Elokuvasäveltäjä Ennio Morricone kuoli sunnuntain ja maanantain välisenä yönä 5.-6. heinäkuuta 91-vuotiaana. Laajakuvan toimitus kunnioittaa hänen perintöään ja uraansa tällä artikkelilla, jossa neljä toimituksen jäsentä kirjoittaa hänen merkityksellisyydestään omalle elokuvainnostukselleen yleisesti, tiettyjen elokuvien tai kokoelmalevyjen kautta.

Olipa kerran Roomassa

Ikuisessa kaupungissa trumpetisti-isälle ja tekstiiliyrittäjä-äidille 10. marraskuuta vuonna 1928 syntyneestä, kyseisessä pitäjässä elämänsä viettäneestä ja siellä heinäkuun kuudentena 2020 ilmeisesti kaatumisen jälkiseurauksena kuolleesta Ennio Morriconesta on kirjoitettu lukuisten sanomalehtien nekrologeissa nippelitietoa ja elämäkertaa jo yllin kyllin. Tämä lyhyt teksti yrittää puolestaan kiertää tutuiksi käyneet tietoiskut mestarisäveltäjän taipaleesta sekä urasta ja keskittyä lähinnä niihin ajatuksiin, jotka hänen omalla tavallaan odotetun poismenonsa seurauksena päiväkävelyn yhteydessä päähäni nousivat.

Ensimmäisen kerran taisin tietoisesti tutustua Morriconen sävellyksiin 14-vuotiaana televisiosta näkemäni Sergio Leonen Suuren gangsterisodan (1984) merkeissä, joka oli vastikään Francis Ford Coppolan Kummisedät katselleelle ja niiden kautta mafia-aiheista hurmioituneelle suorastaan huikea kokemus. Jauhaisin potaskaa, jos alkaisin analysoimaan tuolloisia tunteitani reippaasti yli puoli elinkaarta myöhemmin, mutta muistan kyllä, kuinka juuri upea musiikki oli eräs tärkeä tekijä massiivisen mittaisen (joskin tv-esityksessä kahteen osaan jaetun) filmin maailmaan uppoamisessa. Vielä tänäkin päivänä uskallan väittää jousisoittimillaan ja hyräilyllään sekä rauhoittavan että syvälle kuulijan sisimpään kaivautuvan Deborah’s Themen olevan yksi Morriconen kauneimpia kappaleita.

Todellinen Fort Knoxin räjäyttäminen tapahtui kuitenkin vasta paria vuotta myöhemmin, jolloin viimein annoin periksi tuolloin mielessäni vallinneelle western-antipatialle ja klassikoihin tutustumista aloittelevana (joskin lähinnä kauhusta kiinnostuneena) elokuvaharrastajana päätin silkasta mielenkiinnosta suoda mahdollisuuden Leonen Hyville, pahoille ja rumille (1966). Noiden vajaan kolmen tunnin aikana tuntui, kuin joku olisi kirjaimellisesti avannut tajunnastani aina löytyneen, mutta jonnekin hämähäkinseittien ja vanhojen riepujen alle unohtuneen oven (ehkä se tosiaan oli jo lapsuudessa saanut pientä raotusta, sillä on vaikeaa kuvitella, etten etenkään näitä ikonisia lännenteemoja olisi koskaan aiemmin edes vahingossa kuullut). Tämän täysin uuteen ulottuvuuteen johtaneen portin takana syttyi yhä roihuava rakkauteni niin spaghettiwesterneitä kuin myös Ennio Morriconen elämätyötä kohtaan: ei ole liioittelua sanoa, että juuri tuo todella epätavallinen soundtrack oli se voimakkain potku psyykeni intohimonappulaan, huomattavasti vahvempi kuin elokuvallisen elämyksen upea kameratyö, leikkaus, viihdyttävästi kerrottu tarina tai pääosissa yrmyilevän Clint Eastwoodin roolisuoritus. Morriconen oli onnistunut sisäistää sävelmiinsä ei ainoastaan musiikkia, vaan kokonainen legenda, jo aivan tarpeeksi monesti analysoitujen vihellysten, ujellusten ja huutojen kokretisoituessa mielessäni juuri sellaiseksi äänelliseksi kokonaisuudeksi, millaiseksi olin alitajunnassani romanttisen lännenteeman mieltänyt. Kaikki oli kohdallaan, mitään ei puuttunut, juuri näin sen kuuluikin olla! Bravo!

