Isojalka, jeti, sasquatch, alma, kaptar, haisuapina, momohirviö Missourista… Metsien ja vuoristojen mystisellä karvakamulla on monta nimeä, riippuen siitä onko sen kotiseutu Yhdysvallat, Tiibet tai vaikkapa Siperia. Myös apinamaisen olennon ulkonäkö ja esimerkiksi kengännumero riippuvat vahvasti kulloisestakin havaintopaikasta. Yhdistävin tekijä lieneekin niiden salaperäisyys ja mahdollisen puuttuvan linkin tarjoaminen ihmisen ja paviaanin välille. Myyttinen olento on esiintynyt jo Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden vanhoissa legendoissa ja mainitaan kiinalaisessa ensyklopediassa 3000 vuoden takaa. Länsimaalaiset ovat tehneet havaintoja sekä amerikkalaisesta että himalajalaisesta isojalasta 1800-luvulta lähtien. Jalanjälkien ohella myös suoranaisia kohtaamisia ja peräti hyökkäyksen uhriksi joutumisia on raportoitu. Esimerkiksi lomiaan Brittiläisessä Kolumbiassa vuonna 1924 kadonnutta kultakaivosta etsien viettänyt Albert Ostman joutui kertomansa mukaan syvällä erämaassa nelihenkisen sasquatch-perheen vangiksi. Tarinasta liikkuu ainakin kahta versiota, joista ensimmäisen mukaan Ostman selvisi kiipelistään tarjoamalla örkille nuuskaa, jonka aiheuttaman etomisen aikana seikkailijallemme tarjoutui pakomahdollisuus. Valittujen palojen julkaisema Mysteerien maailma -kirja vuodelta 1982 puolestaan kertoo: “Vietettyään kuusi päivää näiden ‘ystäviensä’ luona Albert Ostman katsoi saaneensa heidän seurastaan tarpeeksi. Niinpä hän sopivana hetkenä laukaisi kiväärinsä, mikä sai sasquatch-perheen siinä määrin hämmennyksiin, että Ostmanin onnistui livistää tiehensä.”
Populaarikulttuurissa isojalka on osoittautunut varsin kannattavaksi tuotemerkiksi, jolla sekä myydään rullalautoja, pitsaa, olutta ja kuivalihaa että houkutellaan turisteja kokemaan huikeita elämyksiä Jenkkilän peräkyliin. Esimerkiksi vuodesta 2017 saakka järjestetyn Oregon Bigfoot Festivalin kerrotaan vetävän puoleensa tuhansia ihmisiä. Tämä tosin ei ihmetytä, otuksesta kun tehdään uusia havaintoja jatkuvasti1 ja venäläinen historian tohtori Igor Burtsev on todennut vuoden 2017 haastattelussaan kuulevansa näitä lähes päivittäin. Aiheesta on kuvattu myös televisiosarjoja, kuten (yllättäen…) Suomenkin laatukanavilla pyörinyt, IMDb:n mukaan yhdeksän tuotantokautta ja kokonaiset 91 jaksoa käsittävä tosi-tv-ohjelma Isojalan jäljillä (Finding Bigfoot, 2011-17), ja ovatpa kaikkien rakastamat Myytinmurtajatkin peuhanneet formaatissaan pikkutassun perässä. Isojalka on esiintynyt niin teatterilavalla, Sam & Max: Hit the Roadin tapaisissa tietokonepeleissä kuin antanut nimensä sekä amerikkalaiselle metallibändille että monsteriautolle, ja kuten tunnettua, myös Hergén luoma neuvokas lehtimies Tintti kohtaa jetin vuonna 1960 painokoneista tuoreena tupsahtaneessa albumissa Tintti Tiibetissä. Isojalkamuseoita puolestaan löytyy uudesta maailmasta useampikin, mm. Kaliforniasta ja Georgiasta. Washingtonin Skamanian piirikunnassa hyväksyttiin 1969 taasen laki, jonka mukaan kyseisen elämänmuodon tappaminen on rikos, josta voi seurata sakkoja ja/tai vankeutta.
