Maa: Yhdysvallat
Genre: Porno, komedia, genretön
Käsikirjoitus: Vernon Chatman
Final Flesh on ainutlaatuinen elokuva. Esimerkiksi kulttimainetta nauttivaa Wonder Showzenia ja South Parkia käsikirjoittanut Vernon Chatman on toteuttanut ja käsikirjoittanut teoksen, jossa on enemmän syvyyttä kuin viime aikoina sosiaalista mediaa tutkailleessa, siellä kulovalkean tavoin levinneessä ja laajalti ylistetyssä lyhytelokuvassa Noah (2013), jonka näkemys sosiaalisen median vieraannuttavista puolista sekä tietoverkon ulkopuolisen ja sitä varten rakennetun identiteetin eroista on toki nokkela, mutta silti yhden vitsin ihme.
Final Flesh on yhtäläisen kertakäyttöinen, mutta silti originellimpi kahdesta – ja huomattavasti todemman tuntuinen, vaikkakin toteutukseltaan kummallisempi kuin elokuvahistoriassa useampaan kertaan jo nähtyä point of view -näkökulmaa hyödyntävä Noah.
Final Fleshin konsepti on seuraava. Jos haluat filmin nauttia autenttisimmimmassa mitä vittua -tilassa, suosittelen jättämään lukemisen tähän. Vernon Chatman lähetti vuosien 2002 ja 2009 välillä neljälle amatööripornoa tuottavalle yhtiölle käsikirjoituksensa esiintyen salanimellä ja väittäen käsikirjoituksen olevan hänen suurin fantasiansa. Kyseisten yhtiöiden erikoisuutena on pornoelokuvien toteuttaminen asiakkaan kummallisimpienkin haaveiden mukaisesti, toki lakia rikkomatta. Fetisisteille ja muille perversseille erinomainen lähde saada juuri sitä mitä haluaa, siis.
Chatmanin lähettämät käsikirjoitukset pitivät sisällään aina seuraavan asetelman: on kolmehenkinen perhe; isä, äiti, tytär. Eletään maailmanlopun odotuksen tunnelmissa. Suuret pommit ovat viimein tippumassa. Perhe yrittää selvitä lopunajan kriisistä käyden uskonnollisia ja yhteiskunnallisia keskusteluja. Samalla he yrittävät löytää merkitystä koko olemassaololleen. Tarinoita jaksottavat mitä kummallisimmat välikohtaukset – esimerkiksi ensimmäisessä tarinassa perheen tytär synnyttää kourallisen lihaa. Viimeisessä tarinassa vietetään ruumiiden häitä. Jumala livauttaa viestejä paperilla oven alitse. Lähes jokaisessa tarinassa koetaan jonkinlainen kuolema ja ylösnousemus. Koraania luetaan vessanpöntöllä istuessa.
Tietysti jujuun kuuluu, että jokainen firma on luullut käsikirjoitusten olevan tilaajan oikeita fetissejä. Luonnollisesti yhdessäkään käsikirjoituksessa ei ole mukana niin sanottua oikeaa pornografiaa. Kaikki mahdollinen tarinaan lisätty porno on tekijöiden omaa improvisaatiota. Alastomuutta teoksissa jonkin verran esiintyy, mutta sitä ei voi kuvailla erityisen hardcoreksi – penetraatioita, orgasmeja tai lähikuvia genitaaleista ei ole.
Kiehtovin aines elokuvassa ovat tietysti erilaiset variaatiot – voidaan puhua jopa mise-en-scèneistä – joita firmat ja tekijät ovat saaneet aikaisiksi mitä kummallisimmista lähtökohdista. Jokainen episodi on jollain tapaa erilainen edelliseen nähden paitsi toteutukseltaan myös tyyliltään ja asenteeltaan. Useimmat ovat hilpeällä tavalla täysin kämäisiä ja siksi entistäkin hämmentävämpiä. Toisinaan voi jopa kuulla ohjaajan huutavan: ”Action!”
Repliikit ja asetelmat käsikirjoituksissa ovat tietysti tietoisia pornografian historiasta ja meemeistä, vaikka eivät koskaan käsittele pornoa aiheena suoraan. ”Voi ei, tunnen pikkuhousuissani jotain!” ei johda tässä elokuvassa odotettuun lopputulokseen ja porno-funk-soundtrackin tulvimiseen ääniraidalle vaan kananmunan ilmaantumiseen naisen hameen alta. Ensimmäisessä alastonkohtauksessa kylvetään lasten kyynelissä. Tarkoitus on tietysti osoittaa absurdeiksi niin pornon kuvakieli kuin se, että olemme oppineet ottamaan sen tosissamme, vaikka siinä ei ole mitään tosissaan otettavaa.
