Koko artikkelisarja: Joonatan Nikkinen: Punaista valkoisella: matkalla video nastyjen maailmaan (pdf) Laajakuvan kirjasta 10 kirjoitusta
Kylymässä mualimassa
“Näemme elokuvassa syötävän aitoja apinan aivoja! Tämä on järkyttävää!”
Jos pahasta varhaisdementoitumisesta kärsivään muistiini on luottamista, suurin piirtein näillä sanoin kommentoi eräs paneelikeskusteluun osallistunut brittiläinen mieshenkilö muuatta dokkaria, joka kelmeillä kasvonpiirteillään antoi panoksensa video nasty -termin olemassaololle. Tämä huppunsa alta kovin kalpeana virnistävä pahanilmanlintu on mondo-elokuvaa totuttua(kin) groteskimpaan suuntaan vuonna 1978 kyydinneen Conan Le Cilairen Faces of Death, kunnioitetun patologi Frances B. Grössin luotsaama tutkimusretki viimeiseen matkaan.
Kaiken kaikkiaan onnettomuuksilla, teurastuksilla, kuolemantuomioiden täytäntöönpanoilla sun muulla mukavalla mässäilevä Faces of Death on dokumenttielokuvalle samaa, mitä porvaripolitiikka koko kansan eduille. Salamyhkäinen, mitä ilmeisimmin japanilaisia markkinoita tyydyttämään tarkoitettu shokumentti on kaikessa kirkassilmäisyydessään leijonanosalta silkkaa huiputusta, vaikkei vastoin Killing for Culture -kirjan (David Kerekes & David Slater, 1994) spekulointeja Nousevan auringon maan tuotantoa sentään ole. Paitsi ettei Michael Carrin näyttelemää Grössiä ole olemassa ja sekä käsikirjoittajana toiminut idealisti Alan Black että nuori, innokas Le Cilaire paljastuvat todellisen pääpirun John Alan Schwartzin pseudonyymeiksi, on eräiden arvioiden mukaan myös noin nelisenkymmentä prosenttia itse sisällöstä silkkaa feikkikamaa. Vaikka autenttista kuvaa erinäisistä ihmis- ja (eritoten) eläinelämien päätöshetkistä mukana onkin, muuntautuvat Schwarzin kaverin kämppä sähkötuoliteloituksen näyttämönä toimivaksi kuolemanselliksi, toisen sällin asunnon keittotila puolestaan Grössin labraksi ja itse ohjaajamestari kannibaalikultin johtohahmoksi. Suurimman melun aiheuttanut apinakohtauskaan ei ole sitä miltä näyttää, vaan aivoilla herkuttelu on paikallisessa marokkolaisravintolassa trikkien, tekoveren ja kukkakaalin kanssa lavastettua silmänlumetta. Jopa mainospuhe 46:ssa maassa bannimisesta on silkkaa soopaa.
Faces of Deathin aito osuus koostuu puolestaan sieltä sun täältä kerätystä arkistomateriaalista. Esimerkiksi kuuttien nuijimisen muistan nähneeni Antonio Climatin ja Mario Morran kaksi vuotta aiemmassa This Violent World -mondossa. Lopputulos on kyseenalaisella aiheellaan suu auki mässyttävä eksploitaatioilmiö, jossa on kieltämättä saattanut 1970-luvun loppupuolella tekijätietojen ja IMDb:n puutteessa olla oma, heikottavan kuvottava fibansa, eräästä elämän peruskäsitteestä ajat sitten erkaantuneen modernin ihmisen silmin. Myyttien auettua löytynee Faces of Deathin potentiaalinen nyky-yleisö lähinnä kultti- ja extreme-filmien kaluajista. Onhan kaiken nähneen friikin kai sitten tarkastettava tämäkin aikansa outous, vaikka pelkkä konsepti saisi etomaan ja sisällönkin tietäisi olevan niin eettisesti kuin tasollisesti täyttä shaibaa.
Tartaria krematorioon
Video nastyjen vähään jääneestä mondo-osuudesta on hyvä jatkaa genrestä vahvat vaikutteensa saaneiden kannibaalielokuvien pariin. Ensimmäisten mondojen tapaan myös näiden filmien tiet vievät Roomaan. Ihmissyönnin hurmion ohella monesti autenttisten eläintappojen, rasismin ja raiskausten tapaisia hilpeitä teemoja sisältävän genren isähahmoksi mielletään väkivaltaisista poliisielokuvistaan tunnettu Umberto Lenzi. Vuonna 1972 julkaistu Mies syvästä joesta (Il paese del sesso selvaggio) tarjoilee enemmän campia kuin kannibalismia (joka rajoittuu yhteen ainoaan, suhteellisen irralliseen kohtaukseen), mutta sitäkin runsaammin mondoista perittyä, varsin irrallista eläinrääkkäystä. Nämä skenet olivatkin ilmeisin syy Lenzin viidakkoseikkailun brittibannimiselle: vuoden 2003 tupatarkastuksen jälkeen filmi pääsi maassa lieasta, edellä viitattuja kohtauksia lyhyempänä. Eläimiin kohdistuva väkivalta on pätkässä muutenkin harmillista, sillä ilman tätä julmuutta Mies syvästä joesta olisi nautittava, koominen ja hivenen sympaattinenkin elokuva primitiiviseen heimoon sulautuvasta valkoisesta miehestä, joka lopulta valitsee sivistyneitä pelastajia mieluummin uuden perheensä.
Lenzin lämmittelemä sytytyslanka kyti aina vuoteen 1977 saakka, kunnes Kannibaalit räjäytti alagenrebuumin valloilleen muutamaksi vuodeksi. Ruggero Deodaton rahanahneelta Umbertolta sieppaaman projektin onnistui selvitä Englannissa pelkällä sensorin puimurin läpi pujahtamisella. Hyvä onni ei jatkunut Deodaton palattua lihanhimon pariin kolme vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneella kannibaalielokuvan timantilla: video nastyksi päätymisen ohella Cannibal Holocaust (josta en erään aikakauden keksimää suominimeä Kannibaalien polttouhrit suostu käyttämään) kiellettiin maailmanlaajuisesti reilussa 50:ssä valtiossa.