Elokuvissa nämä jokaista erämaahan jalallaan uskaltavaa joka toisen kiven ja kannon takana vaanivat luonnonoikut alkoivat yleistyä 1950-luvun puolenvälin paikkeilla. Näin kaikkea muuta kuin kryptozoologisen korkeakoulututkinnon väitelleenä asiantuntijana kehdannen väittää, täältä taviksen sammakkoperspektiivistäni, että syynä aiheen suosion äkilliselle räjähdykselle saattoivat olla Ten Tensingin opastamien brittiläisten vuorikiipeilijöiden, Eric Shiptonin ja Michael Wardin marraskuussa 1951 Himalajan hangesta löytämät kuuluisat jalanjäljet (F.S. Smythe tosin valokuvasi moiset jo 1937), ja saarten kuningaskunnassa vaikuttavan Daily Mail -lehden kolme vuotta myöhemmin seudulle järjestämä, laihatuloksinen tutkimusmatka. Väliäkö toisaalta tuolla, kun lumimiehen skalppi joka tapauksessa löytyy nepalilaisesta Khumjungin luostarista. Kyynisimmät ovat tosin väittäneet sen olevan valmistettu sinikarhusta tai vuohesta.
Erilaisia isojalkaelokuvia on joka että lehtimiesten luontoretken jälkeen filmattu sadoittain. Vaikka Yhdysvallat vastaa näistä suurimmasta osasta, on mukaan mahtunut myös Suomen ja kommunistisen Puolan kaltaisia vähemmän itsestäänselviä tuotantovaltioita. Piikeistä suurimmat tuntuvat osuvan 1970- ja – hieman yllättäen – 2010-luvuille, joista edellisen voinee selittää Patterson–Gimlinin legendaarisella vuoden 1967-kotivideolla, jälkimmäisen parhaiten ehkä halvan digiformaatin kaikenkarvaisille yrittäjille suomilla demokraattisilla mahdollisuuksilla.
Allekirjoittanut on tätä kirjoittaessaan katsonut näitä genrestä toiseen seikkailevia tuotantoja kaikkiaan 75 kappaletta, jotka yritän nyt esitellä jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle edes jotenkuten pintapuolisesti. Toivon tämän artikkelisarjan antavan kaikessa kapoisuudessaan ilmiöstä edes välttävän kuvan, ja mikäli se tarjoaisi vaikka vain pienen hipullisen apua alan ammattimaisille tutkijoille, on elämäntehtäväni täytetty. Moni nimikkeistä on katsottu ystäväni kanssa järjestämissämme isojalkamaratoneissa, joiden epäinhimillisen rytmin – elokuvia toljotettiin yleensä konekivääritahdilla ja vailla lepoa heti Elokuvakulttuurin edistämiskomitea EKEK:n parissa valvotun yön jälkeen, aina seuraavan aamuun sarastukseen saakka, kyyneleet silmissä ja aivot sairaslomalle lähetettyinä – vuoksi muistiinpanoni ja kokemukseni näistä hetkistä saattavat olla villimpiä kuin Navidadin harjamies.
Tässä kuitenkin teille lisäpotkua post-karanteeniajan metsäretkien suunnitteluun! Eli pidemmittä puheitta: yrittäkää säilyttää mielenterveytenne.
Hirvittävien lumimiesten jäljillä: vuodet 1927-1964
Oletettavasti kaikkien aikojen ensimmäinen isojalkoihin tai jeteihin liittyvä filmi tuli kauhuelokuvan kehdosta, Saksasta. Max Reichmannin ohjaama, pyhäinpäivän aattona 1927 ensi-iltansa saanut The Strange Case of Captain Ramper (Ramper, der Tiermensch) ei tosin ole varsinaista kauhua, vaikkakin se sisältää muutaman nykymittapuullakin genreen liitettävän kuvan. Joukko jäihin jääneitä valaanpyytäjiä törmää Grönlannissa lumimieheksi olettamaansa otukseen, jonka nämä nujertavat, tunkevat häkkiin ja takaisin sivistyksen pariin päästyään myyvät sirkustirehtöörille. Kyseessä ei kuitenkaan ole isojalka, vaan hahmo paljastuu kauan sitten alueella kadonneeksi, ihmisyytensä menettäneeksi kapteeni Ramperiksi.
