On jälleen vuoden suurimman suomalaisen elokuvafestivaalin raportin aika! Tällä erää olemme jakaneet Rakkautta & Anarkiaa -pakettimme neljään osaan, joissa käymme teoksia lävitse maakohtaisesti. Tässä ensimmäisessä keskitytään yhdysvaltalaisiin tuotantoihin.
Aiemmin Laajakuvaan on kirjoitettu seuraavista festivaalin elokuvista: Victoria, He ovat paenneet, The Duke of Burgundy, Kätilö, P’tit Quinquin, Lovemilla, Ollaan vapaita, Taxi Teheran, Sosialismi, Violet sekä Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films. Ennakkojutussamme käsiteltiin Sicario, Tale of Tales, Dear White People ja Going Clear: Scientology and the Prison of Belief.
Muut raportin osat löytyvät tämän linkin takaa.
Me and Earl and the Dying Girl (2015)
Alfonso Gomez-Rejon teki allekirjoittaneeseen lähtemättömän vaikutelman debyyttielokuvallaan The Town that Dreaded Sundown, joka oli omaperäinen metakauhuelokuva olematta sitä komediallisesti à la Scream. Se vielä onnistui kääntämään lähdemateriaalina toimineen 70-luvun B-klassikon olemassaolon edukseen ottamalla kyseisen teoksen osaksi omaa maailmaansa, dokumentiksi siitä, mitä siellä oli aikoinaan tapahtunut. Ohjaaja ei onnistu samaan uutuudellaan Me and Earl and the Dying Girl, joskin esikoisesta tutut villit kamera-ajot ja omaperäiset leikkaukset kohtausten sisällä ihan muualle ovat jälleen läsnä (jälkimmäiset tällä kertaa hauskasti toteutettuina stop-motion -animaatioina).
Valitettavasti Jesse Andrewsin omaan kirjaansa perustuva käsikirjoitus on umpimätä. Lähtökohtaisesti herttaisista hahmoista (päähenkilö Greg, nimihahmo Earl ja kuoleva tyttö itse, Rachel) muokataan keskimmäinen poislukien elokuvan loppuun mennessä Andrewsin käsissä suuntaan jos toiseenkin lenteleviä instrumentteja kirjoittajan oikuille. Hahmot pitävät milloin mitäkin monologeja puhtaasti siksi, että ne on kirjoitettu käsikirjoitukseen, ja mitään varsinaista orgaanista rakennetta elokuva ei tunnu noudattavan. Gregin monotoninen kertojaääni tietää kertoa meille, että Rachel ei kuole tarinan aikana, vaikka päättää muun muassa lopettaa kemoterapiansa. Elokuva onnistuu luomaan kuitenkin ennakko-odotuksia jonkin tytön kuolemalle Gregin otsikoimilla tarinaosuuksilla, joten katsojan on pakko kehittää mielessään jonkinlainen viitekehys sille, kuka kuoleva tyttö sitten on. Tämä voisi vielä toimia, jos se loppuratkaisu ei olisi mitä on. Tällaisenaan se jättää pahan mielen, eikä siksi, että tarina olisi traaginen tai tunteet korkealla, vaan siksi, että elokuva tuntuu kusevan silmään täysin tarpeetta, muuttaen katselukokemuksen täysin.
