Tunnetaan myös nimellä: Crime Thief; Petturimurhaaja
Maa: Ranska, Italia
Genre: Rikos
Ohjaus: Nadine Trintignant
Käsikirjoitus: Nadine Trintignant
Kuvaus: Pierre Willemin
Leikkaus: Nicole Lubtchansky
Sävellys: Jack Arel
Näyttelijät: Jean-Louis Trintignant, Robert Hossein, Giorgia Moll, Bernadette Lafont, Karen Blanguernon, Serge Marquand, Florinda Bolkan
Petturimurhaaja vastaa tähän Alastoman Amerikan herättämään kysymykseen: miksi ihminen haluaa tulla kuuluisaksi, vaikka sitten muiden ihmisten hengen kustannuksella? JL Trintignant todistaa naisen itsemurhan. Karen Blanquernon ajaa auton ja itsensä sen mukana padon kielekkeeltä ja lysähtää ainakin viidentoista jalan pituuden matkan aina alas maahan asti. Trintignant varastaa tämän itsemurhan (varastaa kuoleman) huijaten sen omaan tiliinsä tunnustuskirjelapun avulla. Siitä alkaa suurenmoinen leikittely poliisivoimien typeryyden ja Trintignantin ylimielisen, omaa egoaan pönkittävän luonteen kesken. Hän keksii ansoja itselleen, ja lopulta, kun katsojan on annettu jo pitkään uinua eräänlaisessa odotuksen tilassa, hän päättää toimia: tehdä kauan odotetun oikean murhan. Alkaa jahti, jossa Trintignant seuraa hänen passikuvansa löytänyttä ja niistä ihastunutta vanhaa naista. Tunnin seuraamisen jälkeen hän, impotentiaalisesti, päätyy vain varastamaan naisen laukun huolimatta itsevarmasta monologista, jota sitä ennen kuulemme, ja jäämään – melkein jättäytymään – saman tien kiinni kahden paikalla olleen miehen saadessa hänet loukkuun. Trintignant on valmis selliin. Miehet kummastelevat sitä, ettei hän normaaliin tapaan panikoi, vaan on melkeinpä tyytyväinen kiinnijäämisestään. On selvää, että näemme psykopaatin toimissaan.
Vika on silti yhteiskunnassa, joka pakottaa ihmisen ajattelemaan ”minä”, kun sen täytyisi sen sijaan saada hänet ajattelemaan ”me”. JL Trintignant on juuri tavanomainen esimerkki tästä minä-taudista. Hän on narsisti sanan pahimmassa merkityksessä. Keskinkertainen ihminen, hän itse myöntää. Koko elämänsä ajan yksinäisenä ja syrjittynä elänyt. Ehkä kiusattukin. Nyt hän haluaa äkkiä saada itselleen kauan havittelemaansa maineen. Hän peilailee narsistisesti itseään lukemalla omia lehdessä julkaistuja kirjeitä. Rakentaa jatkuvasti ansoja itselleen, eikä ole yhtään kiinnostunut, kun kaunis nainen esittää hänelle tanssin ja kieriskelee sen jälkeen maassa niin että hänen valkoiset pikkupöksyt välähtävät poeettisesti kuvassa. JL käyskentelee kapakoissa ja kahviloissa ja kuulee mieluusti, kun hänen kirjeitään luetaan ääneen. Sen jälkeen hän tiedustelee mielipidettä ”murhaajasta,” eli itsestään.
Markku Tuuli näki 70-luvulla Petturimurhaajassa tiivismuotoisen psykologisen tutkielman kuoleman vietistä. Eräässä mielessä Trintignantista tulee jälleen AK:n ja MK:n Valehtelijan teesin mukaisesti, se jota hän alkaa esittämään. ”Nuori mies näkee kauniin naisen tekevän itsemurhan ja kiihottuu tästä näystä niin voimakkaasti, että hän alkaa kuvitella itsemurhan olleen murha. Vähitellen hän alkaa nähdä itsensä murhaajana ja tämä muotoutuu pakkomielteeksi. Lopulta Jean on pakotettu tekemään murhan.”
Yhtä lailla meidän ei tarvitse tietää Rimbaudista, jonka nimi kirjoitetaan suomennoksessa väärin Riembaud, tai Jean Genetista, ymmärtääksemme tätä elokuvaa. Päinvastaisten motiivien, enemmän omatunnon pakottamana kuin egon suurentelun ja psykopaattisen julkisuudenhalun vetämänä Raskolnikovmurhaa kiskurimuorin kuten Tie pimeään ”nietzschelaisesta”, vai pitäisikö sanoa: antinietzschelaisesta keskushenkilöstä muistuttava Trintignant tekee viimein oman, tällä kertaa oikean murhansa. Sen jälkeen hän on valmis vankilaan. Sinne hän meneekin ilonsa huipulla poseeraten tyylikkäässä mustavalko-still-kuvien montaasissa, reportterien alati välähteleville kameroille.
Jos Trintignantin pakkomielteen saada julkisuutta ja pysyä julkkiksena, joka vertautuu moneen nykyajan ”kestojulkkikseen”, jotka lopulta ovat yhtä kestäviä ajassa kuin lumi kuumassa, näkee psykopatiana, niin voiko sitten sanoa, että koko kansakunta, jossa jokainen ”ansaitsee vähintään 5 minuuttia julkisuutta” (lainatakseni Andy Warholia mädästä ulkomuististani), olisi psykoottinen? Trintignant (Jean) ajattelee niin. Hän tosin pitää itseään selväjärkisenä. Muita hän pitää enemmän tai vähemmän hulluina. Onko hän oikeassa vai väärässä? Onko sillä edes väliä? Hän saa lopulta haluamansa kuuluisuuden, mutta kuten me voimme arvata, se kestää vain hetken verran ja on sitten jo historiaa. Vahinko tosin on, että tosielämän samankaltaiset murhaajat ovat saavuttaneet tahtomansa: heidät muistetaan yhä melkein yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin jonkun maan presidentit.
