Maa: Ruotsi, Ranska
Genre: Episodielokuva
Ohjaus: Ruben Östlund
Käsikirjoitus: Ruben Östlund, Erik Hemmendorff
Kuvaus: Marius Dybwad Brandrud
Leikkaus: Jakob Secher Schulsinger
Näyttelijät: Kevin Vaz, Sebastian Blyckert, Anas Abdirahman, Yannick Diakité, John Ortiz, Abdiaziz Hilowle, Sebastian Hegmar, Nana Manu
Ruben Östlundin Play on jakanut mielipiteitä vahvasti. Tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo viidestä tummaihoisesta pojasta, jotka varastavat kännyköitä yksin kaupungissa olevilta lapsilta väittämällä puhelimia heiltä varastetuiksi ja houkuttelemalla lapset syrjään selvittämään asiaa. Tässä ohjaaja Östlund näki mahdollisuuden tarkastella rasismia ja ihmisten suhtautumista rasismiin. Elokuvaa varten hän haastatteli rikoksia tehneitä poikia realistisen lopputuloksen varmistamiseksi.
Playtä voi kutsua myös episodielokuvaksi, koska siinä on kolme erillistä juonta. Kuitenkin yhtä elokuvan asetelmista, eli katumuusikkointiaaneja, nähdään elokuvassa kahden kohtauksen verran. Toisessa kohtauksessaan he soittavat kadulla musiikkia sellaisissa rievuissa, joissa olemme länsimaissa tottuneet näkemään intiaanikatusoittajat. Toisessa he syövät pikaruokaa kuin kuka tahansa muu. Toinen itse pääjuonesta eroava tarina kertoo junaan jätetystä kehdosta, jota kukaan ei suostu hakemaan pois toistuvista kuulutuksista huolimatta, kunnes junan henkilökunta tajuaa, että kehdon omistaja ei välttämättä puhu ruotsia. Nämä sivujuonet ovat mukana elokuvassa vain vahvistamassa sitä, että ihmiset eivät oikeasti välitä ympärillään tapahtuvista asioista. Ne ennemminkin tukevat elokuvan pääjuonta kuin rikkovat sen rakennetta, mikä tuntuu olevan episodielokuvien perisynti.
Itse varsinaisen pääjuonen alussa nähdään, kun pojat ryöstävät kahdelta yksikseen kauppakeskuksessa olevalta pojalta arvotavarat ja alkavat sen jälkeen vainota kolmen pojan joukkoa. Aluksi vainotut pojat lähtevät karkuun, ja he jopa menevät kahvilaan odottamaan, että vainoajat lähtisivät pois. Kahvilan pitäjät eivät suostu soittamaan poliisia, koska mitään ei ole tapahtunut, mutta pojat saavat silti luvan odottaa sisällä niin kauan kuin haluavat. He ovat jo tässä vaiheessa alistuneet rooliinsa, jossa heidän pitää tulla ryöstetyiksi, koska uhkaavan näköiset mustat pojat jahtaavat heitä, joten he lähtevät selvittämään asiaa syrjäisemmälle paikalle.
Matkalla ryöstettäviksi pojat näyttävät hätääntyneiltä, ja kaikki vastaantulijat huomaavat, että jotain on pielessä. Tästä syntyy yksi elokuvan suurimmista voimavaroista: kanssaihmisten välinpitämättömyys. Kun muut huomaavat, että uhkaavan näköiset mustat pojat kovistelevat lapsia, lähtevät he äkkiä pois. Raitiovaunussa pojat sikailevat miten haluavat, mutta kukaan ei ota tehtäväkseen saada pelleilyä loppumaan. Rasistin leima pelottaa liikaa, joten on parempi antaa asian olla. Eräs raitiovaunussa rauhassa musiikkia kuunnellut nuori mieskin alistuu poikien viedessä hänen kuulokkeensa ja käskiessä häntä laulamaan. Ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa välttääkseen konfliktit, mikä itsessään on hyvä asia, mutta se tekee myös ennakkoluulojen väärinkäyttämisestä helpompaa.
Raitiovaunumatka keskeytyy, kun joukko miehiä ryntää sisään vaatimaan ryöstäjiltä heidän aikaisemmin viemiään puhelimia takaisin. Ryöstäjien ja ryöstettävien poikien joukot hajaantuvat ihmisten lähtiessä karkuun, mutta tämä ei tarkoita sitä, että tilanne olisi ohi. Pojat etsivät toisensa, koska asioita ei ole vielä selvitetty, ja kaikki haluavat saada ne päätökseen, vaikka kaikki tietävät lopputuloksen. Molemmista osapuolista alkaa näkyä väsymyksen merkkejä, koska he tietävät itsekin, että tässä tilanteessa ollaan vain siksi, että ennakkoluulojen väärinkäyttö ja ruokkiminen ajoivat heidät siihen. Pojat eivät voi enää toimia roolejaan vastaan, koska se haastaisi myös heidän ajatusmaailmansa.