Viidakkoon hukkuneen dokumentaristiryhmän filmikelojen kautta ihmismielen pimeää puolta tutkiva Deodato sai idean Cannibal Holocaustiin Punaisten prikaatien verisellä iskulla mässäilleestä uutispätkästä. Kuinka pitkälle sensaationhaluinen, täysin vapaat kädet saava kuvaustiimi olisi valmis menemään villissä luonnossa, isoveljen valvovan silmän ulkopuolella? Cannibal Holocaust vastaa kysymykseen vyöryttämällä valkokankaalle yhden ehkä ahdistavimmista painajaissarjoista kauhuelokuvan historiassa. Tämän varrella nähdään kaikenkarvaista välinpitämättömyyttä elämää kohtaan, kidutusta, murhia, pitkitettyä raiskausta ja kuuden eläimen kuolemat. Deodaton havitteleman realismin onnistumisasteikko ajoi ohjaajan leivättömän pöydän ääreen snuff-syytteitä kuulemaan. Pulatilaa siivitti näyttelijöiden kanssa laadittu (sittemmin Blair Witch Project -tiimin toistama) sopimus, jonka mukaan näiden oli pysyteltävä sovittu aika poissa julkisesta valokeilasta.
Siitä huolimatta, että Cannibal Holocaust on juuri niin shokeeraava kuin edellä mainitusta litaniasta kuvitella voi, on sen banniminen mielestäni merkki silmien sulkemisesta reaalimaailman edessä, elämän korvaamisesta kaunistelluilla päiväunilla. Vaikka mestatun kilpikonnan paloittelu tai sian ampuminen saavat voimaan pahoin, ei tämä rituaali kalva enää katsojaa ruokapöydässä (puussa kasvanutta?) possubiffiä mättäessä. On inhottavaa katsella suolien ulos kaivamista tai peniksen irti leikkaamista – kohtauksia, jotka esittävät väkivallan juuri sellaisena, kuin se todellisuudessa esiintyy: hirvittävänä – mutta mukavaa ottaa popparit Cokiksella ™ ja tsiigata se Syltyn uusin, jossa noin sata höyhentäytteistä immistä lahdataan konetuliaseilla vailla kummempaa pistoa sohvanvaltaajan sydämessä. Siinä samalla myös räyhätään, että “miksi se Tuntematon sotilas o siirrätty ni mööhäseks, ku koko perheel olttas see haluttu yhes läpi rykiä”. Sotahan on sitä hyvyyden nimissä suoritettua kunnian miesten hommaa, jossa hurttien veikkojen heittämä huumori on todellisempaa kuin raiskaukset tai muu kärsimys. Cannibal Holocaustin saaman kauhistelun suurin syy lieneekin se, että kyseessä on kuvastin, johon sisimpäänsä sukeltamaan kykenemätön ihminen ei halua vilkaista. Se ei ole viihdettä eikä graafisesta sisällöstään huolimatta mielestäni myöskään eksploitaatiota, vaan symbolinen katsaus siihen monen ihmisen ja vielä useamman eläimen todellisuuteen, minkä olemassaolon vapaa, länsimainen kuluttaja haluaa oman hyvinvointinsa (ja yöunensa) säilyttääkseen unohtaa.
Kannibaalien ohjauksen Deodatolle (pari kappaletta aiemmin) menettänyt Umberto Lenzi ei hänkään jäänyt näppejään nuolemaan. Puolitoista kuukautta Cannibal Holocaustista päivänvalonsa nähneen Eaten Alive! -kollaasin jälkeen Lenzi paneutui toden teolla kollegansa hitin riistämiseen. “Keitä kannibaalit todella ovat?” -kysymyksen väkinäisesti lopussaan esittävä Cannibal Ferox (1981) tarjoilee pitkälti esikuvansa veroista ultraväkivaltaa, kätkien sisuksiinsa niin lävistämistä, kastraatiota, silpomista, suolistamista kuin myös eläinten nirhaamista. Jalokiviä metsästävillä huumeveikoilla Deodaton dokumenttiryhmän korvaavasta lopputuloksesta haiskahtaa läpi halpa eksploitaatio. Kaikessa niljakkuudessaan Ferox ei haasta, sykähdytä tai järkytä, ainoastaan raivostuttaa – eritoten pikkunisäkkään narusta retuuttamisen ja käärmeelle syöttämisen osalta. Holocaustissa eläintapot sentään tehtiin nopeasti, Feroxin mainitun kaltainen kidutus puolestaan vain yrittää viedä shokkikerrointa astetta korkeammalle. Sadistisen rainan ainoa hyvä puoli taitanevatkin olla Roberto Donatin ja Fiamma Maglionen musiikit, jotka eivät laadullisesti jää Holocaustissa kuultavista Riz Ortolanin sävelmistä pekkaa pahemmiksi.
Ilkeämielisen Cannibal Feroxin katsomisen jälkeen Sergio Martinon seikkailupätkä Viidakon julma salaisuus (La montagna del dio cannibale, 1978) tuntuu varsin positiiviselta yllätykseltä. Vapaamielisen Bond-tyttö Ursula Andressin esittämä nainen etsii kadonnutta miestään apujoukkoineen (filmissä Uudeksi-Guineaksi kutsutun) Sri Lankan viheriöstä. Tripin aikana on luvassa niin juonittelua, pöpelikössä uhrimenojaan harrastavia kannibaaleja kuin sitä pakollista elikoiden tappamista. Kehno näyttely ja typerät juonenkäänteet naurattavat, veljesten Guido & Maurizio De Angelis musiikki on tunnelmarikasta, eikä kokonaisuus käy hetkeäkään tylsäksi. Vuosien 1984–2001 välinen ikäväksi videoksi listaaminen ei juurikaan hätkäytä – ärsyttävän eläinväkivallan ohella loppupään (Martinon mukaan tuotantopuolen sanelema) skitsoilumaratoni on sukuelinten leikkelyineen, suolten kiskomisineen, masturbointeineen ja sikaan yhtymisineen melkoisen mieleenjäävää kamaa. Epämiellyttävät sademetsäolosuhteet puolestaan upposivat Sergion koppaan niissä määrin, että hän kuvasi kaksi seuraavaa viidakkoelokuvaansa – Ihmislaboratorion ja Ihmissyöjäkrokotiilin – mahdollisimman pitkälti studiotiloissa.