Komediana tästä on myös vaikea pitää, koska se on täsmäisku elokuvaa kasuaalisti harrastavien (lue: suuri osa esim. R&A-kävijöistä) makuaisteihin. Werner Herzogia idolisoidaan kuin Teuvo Tuliota Filmihullussa 80-luvulla, ja Gregin ja Earlin kuvaamat Ö-laadun versioinnit suosikkiarthouse-elokuvistaan ovat – osittaisesta hauskuudestaan huolimatta – valikoimaltaan niin suoraan hipster-Martin leffahyllystä ettei mitään rajaa. Elokuvassa oleva kohtaus, jossa Greg käy Rachelin kanssa divarissa ja hyllyissä on pelkkää Criterionia (osa kyllä LaserDiscillä, siitä kunniamaininta) kertoo hyvin siitä, millainen näkemys sekä elokuvan hahmoilla että näennäisesti sen tekijöillä on “tärkeistä elokuvista”. Tämä luo omituisen vaikutelman, jossa Me and Earl and the Dying Girl tuntuu väheksyvän suurta osaa elokuvista ja elokuvakulttuurista, vaikka se niin kovasti yrittääkin pitää hauskaa juuri sillä usein vakavimmaksi mielletyllä moisella, eli taideklassikoilla.
Kliimaksissa nähtävä Gregin debyyttilyhäri on jo niin korni, että jos se nähtäisiin jossain toisessa elokuvassa, se tuntuisi puhuvan siitä miten avuton ja omaperäisyyttä vailla oleva hahmo on kyseessä. Gomez-Rejon sen sijaan nostaa hänet jalustalle. Hän on nero, tuleva elokuvan mestari, löllyvä lihakimpale johon jokainen yleisössä istuva elämäänsä turhautunut wannabe-ohjaaja voi projisoida itsensä. Olettamus on loukkaava, koska se asettaa kysymyksen: oletteko te tarpeeksi laiskoja ja luovuttaneita uskoaksenne tähän? Jos vastaus on kyllä, maailmamme on surullisempi kuin uskoinkaan. (MM)
The Diary of a Teenage Girl (2015)
1970-luvulle sijoittuva The Diary of a Teenage Girl kertoo 15-vuotiaan Minnien seksuaalisesta heräämisestä. Ensimmäinen kerta on juuri koettu äidin poikaystävän kanssa ja lisää tekee mieli. Ääninauhurille lausuttu päiväkirja esitellään tapausten kertojana. Seksuaalisen heräämisen kanssa Minnien elämään vaikuttavat unelma sarjakuvapiirtäjänä toimimisesta ja yleinen biletys 70-luvun epämääräisissä happokellareissa. Kaiken tämän yhdistämällä saadaan nuoren naisen kasvutarina.
Ensinnäkin pitää mainita, että elokuvan 70-luku näyttää totaalisen feikiltä. Vain naisten käyttämissä farkuissa on nähtävissä aikakauden muotia ja korkea vyötärö, koska sellainen sattuu olemaan tällä hetkellä muotia, mutta miehet löntystävät aivan tavanomaisissa vaatteissa ja kampauksissa – riittää, että heillä on viikset. Myös elokuvan tapa kuvata kaikki 70-luvulla eläneet vapaamielisinä huumeidenkäyttäjinä saa elokuvan sijoittumaan mielikuvamaailmaan, jossa kyseistä aikakautta kuvastaa vain ja ainoastaan koko kansan huumesekoilu. Tällaisessa maailmassa on hyvin vaikea kuvata oikean ihmisen henkistä kehitystä. Leffan kannalta on myös erittäin huono ratkaisu keskittyä näyttämään, miten kivaa on vetää kokkelia nokkaan ja pari minuuttia ennen loppua vetäistä South Parkin Mr. Mackeyn tunnetuimman repliikin kaltainen toteamus siitä, että huumeet ovatkin pahasta.