Vaikka Hyvien, pahojen ja rumien ääniraita on toki yhä kontekstissaan valtaisan hieno, koen sen tänä päivänä jo liiankin itsestäänselvänä ja valtavirtaisuutensa vuoksi ehkä hieman tylsänä ja jopa vaivaannuttavana. Suurin syy tähän ei ole hipstermäinen haluttomuus kuulua samaan veneeseen Indiana Jonesit, Tähtien sodat ja Bondit niiksi elokuvahistorian suurimmiksi klassikoiksi nostavien perusviihdekatsojien kanssa, jotka osaavat laittaa myös Dollaritrilogian päätöksen ikonisen teemabiisin kännykkänsä soittoääneksi, vaan enemmänkin se, että nuo sävelmät alkavat paitsi olla jo liiankin loppuunsoitettuja, sattuu Morriconella nyt vain olemaan niin monta muutakin loistavaa ja vähemmälle huomiolle jäänyttä levyä: monet niistä kuvasarjoista irrotettuina myös huomattavasti iskevämpiä. Jo pelkästään tämän muu länkkärituotanto sisältää useita mahtavia helmiä, jotka kuitenkin ovat säästyneet Hyvien, pahojen ja rumien tapaiselta puhkikulutukselta: Suuri hiljaisuus (1968), Petturit hirteen, companeros! (1970), Ammattitappaja (1968), Kosto odottaa (1967), Lännen vaarallisin mies (1965)… Unohtamatta tietenkään hänen entisen opiskelukaverinsa Leonen muihin spaguihin loihtimiaan kokonaisuuksia tai Oscarin kiikuttanutta The Hateful Eightiä (2015) – elokuvaa, joka tosin on yksi mutakuoppa lisää Kill Billin jälkeen alkaneessa (mutta onneksi Once Upon a Time… in Hollywoodin viime vuonna pehmentämässä) Quentin Tarantinon alamäessä, mutta onnistuu silti hurmaamaan uhkaavien, lumisten erämaiden mökkiteemaa täydellisesti korostavien musiikkiensa ansiosta.

On toki hölmöä jauhaa pelkistä westerneistä, etenkin kun säveltäjä itse koki tuskaa pelkästään näiden genretuotosten rytmittäjäksi profiloitumisestaan. Siksi onkin hyvä todeta, että suurimmat sävärini ovat ehkä kuitenkin tulleet hänen muista projekteistaan. Rakastan esimerkiksi Armottoman miehen (1970) dramaattista tunnaria, vaikka tuo Charles Bronsonin tähdittämä poliziottesco muuten lukeutuu listoillani Sergio Solliman uran heikompiin hetkiin. John Carpenterin The Thing – ‘se’ jostakin (1982) on puolestaan kauhuelokuvana jo itsessään mestarillinen, mutta Morriconen aavemaiset biisit ovat silti kuin laadukkaasta suklaasta valmistettu muna tuon herkullisen kakun päälle. Pienessä elokuvateatterissa hetken työskennelleenä itseäni kovasti koskettaneen Cinema Paradison (1988) musiikista löytyi taasen sitä aitoa, Mikki Hiirellä ja Coca-Colalla kuorruttamatonta, sydämestä riipaisevaa taianomaisuutta, jota joku John Williams on niskavillat pystyyn nostattavan imeliin töihinsä turhaan yrittänyt tavoittaa. Erästä, myöhemmin kovassa käytössä ollutta Morriconen kokoelmalevyä ensi kerran kuunneltuani jouduin puolestaan sieppaamaan CD:n kuoret vauhdilla käteeni, soittimen laserin ryhdyttyä lukemaan Linnakkeen (1986) tunnaria: pitihän tällaisen kipaleen sisältävä elokuva tottakai myöskin nähdä.

