Maa: Romania
Genre: Rikos
Ohjaus: Corneliu Porumboiu
Käsikirjoitus: Corneliu Porumboiu
Kuvaus: Marius Panduru
Leikkaus: Roxana Szel
Sävellys: –
Näyttelijät: Dragos Bucur, Vlad Ivanov, Ion Stoica, Irina Saulescu, Cerasela Trandafir
Aloin katsoa pitkien, jähmeiden ja usein staattisten otosten elokuvaa Poliţist, Adjectiv varsin ennakkoluuloisesti. Se on juuri sellainen teos, jonka voisi kuvitella pahimmanlaatuiseksi Cannes-darlingiksi, elokuvaksi, jolle ei riitä happea festivaalien ulkopuolella. Mutta tilanne kääntyi päälaelleen ja seuraamukset ovat yhä kirjoitushetkellä läsnä: huomaan miettiväni elokuvaa päivittäin, kuukausi tai pari katsomisen jälkeen.
Elokuva alkaa rauhallisesti, reaaliajassa. Siviilivaatteisiin pukeutunut nuori poliisi seuraa marihuanaa polttavia teinejä. Hän kerää natsat taskuunsa. Sitten hän kävelee hitaasti poliisilaitokselle, hitaasti poliisilaitoksen rappusia, hitaasti kerroksesta toiseen, kaivaa esiin avaimet, avaa oven, saapuu työhuoneeseen, jossa hän suorittaa rutiineja. Hitaasti. Myöhemmin istutaan kotona ja syödään. Sitten hän on jälleen vakoilemassa. Asiat toistuvat pienin variaatioin kuin Philip Glassin sävellyksessä.
Jännitysnäytelmä. Tässä on arki, ota tai jätä. Jeanne Dielman on siirtynyt arvostetumpaan palkkatyöhön.
Asioiden toistuessa elokuvan hyperrealistinen muoto ja tarkoitusperä alkavat kristallisoitua: poliisi on dilemman edessä. Romanian huumelaki on säälimätön, ja marihuanan myymisestä ja käytöstä voi päätyä vuosiksi vankilaan. Siksi hän ei halua pidättää nuorta. Hän ei halua ottaa omalletunnolleen tuhoutuvaa elämää. Hän haluaa tutkia tapausta lisää, ehkä vältellä sitä ajan turvin; poliisipäällikkö haluaa ratkaisun. Neljän päivän sisällä poliisin on tehtävä päätös.
Poliisin kuuluisi totella poliisilaitoksen käskyjärjestystä, jonka tarkoitus on ylläpitää yhteiskunnan järjestystä, mutta kumpikaan niistä ei tunnu oikealta. Tällainen skisma ei ole uusi asetelma tarinalle eikä ihmiselämälle, mutta Poliţist, Adjectivissa sen ratkaisu on vähintäänkin omaperäinen.
Poliisipäällikkö, patriarkka, ryhtyy asemansa osoittavaksi opettajaksi ja luetuttaa poliisilla ääneen sanakirjaa kuin tämä olisi pikkulapsi, jotta poliisi varmasti ymmärtää, mitä tarkoittaa “laki” ja mitä tekee “poliisi”. Jos poliisi loogisen todistelun jälkeen yhä kokee tunnontuskia työnsä suorittamisesta, teinipojan pidättämisestä, ongelma on hänen. Painettu sana ehkä tunnistaa, mutta ei tue hänen olettamustaan siitä, että he olisivat tekemässä jotain väärin.
Tässä on pohjapiirustus sille, kuinka järjestelmä lamaannuttaa kapinan, palauttaa kurin ja jatkaa uudelleenkoulutusta. Yksilöä muistutetaan hänelle pakotetusta roolista. Hän on isomman kokonaisuuden osa, ei olemassa itsessään. Yksilön perusteet ja mielekkyys pohtia toimiensa moraalista oikeutusta poistetaan, koska niissä piilee pokkuroinnin vaara. Samassa parannetaan olemassaolon ratkaisemattomaan arvoitukseen liittyvä kutina antamalla jokin syy elää ja olla. Sitä voi pitää lahjana tai kidnappauksena riippuen, mitä lopullista päämäärää kohti järjestelmä raahustaa ja pysyykö se inhimillisenä, vaikka se koostuu ihmisistä.