Kärjistäminen ja yliampuminen voisivat toimia, jos elokuvan huumori olisi luonteva osa sen tarinankuljetusta. Nyt se koostuu lähinnä yksittäisistä vitseistä, joilla ei elokuvan maailmassa ole mitään virkaa niiden esittämisen jälkeen. Esimerkiksi päiväkirja luetaan ääneen nauhurille vain siksi, että Minnie voi yhdessä kohtauksessa puhua kovaan ääneen seksiseikkailuistaan bussissa ja ihmetellä, kun kaikki tuntuvat tietävän hänen touhuistaan. Sen jälkeen ääninauhuri melkeinpä unohtuu koko elokuvasta, vaikka se on juuri sitä ennen esitetty olennaisena elementtinä juonenkuljetukselle. Tämän jälkeen päiväkirjamaisuus kuvataan vain kuvamateriaalin taustalla olevalla minäkertojalla. Suurin osa huumorista liittyy siihen, että päihtyneenä tehdään typeriä asioita ja jälkikäteen todetaan, että niitä ei olisi ehkä kannattanutkaan tehdä. Mitään oikeaa katumusta tai oppimista ei nähdä ennen lopun monologia, jossa huumeet, miesseikkailut ja riehuminen ovat huono juttu. Kun sataminuuttisen elokuvan ensimmäiset 95 minuuttia ovat pelkkää yleistä sekoilua, on lopun moraalisaarna tekopyhä. (JM)
Green Room (2015)
HC-punkkarien auto on keskellä peltoa. Bensa on loppunut ja jengi sammunut. Tätä mietitään aamulla, kun keikkaakin pitäisi saada jostain. Sitä järjestyy lopulta uusnatsien bileistä, jossa ensimmäisenä settilistan biisinä kuullaan Dead Kennedys –cover Nazi Punks Fuck Off. Energinen keikka puree yleisöön, mutta tämän jälkeen he näkevät bäkkärillä puukotetun naisen ja jäävät natsipaskiaisten vangeiksi vihreään huoneeseen. Ulos pääsee vain yhtä tietä, eikä siitä sattuneesta syystä pysty kulkemaan. Tilanne kiristyy.
Green Room on elokuva, joka luo klaustrofobisen tunteen. Uusnatsien vangiksi joutunut punkryhmä joutuu tekemään kaikkensa päästäkseen takaisin ihmisten ilmoille naarmuitta. Tilanne eskaloituu nopeasti. Katsojaa shokeerataan niin groteskilla väkivallalla kuin pakokauhulla. Ohjaaja, Jeremy Saulnier, onnistuu kuvaamaan väkivallan rankkana, häpeilemättömänä ja välttämättömänä tehokeinona. Harvemmin erinäiset gorekohtaukset ovat saaneet kämmenet tärisemään ja tuntuneet näin pahoilta. Jo pelkästään Patrick Stewartin esittämä uusnatsien johtohahmo saa kylmät väreet aikaiseksi.
Green Roomin hengenheimolaisia ovat The Last House on the Leftin kaltaiset filmit. Aikaa ei juuri ole, ratkaisut tulee tehdä hetken mielijohteessa ja yleensä ne johtavat kuolemaan. Kaikki elokuvan hahmot ovat uhrattavissa. Arvaamattomat tilanteet muodostuvat äkkiseltään, katsojan vain ihmetellessä tapahtumien tylyyttä. Etenkin eräs pakenemisyritys, joka päättyy siihen, kun koira raatelee avuttoman naisen, saa vatsani kourimaan pahoinvoinnista vielä tätäkin kirjoittaessa. (TP)
Queen of Earth (2015)
R&A:ssa vierailleen Alex Ross Perryn kaksi uusinta elokuvaa saivat Suomen ensi-iltansa festivaalilla. Aikaisemmin tehtyä Listen Up Philipiä voi pitää ohjaajan läpimurtoelokuvana budjetin suuruuden ja näyttelijäkaartin nimekkyyden osalta, joten lähestulkoon heti sen perään tehty Queen of Earth on siksikin mielenkiintoinen tapaus, että se on tehty vain murto-osalla Listen Up Philipin budjetista ja huomattavasti pienemmällä miehityksellä, joskin osa tekijätiimistä on pysynyt samana.
