Psyko vai Andrei Rublev? Kumpi on minulle maailman paras elokuva? Sovitaan että kumpikin, mutta koska jo olen täällä kirjoittanut Andrei Rublevista, yritän nyt perustella, miksi Psyko vaikuttaa minuun yhä niin voimallisesti. Ja koska Citizen Kanesta tietenkin on sanottava maailman parhaiden yhteydessä jotain, niin sen verran, että sen kiistaton innovatiivisuus muodon tasolla ei ole koskaan riittänyt tekemään itseeni vaikutusta. Eikä kliseiseltä tuntuva sisältö varakkuudesta sisäisen tyhjyyden täyttämisenä ole asiaa auttanut. Etäisesti jaksan kyllä Citizen Kanea yhä arvostaa ja ihailla, mutta sydäntäni en saa siihen mukaan.
Psykokaan ei ole täydellinen elokuva. Se on muotopuoli, mutta kiinnostavalla tavalla. Siinä on sekä tylsää 50-luvun televisiota että kliinistä moderniutta niin, että lähinnä Norman Bates -kuvasto on sitä modernia. Anthony Perkins on jo hiustensa ja puvustuksensa suhteen sekä änkyttävässä puheessaan enemmän 60-lukulainen kuin elokuvan muut henkilöt. Modernia kuvastoa on myös se, miten hän on kameran edessä. Muut ennemminkin näyttelevät sille. Sitten se suihkumurhan ja sitä seuraavan kuvaston estetiikka: alastomuus kylmää kaakelia vasten, veriroiskeiden hyytävä luonnollisuus Normanin pestessä kylpyhuonetta, musiikin vaimentaminen sen äänen tieltä, kun ruumista kääritään muoviin. Tuo oli jotain, mitä 50-luvulla ei vielä tietääkseni tehty (korjatkaa jos olen väärässä). Ja tietenkin jo Bernard Herrmannin musiikilla terästetty alkutekstien muotokieli vihjaili jostakin uudesta ja arvaamattomasta.
Psyko uudisti elokuvaa ja loi lajityyppiä tuomalla formaalin taiteen populaariin elokuvaan. Alfred Hitchcock pyrki tekemään Psykon keskeisissä kohtauksissa vaikutuksen puhtaalla muodolla; olemaan muodon kautta syvällinen ja uudistava. Jos elokuvataiteesta pitäisi nimetä luontevin rinnastus vaikkapa kuvataitelija Kazimir Malevitšiin, tulevat Hitchcockin pyrkimykset Psykossa mieleeni. Esimerkiksi samana vuonna ensi-iltansa saanut Michael Powellin Peeping Tom näyttää mielestäni enemmän 50-luvun muotokieleltä kuin Psyko. François Truffaut’n haastattelussa Hitchcock kertoi Psykossa kokeilevansa, voiko tv-välineillä tehdä kiinnostavaa elokuvaa. Kokeilu rajoittui vain muutamiin kohtauksiin. Uskon tietäväni, mitä kohtauksia hän tarkoitti.
Psyko on populaaria surrealismia ilman surrealismin ohjelmaa. Surrealismin ei ole tarkoitus vaivuttaa katsojaa uneen vaan havahduttaa hänet keskipäivän olemiseensa, pois laiskasta mielikuvituksestaan. Luis Buñuelin ja Salvador Dalin Andalusialainen koira oli radikaali siksi, että se hyökkäsi tuota katsojan laiskaa mielikuvitusta vastaan. Vain sitenhän mielikuvitustamme voi aidosti haastaa, ei tilaa antamalla. Psyko on tämän surrealistisen tendenssin populaari versio. Sekin oli aikalaisyleisölle röyhkeä, häikäilemätön ja radikaalisti laiskaa mielikuvitusta häiritsevä elokuva. Ja on sitä minulle edelleen.
Eräs tuttavani teki hyvän havainnon puhuessamme Psykon muotopuolisuudesta: Ehkä Psykon televisiosta tuttu estetiikka ensin houkutti katsojat turvallisuudentunteeseen, josta sen moderni muotokieli heidät sitten herätti. Surrealismia jos mikä.
Katsoin Psykon ensimmäisen kerran äitini kanssa 70-luvulla. Tietenkin televisiosta. Kokemus oli vaikuttava. En koskaan unohda äitini kommenttia suihkumurhan alkaessa (ja ihoni noustessa kananlihalle): “Herranjumala!” Kun se tuli joskus 80-luvun lopulla uudelleen elokuvateattereihin, piti tietysti kokeilla, oliko se säilyttänyt tehonsa. Olihan se. Kävin katsomassa sen kolmena päivänä peräkkäin, koska ensimmäisellä kerralla vaikutus oli niin maaginen, etten oikein kyennyt keskittymään yksityiskohtiin. Vaimolleni riitti se ensimmäinen kerta.
Citizen Kanen tavoin Psyko oli muodoltaan ja asenteeltaan jotain uutta, mutta ilman, että tyhjäksi käynyt sisältö latistaisi yhäkään mitään. Ja se on elokuva, joka kykenee luomaan sisimpääni muotoaan ja sisältöään suuremman mytologian. Ainut sellainen. Siksi se on suurin. Siis Andrei Rublevin ohella.
Olen Juha Saari, 1960 Kokkolassa syntynyt rikosseuraamusalan virkamies Seinäjoelta. Harrastuksiani ovat asioista innostuminen, niiden ajatteleminen ja niistä kirjoittaminen. Vakituisemmin Nietzschen aivastus -blogiini ja satunnaisemmin muun muassa Filmihulluun.