Emämaa Italian antamasta innoituksesta kannibaalifilmejä tuotettiin myös muutamissa muissa Euroopan ja Aasian kolkissa. Näistä kaksi 1980 ensi-iltansa saanutta teosta päätyi tikuksi DPP:n aina valppaana olevaan silmään. Ranskalais-espanjalaista yhteistyötä oleva Cannibal Terror (Terreur cannibale) tarjoaa fransmanni-intiaanien ja viidakossa nököttävien havupuiden ohella teelusikallisen sangen kuvottavaa sisuskaluilla mässäilyä ja seksuaalista väkivaltaa. Tästä huolimatta (saatanallisen tylsän) rainan kieltäminen perustunee ennemmin pariin tunnetumpaan tekeleeseen viittaavaan cannibal-sanaan. Klimppi poistettiinkin DPP:n listalta vuonna 1985. Eksploitaation moniosaaja Jesús Franco vuorostaan paitsi soi panoksensa Cannibal Terrorin käsikirjoittamiseen myös ohjasi kolme genreen löyhästi istuvaa kuvatusta aikahaarukalla 1980–1982. Keskinkertaista mättämistä ja pingispallosilmäisen ihmissyöjäpirun sisälleen jemmaava The Devil Hunter (El caníbal, Espanja/Ranska/Länsi-Saksa) päätyi video nastyksi siitäkin huolimatta, että täysin tolkuttoman leffan huippuhetket koetaan veren tai kauhun sijaan campin campuksella. Lajityyppiä karsastanut Jesús tosin piti sembaloitaan kannibaalielokuvien parempana kärkipäänä.
Kaikki lajitoverin ahmimista pyöritelleet nastyt eivät sijoittuneet viidakkoon. Antonio Margheritin kuumimpana käyneen buumin keskellä ohjaama Cannibal Apocalypse (Apocalypse domani, 1980) alkaa kyllä Vietnamin metsien sotavankileiriltä, mutta siirtyy pikapuolin urbaaniin jenkkiläiseen kaupunkiympäristöön. Vankikuopasta pelastetut, traumojen ja lihanhimon riivaamat veteraanit ryhtyvät levittämään kaduille vesikauhua (epäuskoa herättävästi nimetyn) Charlie Bukowskin (monen kuoleman mies Giovanni Lombardo Radice) johdolla. Euroroskan ystävä saa Cannibal Apocalypsen aikana sekä nauraa päättömän kohelluksen lukuisille tahattomille hölmöilyille että ihastella yliampuvasti ja verta säästelemättä toteutettua visvasirkusta. Väkivallan saralla muistettavimpia hetkiä lienevät tätinsä pakastimeen tunkevat kannibaalilapset ja kohtaus, jossa miehen mahaan ammutusta, nyrkinmentävästä reiästä tulitetaan ketoon liiveihin uivia infektion uhreja. Ehdottomasti nautittavimpiin kannibaletteihin lukeutuva elokuva vapautui brittikatsojien iloksi täyskiellosta vuonna 2005, pari sekuntia rottien polttamista lyhyempänä. Pääosaan kiinnitetty ja pätkässä vastahakoisesti näytellyt John Saxon tosin mainitsi hyllyttämisen olleen hänelle itselleen ihan ok, todeten samaan hengenvetoon jättäneensä valmiin lopputuloksen tyystin katsomatta.
Vaikkei sananlaskun mukaan nimi miestä (entäpä sitten naista?) pahenna, ei tällainen filosofia länsieurooppalaisen elokuvatarkastajan ajatusmaailmaan 1980-luvulla sopinut. Homoseksuaalien asemaa kameransa kautta peilanneen Eloy de la Iglesian vuoden 1972 jännäri Cannibal Man sai (kämäisen Cannibal Terrorin ohella) tittelinsä myötä osakseen DPP:n negatiivisen huomion. Surullisintahan de la Inglesian onnistuneesti syytetyn elokuvan tapauksessa on, että sen alkuperäisen nimen La semana del asesinon vapaa käännös merkitsee murhaajan viikkoa, Cannibal Manin pysyessä ainoastaan levittäjän sille tehtailemana, hurjemmalta kalskahtavana vaihtoehtona. Filmin juonessa epäonnisen sattuman kautta taksikuskin hengiltä saattanut teurastamotyöntekijä Marcos ajautuu potentiaalisia todistajia raivatessaan väkivallan kierteeseen, hävittäen tehtailemiaan ruumiita duunipaikkansa lihamyllyssä. Ihmiskudos ei vajaan sadan minuutin aikana maistu suussa kertaakaan, ja ainoa viittaus kannibalismiin koetaan ravintolassa, lihasoppaa kauhovan järkyttyneen Marcosin kuullessaan puljun käyttävän hänen työpaikkansa tuotteita. Väkivallan taso ei Cannibal Manissa ole poikkeuksellisen graafista – ainoat shokeeraavat kuvat ovat kasvoihin silmänräpäyksen ajaksi iskeytyvä lihakirves ja autenttinen teurastamomateriaali, jonka ei edelleen pitäisi vapaaehtoisesti paistia suuhunsa tunkevaa kauhistuttaa. Banaalin herkuttelun sijaan de la Inglesias kehittää äärimmäisen aliarvostetussa elokuvassaan kauhua psykologisesti, eikä katsoja voi olla tuntematta pahaa oloa tappajan osaan ilmiömäisesti eläytyvän Vicente Parran nirhatessa nuuskivia lähimmäisiään kyynelsilmin oman nahkansa pelastamiseksi. Kiitoksen ansaitseva kameratyö sekä triangeleja ja puhaltimia sisältävä musiikki kruunaavat piinaavan trillerin.
Horjuntaa kirkkomaalla
Kannibaalielokuvia temaattisesti sivuavien zombifilmien aalto pyyhkäisi yli Italian pennsylvanialaisen George A. Romeron vuoden 1978 Dawn of the Deadin myötä. Indiehitin kytkökset Saapasmaahan olivat jo valmiiksi olemassa Dawnin osa-rahoituksesta vastanneen Dario Argenton ja Zombi-nimellä liikkuneen italoversion musiikit loihtineen Goblin-bändin ansiosta. Eksploitaatiotuottaja Fabrizio De Angelis päätti keittää pastansa yhä kiehuvassa edellisessä vedessä ja pestasi niin komedian, giallon kuin westerninkin parissa kokemusta hankkineen genreohjaaja Lucio Fulcin vastaamaan löyhän ja ehdottomasti epävirallisen jatko-osan läträilystä. Paremmin eeppisellä Zombie Flesh Eaters -nimellä (suomessa myös Zombie läskinsyöjinä…) tunnettu Zombi 2 (1979) oli starttilaukaus niin Fulcin 1980-luvun taitteen goottihenkisille splatterklassikoille, kuin eräs tärkeä etappi ohjaajan huonolle maineelle Brittein saarilla.