Tavallinen tyyppi ei oikein voi muuttaa asioiden järjestystä. Status quon uhmaaminen on Herkuleen urotyö. Vastassa on maa, jonka vallan halleissa kiertelee yhä Nicolae Ceaușescun haamu (sillä hän valoi maan itsensä näköiseksi) ja jonka hallinto vielä vajaa kolme vuosikymmentä sitten hävitti toisinajattelijat maan päältä. Se voi päivittää ja säätää asioita, missä piilee tarinan kalvava huumori, kafkamainen sulkutuli, mikä ei ole vain totalitaristisen tai vanhan totalitaristisen valtion tauti. Se on byrokratian itsensä – oireiden kirjo ja vakavuus vaihtelevat siedettävästä sietämättömään.
Päivällisellä poliisi saa kuulla vaimoltaan, joka on opettaja, kuinka eräs romanian kielen sana kirjoitetaan nykyään toisin. Kieltä valvova virasto päätti niin pari vuotta sitten. Poliisille tieto tulee yllätyksenä, sen takainen oikeutus myös. Hän jos kuka haluaisi hieman säätää asioita, jotta hän voisi jatkaa työtänsä ja kokea silti pysyvänsä ihmisenä. Mutta se on mahdotonta ja absurdia, niin hänelle on opetettu ja tullaan vielä opettamaan.
Kärjistän ja typistän esteettisen ja elokuvateoreettisen pohdinnan mahdollisuuksia, mutta en piruuttani tai vähätelläkseni, vaan luodakseni kartan elokuvan ymmärtämiseksi.
Ohjaaja ja käsikirjoittaja Corneliu Porumboiu käyttää apunaan vanhaa keinoa. Hänen ylikellottamansa – tai alikellottamansa – Kuleshovin efekti ei enää ole elokuvakerronnan perustyökalu sadan vuoden takaa. Kuleshovin efekti tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä, että elokuvahahmon kasvoilta luetaan tunnetila sen pohjalta, mikä kuva edeltää kasvoja, millaiseen yhteyteen kasvojen ilme assosioidaan. Kuva nauravasta miehestä voi olla sama, mutta jos sitä edeltää keittolautanen, katsoja tulkitsee ilmeen toisin kuin jos kasvoja edeltää hauta-arkku.
Porumboiu ei ole rakentanut Kuleshovin efektillä yksittäisiä kohtauksia vaan elokuvan. Hänen skaalauksessaan tavallisesti yksittäiset otokset on kasvatettu kohtausten pituisiksi; se on kuin vieterilelu, jonka napakka jousirunko on venytetty serpentiiniksi.
Poliisia esittävällä Dragos Bucurilla on läpi elokuvan samankaltainen kehonkieli ja hänen hahmonsa käy läpi samankaltaisia päiviä, mutta hänet tulkitsee stressin jyräämäksi, kun hänen asemansa maailmassa selviää. Nyt päätös painaa päälle, työ on pään sisällä. Ote ei hellitä kotona, kadulla tai konttorissa. Näiden odottavien ja piinallisiksi muuttuvien hetkien aikana – kun hän kävelee, kyttää, istuu, syö, kirjoittaa, lukee – hänen kuvittelee mielessään punnitsevan ratkaisuja, jotka ovat kaikki yhtä huonoja.
Rakastan The Wirea, joka on Poliţist, Adjectivin tavoin painajainen hierarkiassa, mutta kyllä siinäkin olisi voitu useammin kasvattaa ymmärrystä hahmojen tilanteesta hienovaraisemmin keinoin. Poliţist, Adjectiv on läpäisyvoimainen kokemus juuri siksi, että sen valinnat eivät ole teatteria. Seinään lentävät astiat ja huudetut kirosanat eivät merkkaa stressin astetta. Elokuvissa usein luullaan, että paras tapa kuvata painetta on näyttää, kuinka paine löytää pakotien, vaikka raastavinta on, kun se ei löydä.
Jos taide on jotain, niin se on narraamista projisointiin, ja tässä Poliţist, Adjectiv onnistuu. Mukava kokemus se ei ole.