Jokainen lyhyistä tarinoista siirtyy askel askeleelta kohti suurempaa ymmärrystä käsikirjoituksen luonteesta. Ensimmäisen tarinan näyttelijäkolmikko vaikuttaa lopeensa työhönsä kyllästyneeltä, käsikirjoituksen ohjeita mekaanisesti toistavalta. Ihmiset eivät ole (konventionaalisella tavalla) kovin kauniita. Perheen isää näyttelevä vakavailmeinen herrasmies nousee nopeasti katsojan sankariksi, huolimatta tytärtä esittävän näyttelijän hämmentävästä ja vaikuttavan kummallisesta lihasynnytyksestä – steroidihirmulta näyttävä muskelimasa vetää roolinsa lävitse arvilindmäisellä asiallisuudella, vaikka joutuu esimerkiksi pyörimään lattialla vaipoissa ja vauvanmyssy päässään, yrittäen päästä takaisin kohtuun…
Elokuva ei onneksi taannu pelkästään näyttelijöiden ja materiaalin väliselle kontrastille naureskeluun. Sen tarkoitus on ennemmin osoittaa mihin ihmiset ovat valmiita menemään tuntemattomien perverssien mielihyvän tähden, siis mitä hyödyttömimmästä syystä: vain ansaitakseen rahaa. Kaksi viimeistä episodia osoittaa tekijöiden puolelta halua improvisoida ja yrityksiä ymmärtää Jumalan lailla toimivaa käsikirjoittajaa. Kolmannessa episodissa tämä näkyy tarinaan lisättynä ylimääräisenä seksinä (toisin sanoen täysin irrallisina masturbaatiokohtauksina), joilla on yritetty miellyttää työn kuviteltua tilaajaa.
Neljäs ja viimeinen episodeista on huikaisevin, koska se on ainoa, jossa tilausta täyttäneen firman työntekijät ovat ymmärtäneet kyseessä olevan metavitsin. Ohjaaja on työstänyt kokonaisuudesta eniten käsikirjoituksen vaatimaan tunnelmaan sopivan yhdistelmän huumoria ja kauhua. Näyttelijät ovat eniten perinteisten pornonäyttelijöiden kaltaisia. Toisin sanoen he ovat ankean sovinnaisella tavalla kauniita ja ylimeikattuja. Toisaalta he ovat myös ymmärtäneet teoksen satiirisen sisällön. Ekspressionistisesti valaistussa lyhytfilmissä näyttelijät lyövät ylitse ja esittävät repliikkinsä ironisella terällä varustettuna ja tietoisen koomisesti elehtien, kun aiemmissa episodeissa komiikka on ollut lähinnä tahatonta.
Final Flesh on ennen kaikkea elokuva fantasioista, jotka Internet-aika on mahdollistanut; niiden toteuttajista ja näiden toteuttajien, tilaajien ja materiaalin välisestä epämittaisesta suhteesta. Final Fleshin ihme on se, että se on olemassa; että jostain on oikeasti löytynyt ei vain yksi vaan neljä firmaa, jotka ovat olleet valmiita käyttämään näyttelijöiksi lupautuneita ihmisiä työkaluinaan luodessaan synkintä kuviteltavissa olevaa seksuaalista fantasiaa. Tekijän suhde työn toteuttaneisiin kohteisiin on sama kuin käsikirjoituksissa alati näkymättömissä pysyvän ja lappuja oven alta työntelevän Jumalan, joka ohjaa kolmehenkisen perheen odysseiaa kohti itseymmärrystä maailmanlopun edessä. Media ja maailma vieraannuttavat itsestään jo olemalla olemassa. Olemme tehneet kaikki vankilamme itse.
Valitettavasti elokuvan ainutlaatuisuus on myös sen heikko kohta. Huolimatta siitä, että Final Flesh vie Internet-aikakauden ja vieraantumisen teemat pidemmälle hauskemmin ja nokkelammin kuin aiemmin mainittu Noah, sekään ei välty kuriositeetiksi jäämisen lamaannuttavalta vaikutukselta. Final Fleshin kaltaista elokuvaa ei voida toistaa, ja jo ensimmäinen viritelmä venyttää ideansa aivan äärimmilleen. Vain 70-minuuttisenakin elokuva on aivan liian pitkä. Silti se on mielenkiintoista yhden kerran katsottavaa kulttielokuvia ja poikkeavia elokuvakokemuksia metsästäville avantgardisteille, hipstereille ja kummallisuuksien kerääjille.
Screenshoteissa nähtävät erikoiset kuvarajaukset ja mustat palkit kuuluvat elokuvaan, jonka kaksi ensimmäistä ja vanhinta episodia ovat 1.33:1-kuvasuhteessa ja loput letterboxattua laajakuvaa.