Kuten (artikkelisarjan ensimmäisessä osassa) mainittua, on Fulci Jesus Francon lisäksi ainoa ohjaaja, jonka onnistui saada kaikkiaan kolme elokuvaansa video nasty -statuksen alle. Trooppiselle saarelle sijoittuvaa visvasirkusta levitettiin Isossa-Britanniassa alun alkaen noin kaksi minuuttia typistettynä, mutta muutoksen kellot alkoivat kalkattaa leikkaamattomien videokasettien päädyttyä markkinoita kiertämään. Zombie Flesh Eatersin onnistuneeseen syyttämiseen ja hyllyttämiseen vaikutti ennen kaikkea leffan ehkäpä tunnetuin kohtaus, jossa ylösnoussut kalma seivästää Olga Karlatosin näyttelemän pahaonnisen rouvan silmän puusäleellä. “Goren kummisedän” verikekkeröinti pääsi alkuperäisten leikkaustensa turvin uusintalevitykseen 1992. BBFC olisi ollut valmis luopumaan elokuvan sensuroimisesta tyystin jo aiemmin, mutta lain kiemuroiden vuoksi maan kauhufanit saivat odottaa pätkän täysvapautumista aina vuoteen 2005 asti. Kaiken kaikkiaan pitkä venailu on eittämättä palkitsevaa, sillä kehnosta näyttelystä ja kaikenkarvaisesta epälogiikasta huolimatta Zombie Flesh Eaters on oman genrensä ehdotonta aatelistoa, upeasti kuvattu, tehostettu ja sävelletty eksploitaatiokakku, jonka apokalyptinen loppukohtaus raatojen täyttämällä Brooklynin sillalla on suorastaan legendaarinen.
Toinen Fulcin ongelmalapsi oli H.P. Lovecraftin inspiroima, edelleen zombien maailmassa vaeltava The Beyond (…E tu vivrai nel terrore! L’aldilà, 1981). Dardano Sacchettin kirjoittama surrealistinen ja äärimmäisen väkivaltainen spaghettikauhun kulmakivi sijoittuu louisianalaiseen hotelliin, jossa ammoin ristiinnaulittu velho Schweick avaa pytingin kellarista löytyvän takaoven helvettiin. Valkokangas täyttyy jo Zombie Flesh Eatersissa vaikuttaneen maestro Fabio Frizzin sävellysten tahdittamana toinen toistaan kuvottavammista gorehetkistä, kuolleiden kaivaessa majataloon eksyviltä simmut päästä, miehen joutuessa läheisessä kirjastossa hämähäkkien ruokalistalle ja kaatuvan hapon syövyttäessä ruumishuoneella makaavan vainajan kasvoja. Joku sanoo tätä kaikkea itsetarkoitukselliseksi, toisen aisteissa kauhutapahtumat taasen yhdistyvät kuvaaja Sergio Salvatin visuaalisen silmän ja Frizzin mestarillisten taustojen myötä unenomaiseksi maanpäälliseksi manalaksi. The Beyondin maailmaan uppoutuva on lumottu viimeistään kaiken päättävässä epätodellisessa kohtauksessa, jossa päähenkilöt viimein siirtyvät Vesuviuksen purkauksen jälkimaininkeja muistuttavaan, aiemmin Schweickin maalaamassa taulussa esiteltyyn tuonpuoleiseen. Elokuva lusi video nastyna hetken ennen DPP:n syytösten kariutumista, jatkaen silvottua laahustamistaan vuoteen 2001 saakka.
The House by the Cemetery (Quella villa accanto al cimitero, 1981) päättää paitsi Fulcin video nasty -saavutukset, myös tämän ja Sacchettin epävirallisen trilogian (aiemmat osat City of the Living Dead ja The Beyond), jonka elokuvat nivoutuvat yhteen esimerkiksi lovecraftmaisuuden, henkiin heränneiden kuolleiden ja helvetinporttiteeman kautta. Varsinaisia zombeja The House by the Cemeteryssa ei nähdä, vaan terrorin keskiössä on itseään keinotekoisesti hengissä pitävä tohtori Freudstein (mistähän kummasta nimi voisi kummuta?), jonka taloon muuttava perhe toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi tuoreen veren voimin.
Lucion kultakauden viimeisiin lukeutuva elokuva saattaa olla (ohjaajalle melko tyypillisesti) huonosti näytelty ja vielä pahemmin enkkudubattu kasa kauhukliseitä (aina Frankensteinista Amityville Horrorin kautta Hohtoon), mutta sen voima perustuu jälleen kerran tunnelmaan. Hien nostattava painajaismaisuus on läsnä hallusinaatioineen ja omaa elämäänsä elävine nukkeineen lähes alusta loppuun. Itse hirviöstä on saatu paitsi omituisuudessaan toimiva, ehkäpä peräti hivenen inhoakin herättävä. Läträyksen osalta The House by the Cemeterya voisi tituleerata fulcilaisittain jopa kevyeksi, vaikka vähä splattaus onkin esitetty irvokkaasti veisten survoessa haavoja ja lihan repeillessä liitoksistaan. DPP:n onnistui syyttää filmiä onnekkaasti ja se pysyi kiellettynä aina vuoteen 1988 saakka. Vapautuneesta versiosta uupui sensuuripoistoja yli neljän minuutin edestä, levisipä pätkästä ysärin alkupuolella myös peräti seitsemän ja puoli minsaa lyhyempi laitos. Lopullisesti kahleet katkesivat vasta vuonna 2009 Arrow Filmsin DVD-julkaisun myötä.
Fulcin laadukkaiden kauhukarkeloiden jälkeen onkin aika valmistautua italialaisen zombijuhlan krapulaan. Anchor Bayn DVD-laitoksen vihkosesta löytyvä sitaatti kulminoi absoluuttisen huonomaineisen parivaljakko Bruno Mattein ja Claudio Fragasson Hell of the Living Deadin (Virus, 1980) houkuttelevasti sanoilla “Hell… is this movie.”
Fragasson vaimoineen kirjoittaman Dawn of the Dead / Zombie Flesh Eaters -jäljitelmän juonitiivistelmänä kemiallinen myrkkypilvi muuttaa ihmisjoukot lihalla mässäileviksi kannibaaliörkeiksi. Omaperäisen tarinan edetessä katsoja ehtii hämmästellä niin Papua-Uuden-Guinean luonnossa löntystäviä afrikannorsuja, alkuasukasheimon luottamuksen nakuilulla lunastavaa antropologinaista, kuin erinäisistä dokumenttipätkistä mukaan napsittua (ja muuhun elokuvaan arvattavin tuloksin istuvaa) viidakkomateriaalia. Oman lukunsa tarjoaa myös metsästä löytyvään taloon asteleva sotilas, joka zombirutosta välittämättä pukeutuu huoneistosta löytämäänsä pinkkiin balettihameeseen, jossa pelleilee viimeiset hetkensä ennen kurjaa kohtaloaan.