Väkivaltaa inhonnut Morricone loi tunnelmia niin verisiin gialloihin (Dario Argenton debyytti Kuoleman lintu, 1970, Aldo Ladon Verta Venetsiassa ja Paolo Cavaran Salaperäinen tappaja, kumpikin vuodelta 1971), Manaaja II: Luopion tapaiseen Hollywood-campiin kuin Pier Paolo Pasolinin ja Bernando Bertoluccin kaltaisten kaanonohjaajien taide-elokuviin. Unohtaa ei sovi myöskään Samuel Fullerin antirasistista mestariteosta Valkoinen koira, lukuisia eurooppalaisia draamoja tai suoranaista roskaa, kuten jo mainitun Ladon halpaa tieteisfantasiaa Humanoidi (1979) saati Alberto De Martinon helppoja liiroja hamunnutta manausleffaa Antikristus – paholaisen riivaama (1974). Monessa tapauksessa miehen sävellykset nostivat keskinkertaisemmankin filmin katselukokemusta.

Suurimmaksi ylitse muiden henkilökohtaisella tasolla nostaisin hänen musiikkinsa sanomaltaan väkevään, mutta kerronnaltaan hidastempoiseen ja välistä hivenen pitkästyttävältäkin tuntuvaan Giuliano Montaldon poliittiseen draamaelokuvaan Julma kierre (1971) (puhun siis yksinomaan Montaldon elokuvasovituksesta, en aiheesta, joka oli katseluhetkellä itselleni tuttu jo vuosien takaa). Toki runsaasti läpi rainan veivattu The Ballad of Sacco and Vanzetti on mainio viisu sekin, mutta ehdoton huipennus koetaan vasta aivan viimeisillä minuuteilla. Tällöin kaksi tuntia pitkälti oikeussalin puolella puitua tarinaa seurannut katsoja miettii jo hivenen pettyneenä, että tässäkö tämä nyt sitten oli, kunnes viranomaisten saatellessa Nicola Saccoa ja Bartolomeo Vanzettia sähkötuoliin lähtee hiljalleen käyntiin Joan Baezin laulama Here’s to You, joka saa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä samaan tahtiin kuin kyyneleet kohoamaan silmiin. Tuo sanoinkuvaamattoman terävästi sieluani viiltävä raita koskettaa ja raastaa yhä kerta toisensa jälkeen enemmän, kuin tuhat muuta aatteen palosta kertovaa kappaletta yhteensä, ja sen kuunteleminen vailla kananlihalle nousevaa ihoa on meikäläiselle suorastaan mahdotonta.

Vaikka rakastan menneiden kulta-aikojen italialaista elokuvamusiikkia yli kaiken ja sellaiset nimet, kuin Riz Ortolani, Fabio Frizzi, Claudio Simonetti sekä Goblin, Nino Rota, Bruno Nicolai tai Guido & Maurizio De Angelis ovat silkkaa taivaan mannaa korvilleni ja kuuntelen näiden taikomia sävelmiä yhä uudestaan ja uudestaan, on näitä nimiä vaikea verrata Morriconen jälkeensä jättämään elämäntyöhön, joka tuntuu vain olevan ylitse muiden. Kulttuurin arvottaminen korkeampaan ja matalampaan (siitä huolimatta, että sorrun tähän itsekin esimerkiksi suosittuja radiokanavia tapaturmaisesti kuultuani, isovanhemmillani televisiosta kärsittyäni tai roskiksesta löytyneitä uudempia Hollywood-elokuvia katseltuani) on toki paitsi typerää myös siihen nähden kapeakatseista, etteivät esimerkiksi Vincent van Gogh tai Franz Kafka olleet elinaikanaan yhtään mitään ja moni oman aikansa B-elokuva puolestaan tämän päivän klassikko, mutta uskon silti Ennio Morriconen jäävän elämään aivan omassa valossaan vaikkapa muihin mainitsemiini italomusikantteihin nähden. En koe käyttäväni ylisanoja väittäessäni, että hän oli menneen vuosisadan merkittävin säveltäjä ja tulee ehdottomasti ansaitsemaan paikkansa Mozartin, Bachin ja Beethovenin tapaisten nimien joukossa, jääden historiankirjoihin muunakin kuin hyvää musiikkia loihtineena viihdetaiteilijana.