Kyseessä ei siis ole suoranainen isojalkaelokuva ja Reichmannin filmi keskittyy kauhistelun sijaan pikemminkin pohtimaan Ramperin kohtaloa, tämän mahdollisuuksia sopeutua takaisin unohtamaansa sivilisaatioon ja muiden ihmisten raakalaismaista suhtautumista veljeensä tämän sukupolven verran kestäneen eristyksen myötä. Katsoja kokee hänen kohtelunsa alusta saakka julmaksi ja epäoikeudenmukaiseksi, säälien surullisena kopissaan istuvaa ja kalastaan kieltäytyvää otusta jo ennen, kuin tämä paljastuu kadonneeksi merimieheksi. Sikäli onkin kierolla tavalla koomista, että itse naurahdin jo alussa erään vangitsijan lausumalle ”hänen ulkonäössään on jotain inhimillistä” -kommentille, sillä omaan silmääni Ramper näyttää alusta asti pelkältä turkiksiin pukeutuneelta, parturia vältelleeltä partasuulta. Elokuvan voisikin väittää jälkiviisaan näkökulmasta povaavan maan kaukana horisontissa siintänyttä hirmuhallitusta, joka oli valmis kohtelemaan kaikkea vääränlaista vailla arvon muruakaan.
Mykän elokuvan hienoin ominaisuus on eittämättä sen kuvaus, joka on useampien Saksassa tuotettujen vuorikiipeilyelokuvien taltioinnista vastanneen Leopold Blonderin käsialaa. Erityisesti lokaatiolla Grönlannissa kuvatut otot jäisen maan ylle lankeavasta tähtitaivaasta ja modernin sivistyksen sudenkuopista kertova psykoottinen montaasi ovat upeaa jälkeä. Myös roolimiehitys ansaitsee maininnan: Ramperin osassa nähdään kolmesta Golemistaan tuttu Paul Wegener, minkä ohella filmissä esiintyvät sekä Aarne-herran rahoissa nähty Mary Johnson että Nosferatun Max Schreck.
Ramperin jälkeen lumimiesaihe sai levätä nietoksissa mitä ilmeisimmin reilun neljännesvuosisadan ajan. IMDb tai muutkaan lähteet eivät tunnu pystyvän tarjoamaan näes yhtään nimikettä ennen vuotta 1954, mutta se, mitä sieltä paljastuu, on sitten sitäkin kihelmöivämpää. Vaikka jotkut lähteet ovat väittäneet ensimmäiseksi varsinaiseksi jetielokuvaksi W. Lee Wilderin marraskuussa 1954 julkaistua The Snow Creaturea, arvatkaapa mitä? Kyllä: maa, jossa tuotettuja kunnon genre-elokuvia saa kaiken draaman ja puskakomedian keskeltä etsiä tryffelisian kanssa, ottaa vastuun filmistä, joka näki päivänvalonsa kuukausia ennen Wilderin teosta. Joku voisikin väittää kohtalon ivaksi, että kriitikkojen raskaasti parjaaman Esa Pakarisen tähdittämän Pekka Puupää -sarjan kolmas osa, Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä, sai ensi-iltansa 30. heinäkuuta 1954. Ohjaaja Armand Lohikosken mukaan hän sai inspiraationsa tarinan kynäilemiseen lumimiehestä jutelleelta järjestäjältään. Mikä ironisinta, tässä elokuvassa lumimies asustaa Joulupukin tavoin Lapissa.
Perinteistä Puupää-komediaa edustavan filmin juonesta on turha kertoa sen enempiä, kuin että Pekka ja Pätkä lähtevät sanomalehdessä luvatun rahapalkkion innoittamina etsimään lumimiestä Kilpisjärven maisemista. Ennalta-arvattavan, paikallaan polkevan ja sarjalle ominaiset määrät turhaa hortoilua sisältävän tarinan edetessä paitsi kuullaan aivan liian vähän Pekan idiotismeja (näistä parhaaksi yltänee tämän jostain Saanan tienoilta löytämä ”pohjoisnapa”) ja Pätkän ”asiahan ei minulle kuulu” -paskanjauhantaa puolestaan senkin edestä, myös lopulta tavataan itse suurijalkainen ystävämme, vailla mitään olion aitoutta kyseenalaistavaa twistiä. Ehkä omituisinta onkin, että parimetrisen hitsaaja Vihtori Välimäen ylle sovitettu karvapuku isoine nenineen ja käpälineen jää lopulta mieleen eräänä näiden elokuvien onnistuneimmista maskeerauksista. Toilailevan tomppelikaksikon vastapainona naiskauneutta rainaan tuo Anneli Sauli, toisen sukupuolen puolestaan saadessa silmänruokaa tämän vastaparina nähtävästä (ja totta kai myös kuultavasta) Olavi Virrasta, joista kummankin rooli on juonen kannalta täysin yhdentekevä. Silti kyseessä on Puupää-kaanonin kiinnostavin tekele.
