan elokuvakartalla ja silloin tällöin sieltä tulee jotakin kiinnostavaa. The Laundryman ottaa huomattavia vaikutteita ”honkkarituotannoista”, mikä näkyy positiivisesti sen sisällössä.
Tarinan keskiössä on hiukan juntin oloinen pesupalvelun työntekijä, joka vaatteiden puhdistuksen lisäksi tekee peitehommina palkkamurhia. Menneisyyden haamut alkavat vainota häntä, mikä käynnistää mission lähteä puhdistamaan karmaa. Pesulasankarin mielestä tilanne käännetään siten, että tappolistalle joutuvat kaikki hänet joskus tappamaan palkanneet henkilöt. Loogista.
Huumorin, kauhun ja toiminnan sekametelinä etenevä The Laundryman on vallan mukava paketti. Taukoamatta eteenpäin rynnivä tappolistajuoni tuo mieleen Kill Bill -saagan, tehden tarinan seuraamisesta yllättävän mielekästä. Miinuksena toki voi todeta, että toimintakohtauksia olisi suonut olevan enemmänkin. Ne tosin ovat hyvin toteutettuja, salamaleikkauksista huolimatta. Toiminnan ollessa vähissä, on sitä kompensoitu mustalla huumorilla, joka tuo vahvasti mieleen vanhat hongkongilaiset kummittelukomediat. Ihan törkeäksi sekoiluksi tai huutonauruksi meininki ei ylly. Paikoin kohtaukset ovat jopa tukkakauhun tunnelmaa lähellä olevaa pelottelua, mutteivät missään vaiheessa liian ahdistavia.
The Laundryman on myös muutaman pennin velkaa nykyajan muodikkaille neonvaloelokuville, kuten Drive. Ajoittain värimaailma on kuitenkin likainen ja ruskea ja alkupuolen otoksissa kirkkautta on taasen liiaksi asti. Tämä luo hyvän kontrastin elokuvan visuaaliselle kekseliäisyydelle, samalla kuvastaen päähenkilön sisällä myrskyäviä tunteita. (TP)
Ixcanul (2015)
Guatemalalaisessa Ixcanulissa 17-vuotias mayatyttö Maria elättelee toiveita paremmasta elämästä. Hänelle on juuri järjestetty avioliitto perheen vuokratilan työnjohtajan kanssa eikä tämä ole lähelläkään sitä, mitä nuori nainen elämältään haluaisi. Mariaa vokottelevan pojan kertomukset Yhdysvaltojen kultaisista kaduista ja jokaiselle ihmiselle annettavasta palatsista saavat nuoren naisen lopulta harrastamaan seksiä pojan kanssa ainoastaan siksi, että hän pääsisi tämän mukana paratiisiin. Lopputulos ei ihan vastaa odotuksia – Maria tulee raskaaksi ja poika lähtee jahtaamaan unelmiaan yksin. Tilanteelle pitää tehdä jotain nopeasti, koska muuten tilanomistaja heittää Marian perheen ulos viljelmiltään.
Ixcanul yhdistelee kristinuskoa, vanhoja mayaperinteitä ja miesvaltaista kulttuuria. Ruokapöydässä Maria joutuu kuuntelemaan vanhempiensa pahoittelua siitä, miten tyttölapsen saaminen on ollut suuri kirous heitä kohtaan. Marian perhe harjoittaa näennäisesti kristinuskon oppeja, mutta he silti palvovat lähellä olevaa tulivuorta ja tekevät mitä paikallinen poppamies käskee. Näiden yhdistelmä on pahimmillaan hengenvaarallinen sekoitus. Kaupungista avun hakeminen ei sekään ole ongelmatonta, koska elokuva näyttää kaupungin pahuuden ja korruption. Tavanomaisen maalta kaupungin pahuuteen -tarinan sijaan Ixcanul sentään kuvastaa molemmat vaihtoehdot yhtä lailla kamaliksi.
Elokuva käsittelee montaa asiaa: naisen asemaa, toiveita paremmasta elämästä, kulttuurien yhteentörmäystä ja perinteiden vaalimista, mutta ei keskity antaumuksella yhteenkään. Passiivisen oloinen päähenkilö kuvataan tyytymättömänä ja omaan osaansa alistuneena. Ixcanul ei kuitenkaan pysty kääntämään tätä passiivista rauhallisuutta sellaiseksi voimavaraksi kuin esimerkiksi festivaalilla nähty In the Crosswind, vaan tyytyy lähinnä kertomaan harmaaseen massaan sekoittuvan tarinan, jonka teknisessä toteutuksessa ei ole mitään erityisen muistettavaa. Tämä on sääli, koska elokuvan käsittelemissä aiheissa olisi paljon potentiaalia, ja ne täytyy kertoa, jotta niille voitaisiin ihannemaailmassa tehdä jotain. ”Vähän kaikkea” -ratkaisu tekee Ixcanulista PowerPoint-dian kaltaisen luettelon. Se ei sellaisenaan riitä kertomaan tarpeeksi. (JM)