William Shakespeare on aina ajankohtainen. Uusia sovituksia klassikkokirjailijan näytelmistä ei nähdä ainoastaan perinteisissä teattereissa, vaan niitä muokataan jatkuvasti ja antaumuksella myös elokuvamuotoon ja televisioon. 1990-luvulla oli käynnissä erityinen Shakespeare-elokuvien buumi, jolloin nähtiin useita ison profiilin sovituksia. Buumin eturintamassa ratsasti jossain määrin Laurence Olivierin manttelinperijänä pidetty Kenneth Branagh, joka oli hieman aiemmin tehnyt läpimurron elokuvan parissa esikoisohjauksellaan Henry V (1989).
Muissa aiheissa viipyiltyään, Branagh palasi neljännessä ohjaustyössään Shakespearen pariin. Sotaisan kuningasnäytelmän vastapainoksi Branaghin filmografia täydentyi romanttisella komedialla Paljon melua tyhjästä (1993), jonka yhteen pääosista hän kiinnitti itsensä ja vastasi tapansa mukaan myös käsikirjoituksen sovittamisesta. Shakespeare sijoitti näytelmän Sisiliaan, jonka sijaan elokuvan kuvauspaikaksi valikoituivat Toscanan idylliset maisemat renessanssihuviloineen.
Elokuvan tapahtumat saavat alkunsa, kun Messinan kuvernööri Leonato (Richard Briers) saa lähetiltä tiedon, että Don Pedro, Arragonin prinssi (Denzel Washington), on palaamassa seurueineen voittoisana sodasta. Saattue otetaan ilolla vastaan, ja yksi sen jäsenistä, nuori ylimys Claudio (Robert Sean Leonard), iskee heti silmänsä Leonaton tyttäreen Heroon (Kate Beckinsale). Alkaa kosiskelu, jota varjostavat prinssin äpäräveljen Don Johnin (Keanu Reeves) juonittelut nuoren lemmen tukahduttamiseksi. Toinen, edellä mainittua kiinnostavampi juonipolku seuraa eripuraisen parin, Leonaton omapäisen veljentyttären Beatricen (Emma Thompson) ja vannoutuneen poikamiehen Benedickin (Kenneth Branagh) yhteen saattamista.
Shakespearen ansio (yksi monista!) on siinä, että myös tuotannon kevyempää päätä edustavan huvinäytelmän hahmoissa on tarpeeksi syvyyttä, jotta heidän edesottamuksiensa seuraaminen on tarpeeksi kiinnostavaa, eikä vain tyhjää törmäilyä ja väärinkäsitystä, joka on rakennettu hassujen karikatyyrien varaan.
Elokuvaan on saatu koottua lähdemateriaalin arvoinen ensemble pieniä sivuosia myöten. Robert Sean Leonard on tarpeeksi poikamainen ensirakastajan rooliin, siinä missä Kate Beckinsale on ensimmäisessä valkokangasroolissaan ylhäisenä neitona kaunis ja hento. Denzel Washington kohoaa vaivattoman oloisesti itsestään selväksi auktoriteettihahmoksi lähes jokaisessa kohtauksessaan. Ainoastaan Keanu Reevesin rooli tarinan konnana, Don Johnina, tuntuu ontuvan. Itse roolihahmoakaan ei ole kirjoitettu kovin särmikkääksi, mutta Reevesin olemus ja ilmaisu on paikoin kummallisen jäykkää.
Elokuvan herkullisimmat hetket koetaan, kun Emma Thompsonin esittämä Beatrice ja Branaghin Benedick ottavat yhteen sanansäilää taiten käyttäen. Silloisen tosielämän avioparin välillä kipinöi tavalla, joka saa katsojan nauttimaan jokaisesta heidän välisestään sanaharkasta, lähestulkoon joka lauseesta. Thompson on roolissaan vetovoimainen ja älykäs sekä sopivan kipakka. Muutamat näytelmän terävimmistä nokkeluuksista Shakespeare kirjoitti juuri Beatricen suuhun.
Branagh taiteilee lähellä ylinäyttelemistä, kenties siksi, että hän tunnetusti rakastaa lähdemateriaaliaan, mahdollisuutta tulkita sitä ja luottaa siihen, että pieni yliläikkyminen ei ole yhtä paha asia kuin lattea alisuoriutuminen. Branaghin suoritus ei mene vikaan, ja hahmona Benedick on mainio, esi-isä George Bernard Shaw’n nokkelille poikamieshahmoille, kuten Pygmalionin professori Henry Higginsille ja Yli-ihmisen ja ihmisen Jack Tannerille.
Shakespearen alkuteos ei ole mikään kamarinäytelmä, eikä erityisen pienimuotoinen ole myöskään Branaghin elokuva, vaan hehkuvissa väreissä kuvattu riemuisa sovitus, jossa hyödynnetään sopivissa määrin Toscanan maisemia ja renessanssihuvilan ympäristöä, jotka tuovat elokuvaan ajattomuutta ilman tarpeetonta postikorttimaisuuden tuntua, joka välillä vaivaa näyttävissä maisemissa kuvattuja elokuvia.
Vaikka elokuvan, kuten myös Branaghin, juuret ovat teatterissa, on lopputulos nautittavan elokuvallinen eikä sitä vaivaa kerronnan jähmeys, kuten monia muita bardin näytelmien filmatisointeja. Jonkin verran teatterimaisia piirteitä on mukana. Elokuvan tapahtumien kääntyessä kohti tragediaa, karauttaa paikalle Michael Keatonin esittämä konstaapeli Dogberry miehineen, mielikuvitushevosilla tietenkin ratsastaen, aivan kuin Monty Pythonin hullussa maailmassa. Teatterissa, elävän yleisön edessä, moinen yllättävä ilmestys saattaisi jopa ansaita väliaplodit.
Keatonin energisesti, aavistuksen verran koomikon maneereitaan toistaen, esittämä Dogberry varastaa elokuvan loppupuolella show’n. Tärkeänä ja sukkelana esiintymään pyrkivä mutta sanoissaan sekoileva konstaapelihahmo kirvoittaa naurut, vaikkakin ylikierroksilla käyvä Dogberry erottuu turhan selvästi muusta kokonaisuudesta ja on hieman irrallinen hahmo. Ratkaisu on kuitenkin perusteltu, sillä tarina etenee loppupään kohtauksissa hitaanpuoleisesti. Keaton onnistuu tyylillään tuomaan omiin kohtauksiinsa reilun annoksen koomista keveyttä, jopa lennokkuutta, jollaista muulla elokuvalla ei ole enää tarjota.
Paljon melua tyhjästä kelpuutettiin aikanaan Cannesin elokuvajuhlien kilpasarjaan ja se kohosi lippuluukuilla yhdeksi kaikkien aikojen menestyneimmistä Shakespeare-elokuvista. Oscar-ehdokkuudet jäivät uupumaan, ja nykyään Branaghin Shakespeare-elokuvista muistetaan paremmin esimerkiksi pramea Hamlet (1996), joka on kyseisen näytelmän täyspitkänä filmatisointina merkkipaalu ja osa elokuvahistoriaa. Tietenkään ei voi väittää tämänkään elokuvan täysin unohduksiin jääneen, eikä sen sinne soisi koskaan vaipuvankaan, sillä kyse on lähes muotovaliosta lajissaan, minkä lisäksi Paljon melua tyhjästä edustaa Shakespeare-filmatisointien harvinaisempaa laitaa eli komediaa, mikä on jo ansio itsessään.