Budjettiongelmista kärsineen tuotannon toteutus jatkaa käsikirjoituksen viitoittamalla ladulla. Lahoajat on maskeerattu surullisen piittaamattomasti, tylsistyneen oloiset soltut roikottavat tykkejä käsissään hällä väliä -asenteella ja taustalla soivat Dawn of the Deadista ja Luigi Cozzin Contaminationista varastetut Goblin-kipaleet. Runsaahkot b-luokan gore-efektit puolestaan lähinnä säälittävät. Oikealla asenteella varustetulle katsojalle huomattavasti keskiverto-Matteita viihdyttävämpi kalkkunaklassikko tarjoaakin letkeän riemukkaat 100 minuuttia ei-niin-vakavasti-otettavaa roskaa. Vilpittömästi naurattava Hell of the Living Dead toimii mainiona esimerkkinä siitä, millaisin perustein DPP rappiotaidetta vastaan 1980-luvulla hyökkäsi.
Vaikka Dawn of the Dead oli kiistatta se suurin sysäys sadepäivän sienten lailla kirkkomaan mullista putkahtaneille raadoille, ehti myös Romeron aiempi zombeilu Elävien kuolleiden yö vaikuttaa yhden video nastyn syntyyn. Espanjalaisen Jorge Graun osittain italialaista tuotantoa oleva, nälkää herättävästi nimetty Breakfast at the Manchester Morgue (Non si deve profanare il sonno dei morti, 1974) siirsi esikuvansa tapahtumat Englannin maaseudulle ja vaihtoi epidemian syyksi ötököiden torjuntaan tarkoitetun teknologian. Vaikkei Graun filmiä monimutkaisuudella ole pilattu, yltää se genrensä kärkipäähän karmivalla ilmapiirillään, joka syntyy mikstuurasta painostavaa musiikkia, synkkiä maisemia ja puistattavaa gorea, jota tarjoillaan madonpesien herkutellessa niin sisälmyksillä kuin eräästä neitosesta irti repimillään rinnoilla.
Muutama zombeja sivuava pienen budjetin jenkkituotantokin jäi kaivelemaan hyvää makustelua vaalinutta raatia. Ohjaaja Gary Sherman oli tarkoittanut Kuolleet ja haudatut (Dead & Buried, 1981) – kertomuksen merenrantakylässä tapahtuvista murhista, joiden uhrit eivät pitkään pysy arkuissaan – mustaksi komediaksi. Irrallisehko, ajoittain ilkeäksikin kiihtyvä väkivalta vedettiin kuitenkin rahoittajan vaatimuksesta huumorin yläpuolelle. Vaikka miljöö utuisine hautausmaineen viehättää ja kuvaus on onnistunutta, ei hetkellisesti bannitun leffan mitäänsanomattomuudesta yksin lompuukkiporrasta voi syyttää. Kiinnostavan salaperäisenä alkava ilmapiiri lässähtää nopeasti, lopputwistin ollessa jo Willy Fogin tuliaisia maan keskipisteestä. Tiedä häntä, onko pääosaan kiinnitetyn James Farentinon ollut tarkoitus osaltaan vastata suunnitellusta komiikasta, mutta vaikea tämän suoritukselle sankarillisena sheriffinä on ääneen olla hirnumatta.
Sitten vastaan tulee nastykaksikko Frozen Scream (1975) et Toxic Zombies (tylsemmältä nimeltään Bloodeaters, 1980), ja Kuolleet ja haudatut alkaa näyttäytyä elokuvataiteellisesti aivan uudessa valossa. Tuplan ensimmäisessä psykedeliassa valmistetaan tieteilyn nimissä jääzombeja. Anteeksiantamattomien tehosteiden joukossa nainen imee verta suonistaan ja toisen päätä erehdytään pitämään klapipölkkynä. Näyttely filkassa on nimeä mukaillen jäisempää kuin jokajouluisessa kulttiklassikossa Santa and the Ice Cream Bunny. Toxic Zombiesissa perämetsään ruiskutettu tökötti taasen muuttaa marihuanaa viljelevät hipit… myrkkyzombeiksi? Joka ikinen osa-alue teknisestä osaamisesta patatylsään käsikseen ja minimiin jätetyn lätistelyn ala-arvoiseen toteutukseen on vinossa. Ainoassa (tahattoman komiikkansa vuoksi) maininnan ansaitsevassa kohtauksessa pariskunnan tora muuttuu intohimoksi, näiden repiessä riitansa lomassa toisiltaan epähuomiossa vaatteet yltä.
Jostain kumman syystä kellään ei ole tähän päivään mennessä ollut motivaatiota tuoda näistä mestariteoksista kumpaakaan uudelleentarkastettavaksi, ja ne ovat Isossa-Britanniassa täten edelleen kiellettyjen listalla. Eipä sillä, Toxic Zombiesin oikeudet taisivat muutenkin häippästä WTC-tornissa syyskuun 11. päivänä oleilleen ohjaajansa mukana matkalle kohti tuntematonta.
Zombeja käsitteleväksi voidaan mieltää vielä Sam Raimin Evil Dead, Mary Whitehousen “video nasty nro. uunoksi” nimeämä splatterklassikko vuodelta -81. Komediallisia elementtejä kauhuun (vielä tässä vaiheessa varovasti) yhdistävässä elokuvassa viiden nuoren mökkireissu muuttuu – kellarista löytyvästä nauhurista ilmoille kajahtavan sumerialaisen loitsun myötä – selviytymistaisteluksi demonien lähtiessä laukkaamaan. Raimi ei välittänyt pikkubudjetin indieohjauksessaan hevosen vertaa mahdollisista sensoriasioijain kitinöistä ja lopputulos onkin varsin hengästyttävä maratoni metsässä väijyviä raiskaajapuita, nilkkoihin tungettavia lyijykyniä, kirveellä pilkottavia sekä sulavia ruumiita ja heilahtavan lapion olkapäiltä lennättämiä päitä. Nuivasta vastaanotosta, vuosien 1984–1990 arestista ja tätä pitkään seuranneista kahden minsan sensuuripoistoista huolimatta Evil Deadilla olisi voinut mennä brittiyleisön näkökulmasta katsoen huonomminkin – Suomen vapaassa tasavallassa leffan VHS-julkaisua Kauhun riivaamat pätkittiin lähemmäs 12 minuutin edestä.