Kaiken kaikkiaan voinkin olla vain sanoinkuvaamattoman kiitollinen, että osallistuin marraskuussa 2016 huikeaan, jo kertaalleen maestron terveysongelmien vuoksi siirrettyyn massiiviseen konserttiin, joka kokosi Pasilan Jaffa-areenalle valtavan sinfoniaorkesterin ja pullollaan olleen katsomollisen innokkaita kuulijoita. Tuohon Morriconen ainoaksi jääneeseen Suomen esiintymiseen mukaan pääseminen oli kaikkien niiden – jokusen tunnin päästä käynnistyneen – aamuvuoron aikana nähtyjen tähtien, aivojani riipineiden sirppien ja ohimoitani takoneiden pajavasaroiden arvoista.

Dormi bene, Ennio. (Joonatan Nikkinen)

Punainen teltta (1969)

Italian ja Neuvostoliiton yhteistyössä tuottama jättisatsaus Punainen teltta on vuonna 1969 valmistunut selviytymiselokuva, joka pohjautuu vuonna 1928 tapahtuneeseen ilmalaiva Italian onnettomuuteen ja sitä seuranneisiin pelastustöihin. Erityisesti sotaklassikostaan Kurjet lentävät tunnetun ohjaaja Mihail Kalatozovin spektaakkelista leikattiin sekä kansainvälinen että venäläinen versio. Kansainväliselle yleisölle suunnatusta elokuvasta jäi leikkuupöydälle lähes 40 minuuttia. Samalla versiot erosivat toisistaan tietenkin kielen, mutta myös musiikin kautta: neuvostokansan korvia hivelivät Venäjällä erittäin arvostetun säveltäjä Aleksandr Zatsepinin tuotokset, kun taas muu maailma pääsi kuuntelemaan maestro Ennio Morriconea.

Zatsepinin elokuvaan säveltämä musiikki on kieltämättä väkevää ja kaunista. Venäläisillä on varmasti omat mielipiteensä asiaan liittyen, mutta Morriconelle Zatsepin kuitenkin jää Punaisessa teltassa toiseksi. Suuria tunteita ja eeppisiä otoksia tihkuvalle elokuvalle Morriconen lämpimät melodiat tuovat tärkeää inhimillisyyttä sekä koskettavaa lähestymispintaa. Sävellykset haihduttavat teoksesta kolkkouden ja keinotekoisen suuruuden tunnetta, joita ei aina ole helppo välttää tämän luokan massiivisen budjetin eepoksissa. Keskiössä ei lopulta ehkä olekaan tärkeä pelastusoperaatio tai raskas taistelu eloonjäämisestä, vaan ihmiset ja ihmisyys. Tätä puolta Morriconen kappaleet onnistuvat korostamaan tunteikkaasti.

Tietenkään italolegenda ei myöskään jättänyt yleisöään kylmäksi dramaattisuuden puutteella. Voimakkain esimerkki on elokuvan alussa tapahtuva ilmalaivan nousu ja kohtauksen aikana soiva tunnusmusiikki, joka kuuluu säveltäjän laajan tuotannon helmiin. Fantastista tunnussävelmää tuskin voi tunnelmoida kuivin silmin, ja Morriconen musiikin todellakin kuulee elokuvaa katsellessaan. Parhaimmillaan Punainen teltta löytääkin juuri oikeanlaisen tunnelatauksen ja tien katsojan sydämeen, soiton jatkuessa vielä pitkään esiripun sulkeutumisen jälkeen melodioiden mestarin ansiosta. (Joakim Heinonen)

Mondo Morricone, Mindblowing Film Themes by Ennio Morricone From Italian Cult Movies (1968 – 1972)

Kuten moni elokuvaharrastaja, kiinnostuin pienenä elokuvamusiikista juuri Ennio Morriconen länkkäriteemojen vuoksi. Samaan kastiin merkitykseltään voi lukea korkeintaan John Williamsin sävellykset Star Wars -elokuviin tai Bernard Hermannin Hitchcock-filmeihin. Tankkasin itseeni Morriconen parhaiten tunnettuja soundtrackeja hyvinkin paljon. The Ecstasy of Gold ja etenkin Man with a Harmonica saavat joka kerta aikaan kylmiä väreitä. Nykyään en kuuntele mainittuja sävellyksiä kuin elokuvan yhteydessä, säilyttääkseni niiden äärimmäisen vaikutuksen. Tämä valinta vahvisti ikimuistoista kokemusta kuulla musiikkia Hyvistä, pahoista ja rumista livenä Hartwall Arenalla vuosien tauon jälkeen.

