Miltä näyttää vaistonvarainen elokuva? Sellainen, joka tuntuu syntyneen vaivattomasti kuin hyvä laulu. Terrence Malickin terävimmältä elokuvalta, Julmalta maalta, se näyttää. Malickin debyytti on runoelma, ei draama. Siinä realismi, poeettisuus ja allegoria amerikkalaisesta mielenmaisemasta soivat saumattomasti yhteen. Martin Sheenin hienosti tulkitsemalla Kitillä ja Sissy Spacekin yhtä suvereenilla Hollylla on tässä elegisessä kudelmassa tärkeä rooli. He tuntuvat sekä todellisilta ihmisiltä että amerikkalaista kulttuuria personoivilta tyypeiltä. Julma maa on teoreettinen ja kirjallinen, mutta silti luontevasti ja kauniisti kirjoitettua, ohjattua ja kuvattua elokuvaa niin, että teoreettisuuden voi halutessaan unohtaa. Tosin silloin voi harhautua odottamaan tarinaa – alkua, keskikohtaa ja erityisesti palkitsevaa loppua. Mutta Malickin poetiikassa kaikki on koko ajan yhtä tärkeää. Ja erityisesti se, miten ja kenelle Kit puhuu.

Tärkeää ei ole dialogi vaan Kitin monologi. Sitä kaikki elokuvan muut henkilöt uhreja myöten kuuntelevat tai joutuvat kuuntelemaan ja tekevät Kitin narsistisen ja psykopatologisen puheen hänelle itselleen todeksi. Tyttöystäväkään ei ole rakastettu vaan narratiivin todistaja. Kit on banaali kuori ja tyhjä astia, joka täyttyy saamansa huomion tuottamasta nautinnosta. Kit elää eeppistä sisäistä americanaa. Hänen hahmonsa on täynnä populaarikulttuurin meihin rekisteröimää tunnistettavuutta. Siksi Kit on myös meta-elokuvan metamaisin hahmo.

Patologiassaan Kit on kiinnostavan lacanilainen. Onko hänessä mitään muuta omaa, kuin halunsa (jota hänen americanan täyttämä fantasmansa ohjaa)? Tätä mietin aina elokuvaa katsoessani. Entä tunkeutuuko reaalinen maailma missään kohtaa Kitin fantasman läpi? (Koska sielläkin reaalinen on, jossain.) Otos, jossa Kit seisoo kuolleen naudan päällä ja aivan kuin ihmettelee sen liikumattomuutta, on kysymykseni suhteen kiinnostava. Nauta on kuin reaalinen osa-objekti, joka ei Kitin fantasmaan palaudu ja rikkoo siten hänen sisäistä rooliaan. Se on passiivinen fantasman suhteen. Kun itsensä esittäminen Hollylle, aseet, americana ja ihmisten tappaminen kuuluvat Kitin psykopatologiseen narratiiviin, kuollut nauta on siitä itsepintaisen ulkopuolinen. No, Heideggerinsa Malick tunsi, hänen Lacanistaan en tiedä. Mutta minä tulkitsen hänen elokuvaansa näin ja sillä hyvä.

Lopuksi haluan vielä puolustaa elokuvaa psykopaattitutkimuksen klassikkoa Robert Harea vastaan. Sivuilla 80 ja 81 hän kirjoittaa teoksessaan Ilman omaatuntoa Malickin elokuvasta seuraavasti:

Badlands perustuu löyhästi Charles Starkweatherin ja hänen tyttöystävänsä Caril Ann Fugaten uraan murhaajina. Se on epämiellyttävä fiktio, mutta sen ydin on realistinen. (Martin Sheenin näyttelemä) Kit Carruthers luo mielikuvitushahmon, jonka vastustamaton viehätysvoima ja taitava sanatulva sopivat erittäin vakuuttavasti psykopaatin luonnekuvaan. Päähenkilön kiintymys tyttöystäväänsä Hollyyn käy kuitenkin liian syvälliseksi ja vahvaksi vaikuttaakseen todelta. Elokuvaa voisi pitää Hollywoodin tuottamana puhdassydämisen psykopaatin romantisoimistarinana, mutta katsotaanpa uudelleen. (-) Jos Kit edustaa elokuvantekijän käsitystä psykopaatista, siinä tapauksessa Holly onkin todellinen psykopaatti. Holly ei pysty tuntemaan syviä tunteita. Loistava näyttelijä Sissy Spacek on tehnyt Hollysta ulkopuolisen ja pelkän puhuvan naamion.

Hare on tärkeä nimi psykopatian tutkimuksessa mutta elokuvaa, ainakaan tätä, hän ei mielestäni lue kyllin tarkasti. Voidaan nimittäin kysyä, ja niin kuin tulkintani kysyy, miten aito ja syvä tuo Kitin suhde Hollyyn on? Eikö tyttö, kuten edellä väitän, ole Kitille passiivinen narsistisen roolin todistaja? Eikö Kit enemmänkin halua tulla nähdyksi Hollyn kautta kuin rakastaa tätä? Ja Holly on mielestäni enemmänkin autistinen kuin psykopaattinen. Sen, olenko minä vai Hare oikeassa, voitte käydä tarkistamassa vaikka Applen videovuokraamosta.

Olen Juha Saari, 1960 Kokkolassa syntynyt rikosseuraamusalan virkamies Seinäjoelta. Harrastuksiani ovat asioista innostuminen, niiden ajatteleminen ja niistä kirjoittaminen. Vakituisemmin Nietzschen aivastus -blogiini ja satunnaisemmin muun muassa Filmihulluun.