Kaltereiden tuolta puolen
Women in prison eli WiP-elokuvien suosio eksploitaation kedoilla kasvoi 1960-luvun jälkipuoliskolla kukkaansa mm. Jesús Francon 99 Women -hitin myötä. Sensaationnälkäisiä sleazeaiheillaan ruokkivan genren vakioteemoina on tirkistellä (yleensä) naispuolisia vankeja näiden peseytyessä ja harjoittaessa keskenään rakkautta, sekä joutuessa nöyryytetyiksi tai raiskatuiksi – pahimmillaan myös kidutetuiksi – niin laitoksen henkilökunnan kuin toisten tuomittujen toimesta. Huonolla maulla mässäilevät WiP-filmit olivat – kuten arvata saattaa – otollinen apaja tarkastustoimikunnalle – oli elokuvien lopullinen shokkiarvo unettavuuteen nähden miten matala tahansa.
Gregory Goodellin vuoden 1979 ohjaus Elävien kuolleiden talo (Human Experiments) ei sisällä oikeastaan mitään tajuntaa tökkäisevän brutaalia, jollei perheensä introssa ampuvaa poikaa tällaiseksi lasketa. Genrelle tyypillisessä juonessa rikospaikalle vahingossa osunut muusikko Rachel tuomitaan syyttömänä häkkiin, joka ei tietenkään ole mukavin paikka maan päällä. Tylsä pätkä alkaa saada kiinnostavampia ulottuvuuksia siinä vaiheessa, kun laitoksessa tapahtuva aivopesuohjelma – jossa rikollisista tehdään sieluttomia zombeja – paljastuu musikantille. Loppupuolen kujanjuoksussa on hämähäkkejä ja torakoita vilisevine ahtaine putkineen hysteeristä ja liki ahdistavaa tunnelmaa, mutta logiikan puute ja huono käsikirjoitus kaatavat epätasaisen rainan niskaan aimo annoksen ulostetta. Esimerkiksi vankilan liepeillä harhaileville sekaville ihmisille ei tarjota varsinaista selitystä, eikä katsoja näin ollen edes tiedä, onko kyseessä joukko satunnaisia pipipäitä, vaiko kallonronkinnan jälkeen vapaaksi päästettyjä rikollisia. Epäuskottavin on lopetus, jossa hulluksi ajettu Rachel saa ilman kummempia rautalangasta vääntelyjä takaisin sekä ällinsä että vapautensa, koska todellinen syyllinen on herännyt koomasta sairaalassa ja myöntänyt ensitöikseen väärän ihmisen nauttivan kakkua.
Naisvankilaleffojen kesyintä päätä edustava Elävien kuolleiden talo sai leikkaamattoman teatteriensi-iltansa alunperin ilmestymisvuonnaan, mutta päätyi sittemmin DPP:n ensimmäiseen video nasty -kattaukseen. Vaikkei filmiä koskaan roudattu syytettäväksi asti, ei siitä vuoden 1984 jälkeen julkaisua Briteissä ole näkynyt.
Genretietoinen Jeesus tuli vielä kerran moralisoijain kasvoille kuin ohjus, minkäpä muunkaan kuin aktiiviaiheisiinsa lukeutuneen WiP:n voimin. Erwin C. Dietrichin tuottama, ranskalais-belgialaista yhteistyötä oleva Women Behind Bars (Des diamants pour l’enfer, 1975) paljastuu Francon tuotantoa enemmän nähneen silmissä varsinaiseksi moai-patsaaksi, mysteeriksi DPP:n listalla. Filkka ei näes eroa Jesúksen aiemmista kalteritangoista juuri muuten kuin olemalla kannibalismin ja insestin puutteessa peräti kevyempi kuin vaikkapa Barbed Wire Dolls tai Ilsa, the Wicked Warden. Elävien kuolleiden talon tapaan saarella ilmeisesti yhä kiven alla pysyvän leffan ainoat mieleen jääneet kohdat ovat vaginaan annetut sähköiskut ja kopla Michael Myers -maskisia möllejä timanttivarkaissa.
Himmlerin hoivissa
Women in prisonin alagenreksi voidaan monessa tapauksessa laskea (yleisesti ottaen) sairaammat nazi(s)ploitaatio-tuotokset, “nazi nastyt”. Perinteisesti keskitysleirille tai vastaavan kaltaiseen miljööseen sijoitetuissa törkyilyissä kansallissosialistit toteuttavat juutalaisille ja kiinni jääneille liittoutuneille tutun WiP-kaavan toimien ohella monesti ihmiskokeita ja muuta kivaa, suurten hakaristilippujen kirkuessa lavastuksen keskeltä. Vaikka tällainen meno jo itsessään arveluttaisi ja katsojakin kysäisisi, onko moista nyt ollut sopivaa suoltaa neljännesvuosisata holokaustin päättymisen jälkeen, voi joku nähdä huvittavana aspektina sen, että ensimmäisen naziploitaatiofilmin tuottaneet Bob Gresse ja David F. Friedman olivat itsekin Hitlerin vainoaman uskonryhmän edustajia.
Eksploitaatioveteraani Lee Frostin ohjaamaa ja parivaljakon Gresse-Friedman tuottamaa Erikoisleiri no 7:ää (Love Camp 7) rakkauden vuodelta 1969 pidetään paitsi yhtenä WiP-buumin pioneereista, myös sinä aitona ja alkuperäisenä naziploitaatio-pamauksena. Filmin keskiössä pari brittiläistä naisagenttia päätyy vihollisen käsiin ja tätä kautta tutustumaan kolmannen valtakunnan vieraanvaraisuuteen. Tosiasiassa juonen sijaan tympeää ruikulia kaivelevan sormien välistä valuu sarja alastomien tyttöjen rääkkäämistä, orgioita ja porsastelua, useammalta osin heikosti toteutettuna. Vaikkei Erikoisleiri no 7 loppujen lopuksi ole kuin hieman häiriintyneempää softista ja huomattavasti tervehenkisempää kamaa kuin valtaosa seuraajistaan, päätyi naziploitaation edelläkävijä Isossa-Britanniassa erityissyynin alle. Frostin elokuva olikin yksi monista natsailuista, joita BBFC kieltäytyi vielä 2000-luvullakin luokittelemasta videolevitystä varten. David F. Friedman jatkoi keskitysleiriteeman parissa tuottajana astetta sairaammin sävelin kanadalaisessa avainteoksessa Ilsa: SS:n naarassusi (1975). Myös Frost palasi samana vuonna natsiteemaan huomattavasti häkellyttävämmän lähestymistavan kautta blaxploitaatiokummajaisessa Musta Gestapo.