Olen konmarittanut ison osan levyhyllystäni. Ainoa Morricone-levy jonka olen säästänyt, ja tulen näillä näkymin säästämään, on Mondo Morricone, Mindblowing Film Themes by Ennio Morricone From Italian Cult Movies (1968 – 1972). Pidän kokoelmasta valtavasti siitä syystä, että se kuulostaa tutulta ja turvalliselta Morriconelta ja silti en pysty levyn kuuntelun jälkeen tapailemaan ensimmäistäkään raitaa mielessäni. Tästä syystä en kyllästy levyn valintoihin. Ne eivät kulu. Samalla ne vievät matkalle kiehtovan ajanjakson italoelokuvaan, pahaenteis-eroottisen loungen ja filmien pariin, joista moni ei todennäköisesti ole kuullutkaan saati tule ikinä näkemään. (Jouni Heinonen)

Sacco & Vanzetti (1971)

Ennio Morriconen musiikillisen perinnön olennainen osa on sen poliittisuus, joka antaa tietylle musiikille yhä ajankohtaisen terän. Riipaisevien neorealististen ja tylyjen sotaelokuvien ohella mies sävelsi ja sanoitti laulaja Joan Baezin kanssa Giuliano Montaldon Sacco & Vanzettin musiikin. Siinä missä Joonatan yllä näki elokuvan jopa pitkästyttävänä, itselleni sekunti sekunnilta raivostuttavamman oikeusmurhan seuraaminen kliinisellä tarkkuudella kuvattuna elokuvana oli lähestulkoon radikalisoiva kokemus. Elokuvan esteettisesti miellyttävät hetket rajoittuvat tällä musiikilla säestettyihin, arkistomateriaalista luotujen montaasien sisälle.

Nykyään tärkeänä historiallisena todistusaineistona Yhdysvaltojen yhä vellovasta systemaattisesta rasismista toimiva, kahden italialaisen maahanmuuttajan teloitukseen johtanut oikeusfarssi kirvoitti jo 1920-luvulla huikeat kymmeniä tuhansia ihmisiä sisältäneet mielenosoitukset ja ulosmarssit, mitkä eivät tietenkään johtaneet mihinkään, koska kukaan ei kuuntele ihmismassaa ennen kuin he tuhoavat kapitalistien omaisuutta. Teloitusta edeltäneitä Nicola Saccon ja Bartolomeo Vanzettin, heidän marttyyrin asemaansa vahvasti vahvistaneita lausuntoja, sekä maahanmuuttajille toivon symbolina toimineen vapaudenpatsaan jalustaan kirjatun The New Colossus -sonetin sanoituksia hyödyntäen Baez ja Morricone sävelsivät kolme kappaletta, jotka toimivat konteksteissaan (kaksi mielenosoitusmontaasia ja teloituskohtaus) ja jopa niiden ulkopuolella vahvoina vastalauseina ennakkoluuloja, niitä vahvistavia hallintoja ja lakikirjoja, sekä niitä harjoittavia ihmisiä kohtaan.

Tämä tehdään osoittamalla paitsi näiden järjestelmien surkea, järjetön synty valtaapitävien huonoista, todellisuudesta irtaantuneista ajatusmaailmoista että korostamalla tämän vihan johdosta vangittujen asemaa toisina, epäinhimillisinä olentoina. Teloituskohtauksessa soiva, elokuvan päättävä Here’s To You ei olisi väärässä paikassa edes nykyisissä BLM-mielenosoituksissa, jos Nicolan ja Bartin nimet korvattaisiin joillakin kymmenistä viimeisen puolentoista kuukauden aikana mielenosoituksissa murhatuista ihmisistä. Sacco & Vanzettin musiikissa on Morriconenkin katalogissa harvinainen ajattomuuden tuntu, jota Baezin toismaailmallisen korkea ääni ja Morriconelle perinteisempää italialaista instrumentaatiota särkevät kipeät viulut ja urut vain korostavat. Näin ajan hampaan kestävää ja unohtumatonta musiikkia ei usein elokuviin sävelletä. (Miikka Mononen)