Lopulta päädytään kompromissiin, jossa arvoesineiden kohtalo ratkaistaan juoksukilpailulla. Mustat pojat huijaavat kisassa, mutta nyt tilanne saadaan vihdoinkin loppuun. Ilmassa pyörii koko ajan tunne siitä, että he ovat nyt ansainneet pitkän ja uuvuttavan prosessin ja kilpailun jälkeen palkintonsa. Mustat pojat lähtevät arvotavaroiden kanssa pois ja ryöstetyiksi tulleet saavat kotimatkallaan sakot ja haukut siitä, miten huonoja ihmisiä he ovat, kun matkustavat julkisilla ilman lippua.
Playn vahvuus on se, että se esittää asiansa mitään kaunistelematta tai katsojalle selittelemättä. Yhdenkään ryöstäjän tekosia ei selitetä perheongelmilla tai vastaavilla, joihin lähes kaikki rasismikuvaukset nykyisin tuntuvat sortuvan. Katsojan silmissä ryöstäjien motiivi on tasan tarkkaan se, että he haluavat uudet puhelimet ja lisää rahaa. Se, miksi he tekevät rikoksia, on täysin toisarvoista. Se, että he ovat mustia, antaa heille vain mahdollisuuden tehdä rikokset käyttämällään taktiikalla, koska ympärillä olevat ihmiset ajattelevat, että viiden uhkaavasti käyttäytyvän nuoren pitääkin olla ryöstäjiä ja se siitä – niin maailma vain sattuu toimimaan. Ainoa kerta, kun ulkopuolinen puuttuu kunnolla johonkin elokuvan tapahtumaan, tapahtuu kun erään ryöstetyn pojan isä vaatii yhdeltä ryöstäjältä puhelinta takaisin. Tällöin ulkopuolinen nainen tulee asiasta mitään tietämättä syyttämään isää rasistiksi, joka hyökkää avutonta maahanmuuttajaa, jonka asiat ovat jo valmiiksi huonosti, vastaan. Kuten elokuvasta tulee selväksi, ei ryöstäjillä oikeasti ole mikään huonosti eivätkä he edes ole maahanmuuttajia. Mustan ihmisen näkeminen vain helposti saa kantaväestön mieltämään heidät ulkopuolisiksi.
Tekniseltä toteutukseltaan Play on huippuluokkaa. Ottojen keskipituus on jossain noin viiden minuutin tuntumassa, ja kamera liikkuu hyvin harvoin ja vain silloin, kun kohtauksen toteuttaminen liikuttamatta kameraa on mahdotonta. Yhteen juoneen keskittyminen on ehdottomasti paras mahdollinen ratkaisu, ja muut kaksi episodia tulevat sopivissa väleissä rytmittämään elokuvaa, eivät pilaamaan sitä. Lopussa kehtojuoni yhdistetään yhteen ryöstäjistä, mikä on oikeastaan elokuvan ainoa huono puoli, koska tapahtumat olisi helposti ja loogisestikin voinut jättää yhdistämättä. Pääpaino on kuitenkin selkeästi vain yhdellä juonella.
Elokuvan keskiössä olevat kahdeksan lapsinäyttelijää ovat kaikki kertakaikkisen loistavia. He osaavat eläytyä rooleihinsa niiden vaatimalla tavalla, ja arvostan sitä, että he suoriutuvat pitkistä otoista niin, ettei elokuva näytä missään vaiheessa teennäiseltä. Joissain kohtauksissa kamera on sen verran kaukana hahmoista, että heidän ei tarvitse tehdä aivan niin paljoa, mutta juuri kun katsoja pääsee ajattelemaan näin, pistää Östlund ruudulle viisiminuuttisen lähikuvaotoksen, joka sisältää pelkkää dialogia. Parhaiten mieleen jää kohtaus, jossa ryöstäjät sanovat päästävänsä pojat menemään, jos joku heistä punnertaa 100 kertaa putkeen. Eräs pojista punnertaa noin 90 kertaa pitkän oton aikana, jonka jälkeen kohtaus vielä jatkuu muiden – ja myös katsojan – ihmetellessä, että hän melkein teki sen oikeasti.
Play on todellinen helmi typerän umpimielisiksi menevien ja alleviivaavien rasismikuvausten seassa. Se ei kerro katsojalle, miten heidän tulee ajatella, vaan haastaa heidät miettimään omia toimintamallejaan. Kolmen erillisen tapahtumasarjan käyttö toimii elokuvan eduksi, nuoret näyttelijät ovat loistavia, ja elokuvan loputtua katsoja jää varmasti ajattelemaan.
Midnight Sun Film Festivalin näytös oli loppuunmyyty ja ohjaaja Östlund itse paikalla esittelemässä elokuvansa. Näytöksen jälkeen hän vastaili noin 45 minuutin ajan yleisön kysymyksiin. Osa yleisöstä oli sitä mieltä, että elokuvan tajuaminen ilman Östlundin omia puheita on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, ja osa piti elokuvaa rasistisena. Östlund kuitenkin vastasi kysymyksiin hyvin kattavasti, ja elokuvan sekä hänen puheidensa perusteella mies on yksi nykyelokuvan mielenkiintoisimmista nimistä. Yleinen konsensus yleisössä oli kuitenkin se, että elokuva on loistava, ja se valittiin ansaitusti festivaalin viimeisessä esityspaikassa näytettäväksi yleisön toiveuusinnaksi.