Billy Wilderin isoveljen W. Lee Wilderin ryppyotsainen The Snow Creature on suomikomediaa huomattavasti kankeampi ja tylsempi teos. Jossain päin Himalajaa oppaineen vaeltava tutkijaryhmä törmää jeti-perheeseen, jonka henkiin jäänyt jäsen kuljetetaan puhelinkioskia muistuttavassa pakastinarkussa Los Angelesiin, jossa olento tietenkin pääsee irti ja ryhtyy mellastamaan. Suurin osa rainasta on vaeltamista lumisissa maisemissa, eikä silmä jaksaisi millään seurata puuduttavia tapahtumia, vaan yrittää alvariinsa vaeltaa esimerkiksi kohti seinää. Lopun viemäreissä tapahtuvassa välienselvittelyssä on samaa sanomaa kuin esimerkiksi King Kongissa, kotiympäristöstään väkipakolla pois raahatun (ja ulkomuodoltaan onnettomalta näyttävän) olennon kohdatessa ihmisen itsekkyyden vuoksi loppunsa modernin sivilisaation sydämessä – ja tässä tapauksessa kirjaimellisesti sen lokakaivossa.
Vuonna 1955 jetielokuvien kaanon laajeni tuolloin kaiju-uransa aamupuolella olleen Ishirô Hondan Jû jin yuki otokolla Nipponiin. Shigeru Kayaman kirjoittama tarina on paitsi Shiptonin kuvaamien jalanjälkien innoittama, myös ammentaa löyhästi vuosina 1947 ja -48 julkaistuista tarinoista Revenge of Orang Pendek ja Fate of Orang Pedek, joissa japanilainen antropologi löytää Sumatran sademetsistä mystisen apinamiesrodun. Hondan toinen2 jättiläishirviöelokuva sijoittuu Japanin Alpeille, joilla tuhansia vuosia rauhassa elellyt jetiyhteisö on päättänyt syödä porukalla myrkkysieniä ja kuukahtanut lukuun ottamatta kahta yksilöä, joihin hiihtelemään tulleet yliopistonuoret sattuvat tietenkin törmäämään. Kyseiset otukset kuvataan filmissä sympaattisina ja inhimillisinä, mutta viimein ihmisen ilkeydestä tarpeekseen saavina. Samaa ei voi sanoa leffassa nähtävästä vuoristokansasta, jolla on todella selkeät yhtymänsä Nousevan auringon maan suurimman vähemmistön, japanilaisessa yhteiskunnassa tabun asemassa olevien ja edelleen syrjittyjen burakulaisten kanssa. Nämä nähdään elokuvassa stereotyyppisen primitiivisinä, likaisina ja eläinten nahkoihin pukeutuvina puoli-ihmisinä, jotka kärsivät järjestään ruumiillisista vammoista ja epämuodostumista. Ainoan poikkeuksen muodostaa kylässä elävä kaunis ja “normaali” naishahmo Chika, hirviön ihastus jonka piti eräässä suunnitellussa, mutta filmaamatta jääneessä kohtauksessa myös nakukylpeä joessa otuksen tirkisteltävänä. Toisaalta kolikon kääntöpuolena urbaanit kaupunkilaiset on helppo mieltää leffan perusteella rahanahneiksi ja verenhimoisiksi, luonnon monimuotoisuutta vihaaviksi ja omahyväisiksi tappajiksi.
Lopulta, etenkin finaalia kohti edetessään, alati tylsemmältä tuntuvan filmin paras puoli on sen melko onnistunut apinapuku. Kostyymin sisällä nähdään sen suunnitteluun osallistunut Fuminori Ôhashi, jota on kutsuttu pioneeriksi japanilaisen elokuvan erikoistehosteiden saralla. Ôhashi työskenteli alalla mm. ensimmäiseksi todelliseksi kaiju-elokuvaksi kutsutun King Kong Appears in Edon (Edo ni arawareta Kingu Kongu: Henge no maki, 1938) parissa: filmin, jonka kopiot tuhoutuivat suureksi epäonneksi toisen maailmansodan pommituksissa.
