Oldboy (2013)

Näistä lähtökuopista olin kuitenkin mielenkiinnolla liikkeessä lähtiessäni katsomaan itse Spike Leen uusintaversion Parkin trilleristä. Tuskaisan luontiprosessin taivaltanut Hollywood-filmatisointi tuosta korealaisesta elokuvasta oli milloin missäkin, joskus Steven Spielbergin käsissä, toisinaan Justin Linin. Vihdoin valmistuneessa elokuvassa Josh Brolin esittää Joe Doucettia, joka lukitaan hotellihuoneeseen 20 vuodeksi, ja sitten vapautetaan selvittämään kaikenlaisia kaappaukseensa liittyviä mysteereitä. Tuossa ajassa joka-miehestä on kasvanut lähitaisteluekspertti, joka heti ensitöikseen mukiloi jalkapallojoukkueen tuusan nuuskaksi.

Alkuperäisessä elokuvassa päästyään huoneesta Min-sik Choin esittämä Dae-su kertoi tarinansa lähimmälle ihmiselle ja käveli sen jälkeen rauhallisena pois paikalta. Brolin taas juoksee ensimmäisen näkemänsä ihmisen, kaappausillasta tutun naisen perään ja murhaa puolivahingossa naista häiritsevää kivileukaa estämään tulleen futaajan. Ero kuvaa mielestäni sitä, mikä Leen Oldboyssa on ratkaisevasti erilaista alkuperäiseen verrattuna. Se on täynnä suorastaan impotenttia raivoa. Joen ainoa ratkaisu ihan kaikkeen on vetää ongelmaa turpaan. Vaikka nautin turhasta väkivallasta, olenhan kauhun ystävä, ei sitä tässä elokuvassa esitetä mitenkään erityisen innostavasti, vaan pikemminkin tylsän arkisesti.

Ohjaaja Lee tuli tunnetuksi yhdysvaltain mustien kulttuuria käsittelevillä elokuvillaan, ja kansallisuuksiin liittyvä kulttuuri onkin välillä ilahduttavasti esillä Oldboyssa. Kiinalainen kaupunginosa on mukavan eloisa, ja enemmän amerikkalaista tyyliä edustavat mutkikkaat kujat joilla Joen ainoa ystävä asuu mukavan rappeutuneita. Muuta ohjaajalle tyypillistä elokuvasta on kuitenkin turha etsiä, jopa tunnusmerkiksi noussut niskaan huohottava kamera esiintyy vain pari sekuntia elokuvan alussa vailla mitään syytä. Alkuperäisen kaikille mieleen jäävä yhdellä otoksella kuvattu käytävätappelu uusitaan tällä kertaa, mutta Yhdysvaltain ikärajavalvontajärjestö MPAA pakotti Leen lisäämään siihen leikkauksen, joka varsin ikävästi syö kohtauksen tehoa. Leen reaktio leikkauksen lisäämiseen oli tasoa “paska juttu”, joka kielii miehen kiinnostuksesta taistella tämän elokuvan puolesta.

Enkä yhtään ihmettele. Oldboy on juuri niin tylsä ja raiteilla etenevä Hollywood-uusintafilmatisointi kuin olla ja voi. Sitä katsellessani suorastaan tekee pahaa, koska olen yleensä uusintafilmatisointien puolella, vaikka niistä tulisikin huonoja. Yleensä ne eivät vain ole näin tympeitä ja innottomia. Tällaisenaan Oldboyn ainoaksi todelliseksi kohokohdaksi nousee pääosan Brolin, joka tunnetaan vähäeleisistä rooleistaan. Nyt mies kerrankin pääsee irrottelemaan oikein kunnolla, ja hullun kiilto silmissä kaikkea vastaantulevaa hakkaava Doucett onkin elokuvan kiintopisteenä toimiva. Valitettavasti mikään hänen ympärillään ei sitä ole, koska jopa tarinan kuuluisa lopputwisti kopioidaan lähes sellaisenaan alkuperäisestä. Jopa Sanjay Guptan sinisellä mällifiltterillä varustettu epävirallinen Bollywood-uusintaversio Zinda yritti tätä enemmän, ja siinä soi kliimaksissa Sam Raimin Spider-manin teemamusiikki. Oldboyssa sen sijaan soi vain se sama helvetin score, mikä tuntuu soivan jokaisen mitäänsanomattoman trillerin taustalla nykyään. Tarkemmin ajateltuna “paska juttu” kuvastaa paitsi Leen innostusta elokuvaansa, myös minun mielipidettäni siitä.