Pohjois-Amerikan ohella natsimässäjäisiä tuotettiin myös Euroopassa, missä erityisesti italialaiset innostuivat totuttuun tapaan keräämään lajityypin suomia mätiä hedelmiä. 1976–1977 julkaistiin kaikkiaan kolme naziploitaatio-pätkää, jotka Erikoisleiri no 7:n tavoin häiritsivät DPP:läisten yöunia. Lahjattomuudestaan ja stock footage -materiaalin käytöstään syytetty Luigi Batzella on ansainnut Bruno Mattein ohella imartelevan lisänimen Italian Ed Wood. Tähän henkeen sopii hyvin, että Batzellan yhä hyllytettynä pysyttelevästä The Beast in Heatista (La bestia in calore, 1977) vajaa puolet on kuvattu itse elokuvaa varten, lopun sälän ollessa pääosin tuttua ohjaajan aiemmasta sotapätkästä Kuolema natseille. Uudet skenet muodostavat teoreettisesti juonen, jossa SS:n julmatar on ratkaissut maailman valloituksen probleeman natsikokeiden tuloksena syntyneellä seksihullulla ihmishirviöllä. Nämä puitteet tarjoavat 40 minuuttia yhdessä ainoassa lavasteessa nauhoitettua matskua, jossa kyseinen peto raiskaa ja kiduttaa tämän häkkiin heitettyjä naisia, repiipä näiltä myös häpykarvoitusta irti. Keskitysleireilyä verbaalisesti sivuavasti raina on ideaalisesti pyykkäyksen kestävää campia, mutta itse toiminnan tsiigaamisesta on vaikea uskoa kenenkään täyspäisen nauttivan.
The Gestapo’s Last Orgy (L’ultima orgia del III Reich, 1977) puolestaan edustaa Cesare Canevarin näkemystä lajityypistä. Tuttuun tapaan edelleen pannassa olevaa hirvitystä ei turhaan ole markkinoitu maailmalla vetävällä sloganilla: “The sickest entry in the nazisploitation genre!” Filmi on suoraan virkottuna niin rasvainen ja ylivedetty eksploitaatiotykitys ihmissyönteineen, koprofilioineen, kidutuksineen, rottia esittävine gerbiileineen ja hanureihin työnnettyine peukkuineen, ettei sitä yksinkertaisesti pysty ottamaan millään muotoa vakavasti edes natsien hirmutekojen varjossa – ei tälläisellä farssilla kovinkaan vankkaan faktaan perustuvaa pohjaa vain voi olla. Oksettavuuksien ympärille on jopa kehitelty jonkinlainen tarinankaarikin, jonka lopputulosta ei ole vaikeaa arvata. Kaikesta huolimatta kiinnostavimmaksi asiaksi elokuvassa jäävät sen lukuisat vaihtoehtoiset nimikkeet, joista Caligula Reincarnated as Hitler on ehdoton suosikkini.
Naziploitaation ohella länkkäreistään ja sotakuvauksistaan pastadiggareiden mieleen jääneen genreohjaaja Sergio Garronen SS Experiment Love Camp (Lager SSadis Kastrat Kommandantur, 1976) eroaa listalle päätyneistä sisaruksistaan sillä, että BBFC on hyväksynyt sen julkaisun saarivaltiossa 2005 – kaiken kukkuraksi leikkaamattomana. Tarkastamo kommentoi vapautuksen yhteydessä leffan idean olevan mahdollisesti loukkaava, mutta kielto pelkän mauttomuuden nimissä ei ole perusteltavissa. BBFC jatkaa filmin sisällön olevan kesyä ja huonosti toteutettua ja toteaa muinaisen mustalle listalle päätymisen syynä olleen ikävän nimen ohella juliste, jossa puolialaston nainen roikkuu jaloistaan hakaristiä vasten. Kohtalaisten musiikkien tukeman elokuvan katsominen on samaa puuduttavaa tuskaa muun kansallissosialistisen perheensä kanssa. Elokuvaa on käytetty vapautuksensa jälkeen osana kuningaskunnan elokuvasensuurin tiukentamiseen tähtääviä toimia. Garrone puolestaan kyni sen kohtauksista suuren osan seuraavana vuonna julkaisemaansa katselukelvottomaan SS Camp 5: Women’s Helliin.
Koston enkelit
Ingmar Bergmanista tuli vuonna 1960 ohjaamansa Neidonlähteen kautta osasyyllinen nihilismiä ja mustaa sappea tihkuvan rape & revenge -genren luomiseen. Sexploitaatiomaakari Sean S. Cunninghamin editoijana aiemmin toiminut Wes Craven nosti aiheen uudelleen tapetille Bergmanin taidefilmin perusideaa kierrättävän debyyttiohjauksensa The Last House on the Left myötä. Vuonna 1972 ensi-iltansa saaneen, Cunninghamin tuottaman ja alunperin osittain HC-pornoksi suunnitellun häijyn shokkihelmen juoni kertoo pähkinänkuoressa huonomaineisen bändin keikalle matkaavista teinitytöistä, jotka huumeidenostoreissun päätteeksi joutuvat psykopaattijoukon raiskaamiksi, kiduttamiksi ja murhaamiksi. Elokuvan seuraavassa episodissa tappajat hakevat yösijaa toisen uhrinsa vanhempien luota. Totuuden selvittyä käynnistyy talossa verinen välienselvittely vailla anteeksi antavia tunteita, olennaisena instrumenttinaan vanha kunnon moottorisaha.
Näyttelijäkaartiinsa esimerkiksi muusikko David Hessin ja ineen-ulos-tähti Fred Lincolnin sisällyttävän pätkän karmivuus rakentuu sen nihilistisen ja realistisen tunnelman ympärille. Ajatus kenestä hyvänsä ihmisestä – saati lähimmäisestä – rainaan päätyneiden nuorten naisten asemassa saa voimaan pahoin. Pitkälti improvisoitu dialogi on painostavaa ja epätoivoisten pakoyritysten aikana toivoo turhaan – autotien jo häämöttäessä silmien edessä – neitojen selviytyvän. Kokonaisuuteen istutettu huumori tekee katselukokemuksesta entistä iljettävämpää. Hessin säveltämät, hirmuhetkiin istutetut koomiset pimputukset puolestaan osoittavat, ettei kauhuelokuva tarvitse hyytäviä melodioita ollakseen pelottava.
