1
Jos pidätte kauneutta falskina ja vanhentuneena ilmaisuna, ei kannata jatkaa lukemista. Minulle siitä on tullut perustava taiteen ja elämän mitta. Oli aika, jolloin tyhjyys, kaaos, tarkoituksettomuus ja ahdistus olivat totuutta kuvaavia sanoja ja kaikki, mikä ei niihin viitannut, tuntui pinnalliselta ja huonosti ajatellulta. Friedrich Nietzschen arvorelativismi oli parasta mitä tiesin. Nyt hänkin maistuu kehää kiertävältä metafyysikolta, jolle kuolleen Jumalan jättämä tyhjä paikka oli pakonomaisesti täytettävä hyvyyden arveluttavuudella. Pelkkä satunnainen olemassaolo, vaikkapa sitten kaunis ja hyvä, ei hänelle kelvannut. Itselleni se nyt kelpaa ja kun taiteesta tai elämästä sitä löydän, koen vilpitöntä iloa ja onnea.
2
Andrei Rublev on kahden Andrein elokuva, ohjaaja Tarkovskin ja käsikirjoittaja Kontšalovskin. Se on kertomus ikonimaalarista, joka tekee julmuutta kohdatessaan vaikenemislupauksen ja luopuu ikonien maalaamisesta. Elokuva on ohjaamisen, kuvaamisen, näyttelemisen ja lavastamisen upeaa osaamista ja sisällöltään ajaton, kirkas ja taitavasti kirjoitettu. Se ei pyri keinotekoiseen mystisyyteen tai arvoituksellisuuteen. Se on mutkattomassa sisällössään helposti luettavissa ja kaikessa valtavuudessaan puhuttelevan eleetön ja konkreettinen elokuva. Tarkovskilla ja Kontšalovskilla on hallussaan näyttämisen taide. Andrei Rublevissa ei sorruta tyhjiin metaforiin. Ihmisen sisäisen tilan kuvaamiseen ei tarvita abstraktioita, realistiset kuvat riittävät, kunhan vain muoto puhuu ideoiden kanssa samaa kieltä.
3
Andrei Rublev on minulle elokuva inhimillisen teon kauneudesta, jota sen viimeinen luku kuvaa vaikuttavan voimallisesti. Siinä kuolleen kellonvalajan poika tarttuu impulsiivisesti haasteeseen valaa valtava kello. Hän kuitenkin asettaa itselleen ylivoimaiselta tuntuvan ja vaarallisenkin tehtävän. Poika nimittäin valehtelee isänsä opettaneen hänelle valamisen taidon. Seuraa upea jakso kellon valmistamisesta ja vasta kun se ensimmäisen kerran kumahtaa, poika saa todisteen osaamisestaan ja murtuu helpotuksesta. Samalla Andreille rikkoutuu jumalan hiljaisuus ja hän lopettaa tekemänsä vaikenemislupauksen. Vai puhuiko hänelle sittenkin vain pojan uskallus, ihmisen teko? Satunnainen absoluutin sijaan? Teon pakahduttava kauneus? Ja onko sillä edes väliä? Eikö ihmisen kokoinen satunnaisuus riittänyt tässä välttämättömyydeksi? Viimeinen kuva Andreista ja pojasta näyttää heidät kuin olisivat nyt kahden maailmassa, vihdoinkin itsensä kokoisina, vapaampina ja vahvempina kuin koskaan. Jumalansakin ehkä hetkeksi unohtaen.
4
Vaikka muuta onkin väitetty, Andrei Rublevin ymmärtäminen ei vaadi ortodoksista mieltä. Keskiössä on vallan, taiteen ja taiteilijan suhde eli se, kenen statusta taide palvelee ja miten taiteilija tämän tilanteensa ratkaisee. Nietzscheä mukaillen: sanoako taiteellaan elämälle ehdoton kyllä vaiko kieltää elämä vetäytymällä julmuuden ja vallan tieltä nihiloivaan ja transsendenttia päin kääntyvään askeesiin? Kysymys on siis tuskallisen maallisesta, ei uskonnollisesta haasteesta.
Andrei Rublev on fresko elämän pyhyydestä, ainutlaatuisuudesta ja kauneudesta. Erityisesti ihmisen teon kauneudesta, kuten edellä mainitsin. Ei siis pyhyydestä missään transsendentissa mielessä. Se vaatii katsojaltaan elämän rakastamisen ja kauneuden tajua. Ei sen enempää eikä vähempää. Kuka tahansa meistä, niin toivon, voi jakaa Andrein tuntemukset valtavan riskin ottaneen pojan itkiessä helpotusta hänen sylissään. Tuo elokuvan viimeisen osan päättävä kohtaus kääntää pietà-tematiikan ympäri: vapauttaa ilman kärsimystä. Se vahvistaa ja eheyttää sydäntä ja avaa niin uskovaa kuin uskonnotonta ymmärrystä ainakin sen lyhyen ajan, kun siihen voi, saa ja kuuluu unohtaa itsensä.
Andrei Rublevissa taide näyttää elämän oikeassa mittakaavassa. Ja sitä ihminen tarvitsee. Olemassaoloonsa pettyminen on mittakaavansa ymmärtämistä väärin; itsensä vertaamista mahdottomaan.
5
Vaikka jo ehkä väitin hyvästelleeni Nietzschen, vedän hänet tähän mukaan vielä kerran. Saksalaisfilosofille yli-ihmisyys oli itsensä ja elämän alati uudelleen valitsemista ja pelottavaakin hyväksymistä. Se tietenkin tarkoitti hänelle myös kaiken uskonnollisen ylittämistä. Kaikki uskonnollisuus askeeseineen kuului elämää nihiloivan roinan puolelle. Toisin sanoen Nietzschelle elämän voitto nihilismistä tarkoitti ehdotonta kyllää itsen ennakoimattomuudelle, mikä samalla tarkoitti myös elämän ehdotonta hyväksymistä julmuuksineen päivineen. Andrein tilanne on juuri tuollainen, mutta niin, että usko pysyy mukana. Tosiaankin. Andrei Rublevissa Søren Kierkegaard kohtaa Nietzschen. Andrei ei tosin hypännyt, mutta hänen kuolemansairautensa parani, koska poika hyppäsi. Miksi muuksi kuin kauneudeksi tuota voisi kutsua?
6
Seuraavanlainen kuvaus Andrei Rublevista löytyy kirjasta 1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään:
“Tarkovskin mestarillista freskoa ei ole tehty ajatuksista. Se on pantu kokoon valosta ja pimeydestä, äänestä ja hiljaisuudesta, ihmisten kasvoista ja kulmikkaista karkeista materiaaleista. Se on maallista liikettä ja maagista pysähtymistä, kuilun yläpuolella leijailemista.”
Tuo on kaunein lukemani tiivistys Andrei Rublevista. Siitä, mikä siinä on sitä kaipaamaani taiteen kauneutta. Tosin yhdessä kohtaa olen eri mieltä: taide on aina rakennettu muotoonsa myös ajatuksista.
Jos valittaisiin maailman kaunein elokuva, Andrei Rublev olisi minun ehdotukseni sellaiseksi. Vaikka siinä hevonen taiteen vuoksi sietämättömän julmasti tapetaankin.
Olen Juha Saari, 1960 Kokkolassa syntynyt rikosseuraamusalan virkamies Seinäjoelta. Harrastuksiani ovat asioista innostuminen, niiden ajatteleminen ja niistä kirjoittaminen. Vakituisemmin Nietzschen aivastus -blogiini ja satunnaisemmin muun muassa Filmihulluun.