Steve Ryflen ja Ed Godziszewskin vuoden 2017 kirja Ishiro Honda: A Life in Film, From Godzilla to Kurosawa kertoo burakulaisista tulleen arka aihe Yasujirô Ozun Kiertolaiset-elokuvan – jossa nähtiin tytön ja burakulais-pojan kielletty avioliitto – vuoden 1973 esityksen aiheuttaman skandaalin jälkeen. Tämän vuoksi Jû jin yuki otokon on voinut nähdä maassa viimeisten vajaan 50 vuoden aikana laillisesti aniharvoin (ainakin Kiotossa vuonna 2001 järjestetyssä retrospektiivissa ja mahdollisesti televisiossa joskus 1960-70-luvulla), eikä siitä ole julkaistu minkäänlaista kotivideotallennetta. Laajemman levityksen on sitä vastoin saanut Kenneth G. Cranen elokuvasta tekemä pienen budjetin jenkkileikkaus Half Human: The Story of the Abominable Snowman vuodelta 1958. Hondan 94-minuuttisen pätkän keston tuntiin kaventaneesta versiosta on poistettu suuri osa alkuperäismateriaalista aina Masaru Satôn musiikkeja myöten ja lopputulos dubattu englanniksi ja höystetty kertojaäänellä sekä parin möllin kanssa jossain kopperossa mutisevalla John Carradinella. Lumimies esitetään amerikkalaisten näkemyksessä tyypillisenä murhanhimoisena piruna. Lopussa vilahtaa Tohon Hollywoodin väelle lainaama alkuperäinen hirviöasu.
Hammerin studiot filmasivat vampyyrien ja Frankensteinin ohella monen moista muutakin kauhuaihetta aina muumiota, ihmissutta ja gorgonia myöten. Vaikka Loch Nessin hirviöstä suunniteltu projekti jäi lopulta toteutumatta, ehti tuotantoyhtiö sentään käsitellä jetiä, joskin ainoastaan yhden elokuvan verran. BBC Sunday-Night Theatren tv-ohjelmaan perustuvassa Lumihirviössä (The Abominable Snowman, 1957) ei kuitenkaan kylvetä Hammerille tyypillisessä väriloistossa, sillä elokuva on, vastoin kuin hieman aiemmin ensi-iltansa saanut Frankensteinin kirous, filmattu mustavalkoisena. Vaikka kuvausjälki on suhteellisen kaunista, jää täyttä palettia silti kaipaamaan, se kun pelastaa monesti edes jotakin niiden studion tylsempien filmien kohdalla. Nyt moiselle tropille olisi ollut todellista tarvetta, sillä elokuva jetin tapaavasta kasvitieteilijästä on jylhistä vuoristomaisemistaan, hienoista hirviökostyymeistaan ja unenomaisesti toteutetusta lumimiehen esiintymisestä huolimatta niin puuduttavan tylsä, että vetää loppua kohden silmät väkisinkin puoliumpeen. Ainakin leffassa nähdään Peter Cushing yhdessä ensimmäisistä Hammer-rooleistaan.
Omituinen kuriositeetti, amerikkalais-ruotsalainen yhteistuotanto Terror in the Midnight Sun (länsinaapuriksi Rymdinvasion i Lappland) näki keskiyön auringonvalonsa 1959. Tähtienväliset vierailijat ja sasquatchit yhdistävässä kökkö-scifissä Ruotsin Lappiin tipahtaa meteoriitti, joka paljastuu sitä tutkimaan saapuville tiedemiehille lentäväksi lautaseksi. Kuten arvata saattaa, meininki on jäätävän roskaista, eikä ensimmäisen puoliskon aikana tapahdu yhtään mitään. Onneksi karvapukuinen ja pitkillä torahampailla pöyhistelevä raakalainen marssii jossain välissä lumikentille ja tarinan kannalta kohtalaisen yhdentekevät avaruusolennotkin pistäytyvät moikkaamassa kameraa. Lopulta isojalka sytytetään tuleen ja tämä kaatuu jäyhässä asennossa alas vuorenrinteeltä. Filmille raaputettu pallomainen lentävä lautanen suhahtaa toiseen galaksiin ja näin on päivä jälleen pulkassa. Leffasta on olemassa kaikkiaan kolme eripituista leikkausta, alkuperäinen hurrilainen sekä jenkkiläiset teatteri- ja tv-versiot, jotka kulkivat kumpainenkin rapakon takana nimellä Invasion of the Animal People. Näistä edellinen oli vartin alkuperäisleikkausta lyhyempi ja sisälsi perinteikkäästi originaalista puuttuneen pappa-Carradinen kertojan roolissa.