Ihmisluonnon väkivaltaisuuteen pureutuvan filmin onnistui (huolimatta BBFC:n kolminkertaisesta luokittelun passauksesta) saada sekä leikkaamaton videojulkaisu että kulttimaine Briteissä. Video nasty -vauhkoamisen johdettua lakimuutokseen The Last House on the Left päätyi odotetusti kiellettyjen elokuvien listalle. Blue Underground -lafka ryhtyi pyörittämään anarkistisesti leffan leikkaamatonta versiota omalla, epävirallisella K-18-luokituksellaan 2000-luvun alussa, mikä oli lähtölaukaus Cravenin esikoisen pätkimättömään vapautumiseen vuonna 2008. Täydellistä, 91-minuuttista versiota rainasta on kuitenkin edelleen äärimmäisen haasteellista löytää, muun muassa aikojen saatossa kovanlaista terroria kokeneiden filmikopioiden vuoksi. Esimerkiksi omaan silmääni on internetin ihmemaailmassa osunut kysymyksiä herättävä kuva toisesta neitosesta käsi katkottuna ja sisuskalut ulos tongittuina.
Cravenin mestariteos sai odotetusti kannoilleen pläjän yleisesti ottaen köyhälahjaisia apinoijia. Raiskausta ja kostoa teemoinaan käyttäneitä filkkoja joutui DPP:n silmätikuksi The Last House on the Leftin ohella kaikkiaan kolme. BBFC:ltä sentteriä teatterilevityksen ikärajaa koskien saanut Night Train Murders (L’ultimo treno della notte, 1975) oli bannien vankina vuodet 1981–83. Klaustrofobisesta junamiljööstä ja Ennio Morriconen musiikeista huolimatta suorasukaisen kopion tunnelma on jossain lomailemassa ja (väkisinmakaamisen ja emättimeen tungetun veitsen kaltaisilla) väkivallanteoilla ponnettomasti iloitteleva roskakasa tuntuu kaavamaiselta uudelleenfilmatisoinnilta. Ehkä kiinnostavin puoli Aldo Ladon kipparoimassa niljakkeessa onkin vaihtoehtoinen sukellus ihmisluonteeseen, tuottajien päädyttyä vääntämään tämän tasoista eksploitaatiota ainoana motiivinaan raa’asta sleazesta kicksautuksensa saavan yleisön liirat.
Jos Ladon elokuva onkin huono, yltää israelilaistaustaisen Meir Zarchin Naisen päivä (Day of the Woman, 1980-luvun uudelleenjulkaisun jälkeen I Spit on Your Grave) vuodelta 1978 puolestaan yhdeksi paskaisimmista kuuna kullan valkeana näkemistäni selluloiditallenteista. Vielä kirjoitushetkellä Isossa-Britanniassa ainoastaan rankasti leikattuna sallittu leffa kätkee sisälleen niin alastomuutta, graafista väkivaltaa kuin (eräiden lähteiden mukaan maailmanennätykselliset) 25 minuuttia joukkoraiskaamista. Oikeutetusti naisvihasta syytetyn filmin ohjaaja kieltää teoksensa olevan rahastusraina ja kertoo saaneensa kipinän pätkään autettuaan raiskauksen uhria New Yorkissa. Kauttaaltaan huonosti toteutettua ja Raamatun sivuista ohukaisuudessaan muistuttavien hahmojen asuttamaa elokuvaa on kuitenkin vaikea mieltää feministiseksi näkökulmattomuutensa ja – vitutuksen unohtaen – nollaan jättävän tunnelatauksensa vuoksi. Allekirjoittanut voisi myös kyseenalaistaa paljaan pinnan vilauttelun tarpeellisuuden tylsänpuoleisen takaisinmaksun alkaessa (joku toinen epäilemättä puhuisi tässä kohtaa mustaleskimäisestä, kuolemaan johtavasta houkuttimesta). Vaikka ainut elokuvanteossa todella loukkaantunut oli itikoiden takia sairaalakuntoon joutunut näyttelijätär Camille Keaton, ei muutamien kuvausryhmän jäsenten ennenaikainen häipyminen sisällön aiheuttamaan pahoinvointiin vedoten tunnu kovinkaan ylitseampuvalta.
Myös Ruggero Deodaton onnistui niin ikään kantaa kortensa rape & revengen kekoon. Periodinsa vakiopsyko David Hessin pääroolittama ja Giovanni Lombardo Radicen ensimmäisen näyttelijäntyön sisältämä Talo puiston laidalla (La casa sperduta nel parco, 1980) päätyi video nastyksi enkku-VHS:n myötä. Tutulta kalskahtavasta nimestään huolimatta rikkaiden pentujen taloon tunkeutuvasta sekopääduosta kertova tarina on raikas tuulahdus lajityypin parissa – joskaan ei unohtumaton sellainen. Riz Ortolanin sävelmät ja onnistunut leikkaus voimistavat moraalista dilemmaa, jossa katsoja laitetaan valitsemaan väkivallasta nautintonsa saavien mielipuoliraiskaajien ja kultalusikka persiissä syntyneiden ylimielisten siloposkipenskojen välillä. Vuosituhannen vaihteessa liki 12 minuuttia sensorineuvostolle menettänyt jännitysnäytelmä nähtiin viimein 2011 Imperiumin navassa ainoastaan 42 sekuntia partateräviiltelyä lyhyempänä. Cannibal Holocaustin tapaista pommia ajatellen on tavallaan jännää, että Deodato itse koki leffan käsiksen epämiellyttävän väkivaltaisena.
Elokuvajournalismin roskapuolta edustavan Punaista valkoisella -sarjan kolmas ja viimeinen osa masentanee lukijoitaan hamassa harmaassa tulevaisuudessa, mikäli korkeampi voima kirjoittajalle elinaikaa sinne asti suo. Tätä odotellessa aforismiksi sopinee Sergio Garronen suusta pöllitty sitaatti: “Sensuuri ei ole demokratiaa. Keitä ovat (suojeltavat) lapset? Ovatko englantilaiset idiootteja?”
Artikkelin edellinen osa: Punaista valkoisella, osa 1