Queen of Earth kuvastaa päähenkilönsä Catherinen (Elisabeth Moss) henkistä hajoamista mökkiloman aikana. Itseään muita parempana pitävä nainen on nyt samanlaisessa kriisitilanteessa kuin hänen ystävänsä Virginia (Katherine Waterston) oli edellisvuonna. Elokuvassa nähtävät flashbackit osoittavat, miten Catherinen aikaisempi loma oli ylimielistä egopönkitystä, mutta takaumat esitetään niin, että ne eivät välttämättä kerro absoluuttista totuutta tapahtumien kulusta, vaan ennemminkin ihmisten muistikuvia, jotka ovat voineet ajan myötä muuttua valheellisiksi. Naisten välillä vallitsevat keskinäiset kilpasuhteet saavat katsojan pohtimaan heidän ystävyyttänsä ja ylipäänsä sitä, miksi naiset välittävät toisistaan.
Elokuvassa tehdään selväksi se, että naiset ovat vanhoja ystäviä, ja heistä paistaa paikoitellen läpi se, että he aidosti välittävät toisistaan. Naisten kasvamista erilleen ei alleviivata, mutta elokuvan nykytilanteessa on kuitenkin selvää, että Catherine ja Virginia eivät ole enää ne ihmiset, jotka joskus aikaisemmin ovat ystävystyneet. Heidän roikkumisensa toisissaan on ennemminkin enää vain tottumusta ja ehkäpä jopa pelkoa uusien ihmissuhteiden muodostamisesta. Tämä ei ole mikään olematon ilmiö, vaan aivan varmasti osalla lukijoistakin on esimerkiksi kouluaikaisia ystäviä, joiden kanssa heillä ei enää ole mitään yhteistä. Samanlaiseen ihmiseen tutustuminen nykyhetkessä saattaisi tuntua vastenmieliseltä, mutta vanhat ystävät säilyvät tällaisissa tapauksissa syistä riippumatta. Tällainen lisää elokuvan hahmojen ahdinkoa, koska he haluaisivat oikeasti auttaa toisiaan, mutta he eivät oikeastaan itsekään tiedä miksi.
Tunnelmanluonnin kannalta Queen of Earth tekee hyvin mielenkiintoisen ratkaisun muistuttamalla audiovisuaalisesti 1970- ja 80-lukujen slasher-elokuvia. Järvenrannalla kaikesta sivistyksestä erillään oleva mökki ja painajaismaisesti kohiseva drone-ääniraita saavat katsojan melkeinpä odottamaan jostain pomppaavaa veitsimurhaajaa, vaikka koko ajan on tiedossa, että sellaista ei ole tapahtumassa. Tämä lisää elokuvaan omituisen fyysisen väkivallan uhan, jota siitä ei muuten välttämättä välittyisi, koska Queen of Earthin hahmot kokevat väkivaltansa henkisellä puolella. Ohjaajan Q&A-tilaisuudessa heittämät vertaukset Rainer Werner Fassbinderin Petra von Kantin katkerat kyyneleet -elokuvaan eivät myöskään ole täysin tuulesta tempaistuja, koska molemmissa on nähtävissä tietyn roolin ylläpitämistä ja toisen epäonnesta saatavaa vahingoniloa ja nautintoa. Runsas kasvolähikuvien käyttö ja tapahtumien rajaaminen mökin lähipiiriin tekevät Queen of Earthista samalla tavalla klaustrofobisen kuin Fassbinderin elokuva, joka sijoittuu yhden asunnon sisälle.
On ilahduttavaa, että Perry on lähtenyt tekemään omanlaistaan elokuvaa välittömästi kohtuullisen suuren budjetin läpimurtonsa jälkeen. Tämä osoittaa, että ohjaajalla on myös taiteellista visiota ja omaa sanottavaa. Tällä hetkellä Perry käsikirjoittaa Disneyn Nalle Puh -elokuvaa, joten täytyy toivoa, että miehen ison profiilin käsikirjoitusurakat mahdollistavat tällaisten elokuvien tekemisen siinä sivussa eikä oma tyyli katoa jossain matkan varrella. (JM)