Alfred Hitchcockin Vertigoa tulkitaan mielellään naista hallitsevan ja haluavan katseen kuvauksena. Tulkinnassa nainen nähdään miehen mieltymysten mukaiseksi muokattuna. Blogikirjoituksessaan Elokuvat opettavat meitä haluamaan Markus Termonen jopa epäilee, ettei muu tulkinta olisi edes mahdollista: “[K]un Žižek toteaa Hitchcockin Vertigon pohjalta, että miehen fantasiassa ainoa hyvä nainen on kuollut nainen, katsoja saattaa hymähtää provokaatiolle. Mutta mitä muutakaan osoittaa Vertigon Scottien pyrkimys tehdä tapaamastaan naisesta kuolleen rakastettunsa Madeleinen kaltaista – mitä muuta siitä voisi päätellä? Vertigon miehisessä toiminnassa subjektiivisuuden kohtaaminen on puutteen kohtaamista, feminiinisyyden kohtaamista.”
Mutta kyllä, muutakin voi Scottien pyrkimyksestä päätellä. Ja ilman, että ottaa sukupuolta edes huomioon. Vertigoa voi nimittäin lukea ymmärryksen hajoamisen kuvauksena: miltä maailma tuntuu, kun se ei äkkiä näytä odotetulta? Scottien pakkomielteen voi perustella tätä kautta mielestäni jopa uskottavammin, ilman noita Žižekin ja muiden teoreetikkojen ehdottamia miehen toksisia tendenssejä. Niitähän elokuvasta ei edes suoraan voi päätellä. Inhimillistä neuvottomuutta kylläkin.
Kuten sitaatista jo kävi ilmi, elokuvan päähenkilö uskoo kohtaavansa kuolleen rakastettunsa kaksoisolennon, jota hän sitten alkaa pakkomielteisesti rakentaa identtiseksi alkuperäisen kanssa. Mikä synnyttää tämän pakkomielteen? Todellisuuden outous sen synnyttää. Ei halu hallita naista. Kyseessä on traumaattinen mysteeri, joka horjuttaa Scottien käsitystä todellisuudesta. Toisaalta mysteeri on myös vastaus hänen rukouksiinsa. Todellisuus tuntuu muuttuvan hänen toiveekseen. Kuin mahdoton tulisi todeksi.
Unenomainen profiiliotos Madeleinesta hotellihuoneessa visualisoi tämän järjen ja tunteen hämmentävän päällekkäisyyden. Tuntuu kuin Scottie yrittäisi tarkentaa ja todentaa toivettaan äärimmilleen. Mutta koska kuollut ei voi tietenkään herätä henkiin, kaksoisolennon identtisyys on liian yliluonnollista. Järki voi kadota vain syvemmälle fantasiaan ja pakkomielteeseen.
Scottien tilanteeseen on helppoa samastua. Kun olemisen tuttu koordinaatisto katoaa, havainto on kyvytön tekemään aitoja vertailuja. Toden ja epätoden suhde häiriintyy. Kuvaa ei saa tarkaksi. Madeleinen kaltaisuus huokuu pelkkää outoutta. Ja toisaalta: tuohon outouteen on suloista eläytyä. Scottie on kuin Kafkan kuoriaiseksi muuttuva Gregor Samsa, jonka ainut mielekäs olemisen ja järjissä pysymisen tapa on hyväksyä maailman outous. Scottie tosin voi edes nauttia siitä ja haluta sitä toisin kuin Samsa.
Minulle Vertigo ei ole maailman eikä edes tekijänsä paras elokuva (Psyko on ehkä kumpaakin). Oikeastaan en pidä siitä paljoakaan. Mutta todellisuuden repeämästä ja sitä tilkitsevästä fantasiasta, tai kun Žižek nyt on kerran mainittu niin lacanilaisittain ilmaistuna fantasmasta, Vertigo kertoo kiinnostavasti.
Vastaus otsikon kysymykseen siis on, että jos sitoutuu vain siihen, minkä Vertigo näyttää, sitä ei tarvitse tulkita toksiseksi elokuvaksi.
Olen Juha Saari, 1960 Kokkolassa syntynyt rikosseuraamusalan virkamies Seinäjoelta. Harrastuksiani ovat asioista innostuminen, niiden ajatteleminen ja niistä kirjoittaminen. Vakituisemmin Nietzschen aivastus -blogiini ja satunnaisemmin muun muassa Filmihulluun.