Vuodelta 1961 olen nähnyt jetifilmejä kaksin kappalein. Chuck Jonesin ja Maurice Noblen ohjaama lyhyt Warner Bros. -piirretty The Abominable Snow Rabbit laittaa Väiski Vemmelsäären ja Repe Sorsan kaivautumaan tunnelinsa kautta Himalajalle. Valkeassa erämaassa nämä tapaavat valtavankokoisen lumimiehen, jolla on vihreä pottunokka ja tuuhean otsatukan alle piiloutuvat silmät. Lumikania lemmikikseen etsivä iloinen veijari antaa Repelle selkäsaunan ja istuu Väiskin päälle, näiden yrittäessä päästä pälkähästään parittamalla toinen toistaan otukselle hoivattavaksi. Lopulta tapahtumat siirtyvät trooppisempiin maisemiin, jossa lumimies paljastuu nimensä veroiseksi ja sulaa pois.
Andrzej Czekalskin samana vuonna Puolassa ohjaamassa Beware of Yetissä! (Ostroznie, Yeti!) myyttinen olento puolestaan roudataan Varsovaan, jossa sen kuitenkin onnistuu ennen kansalaisille esittelyä kadota teille tietämättömille. Juonesta en ottanut liiemmin selvää, sillä en puhu puolaa eikä katseluuni tarjoutuneessa versiossa ollut tekstitystä, mutta itse jetiä ei komedian keinoin kerrotussa rainassa jalanjälkiä lukuun ottamatta nähdä kertaakaan. Sen sijaan ukot vetelevät votkaa ja eräs IMDb-arvio toteaa, ettei leffan huumori todennäköisesti aukea ulkomaalaisille tai edes suurimmalle osalle tämän päivän puolalaisista.
Koska meksikolaisesta pallopääjetistä kertova ja joko aivan hysteerisen hauskalta tai sitten murhaavan tylsältä vilkaisemieni parin kuvan ja minuutin mittaisen videonpätkän perusteella vaikuttanut El monstruo de los volcanes (1963) on kirjoitushetkellä meikäläiselle yhä mysteeri, on myös viimeinen 1960-luvulta katselemani jetipätkä piirroslyhäri. Esimerkiksi Kippari-Kallesta tunnetun Seymour Kneitelin viimeisiin ohjauksiin jäänyt, tämän kuolinvuonna valmistunut And So Tibet (1964) on Paramountin Famous Studios -animaatio-osaston vuosina 1958-1967 väkertämän Modern Madcap -sarjan kuuden minuutin mittainen jakso. Roikkuposkinen johtaja lähettää pari puolihöperöä ukkoa Himalajalle etsimään itselleen fyffeä suoltavaa vetonaulaa, jonka nämä myös onnistuvat löytämään. Vastoin The Abominable Snow Rabbitia tämän pätkiksen hirviö on ilkeäilmeinen ja häijy tapaus, joka on lähellä syödä tutkijat. Myös tässä elokuvassa kuumuus on lumimiehen pahin vihollinen, lämpölaatikkoon sullotun otuksen hikoillessa itsensä kissan kokoiseksi.
Juttusarjan toisen osan löydät näitä jälkiä seuraamalla.
1 Yhdysvalloissa isojalkaprojektin käynnistänyt (ja myös muiden muassa ufoja ja Nessietä tutkinut), vuonna 2008 edesmennyt Jon Erik Beckjord toteaa Mysteerien maailma -opuksessa “havaintoja tehtävän kuukausittain“.
2 Ensimmäinen oli vuotta aiempi Gojira.