Tunnetaan myös nimellä: A Shot in the Factory
Maa: Suomi
Genre: Genretön
Ohjaus: Erkko Kivikoski
Käsikirjoitus: Erkko Kivikoski, Juho Gartz, Paavo Rintala
Kuvaus: Esko Nevalainen
Näyttelijät: Urpo Poikolainen, Aarne Hakulinen, Pentti Viljakainen
Kymmenen laukausta kohti kuolemaa ei tapa tyhjyyttä
Uutisreportaasimainen Erkko Kivikosken elokuva Laukaus tehtaalla tuntuu olevan aina ajankohtainen tässä jumalan hylkäämässä maassa. On syytä muistaa, että se valmistui melkein vuosi Kahdeksan surmanluotien jälkeen, eikä olisi saanut sellaista ilmaisumuotoaan ilman sitä; kaikesta päätellen se on surmanluodeista syntynyt lapsi, joka esittää eri keinoin saman asian: yksilön epäonnistumiseen johtavan mahdottoman taistelun epäoikeudenmukaisia, yhdelle ihmiselle liian raskaita yhteiskunnallisia oloja vastaan. Se kuvaa maamme karua todellisuutta, minkä kaikesta päätellen olisi kuulunut melkein neljässäkymmenessä vuodessa muuttua ainakin parempaan, mutta päinvastoin: olemme pudonneet yhä syvempään ihmisen epätoivon kuiluun. Mistä se johtuu?
Lohduttomassa alkukohtauksessa työmies tulee johtajan huoneeseen ja ampuu hänet katkaistulla haulikolla. Sen jälkeen hän laittaa haulikonpiipun omaan suuhunsa. Huoneeseen ryntää mies, joka saa juuri estettyä itsemurhaa yrittävän työmiehen. Kertojaääni aloittaa: “Tämä tapahtui Finnmetallin tehtaalla marraskuun kuudentena vuonna 1972. Tapahtuman juuret ovat kuitenkin kauempana…” Kuvatessa metalliyhtiön historiaa stillkuvilla siirrymme ajassa taaksepäin, takaumaan josta elokuvan runko muodostuu. Ollaan johtajien ruokapöydän ääressä pidettävässä palaverissa. Tätä ennen on kerrottu lyhyessä reportaasissa suuren yhtiön kohtaamista ongelmista. Pääkysymys johtajien mielessä on se että miten saada tehdas kannattamaan. Nyt käytävästä keskustelusta ilmenee että irtisanomiset tulee olemaan tehtaalle vääjäämättömiä. Samalla kun puhutaan demonisen huolettomaan sävyyn näistä tulevista tragedioista keskustelu vaihtuu luontevasti muotoilukysymyksiin. Kuten Tom Waits laulaa: “God’s away on business“. Kohtauksesta tulee selväksi johtajien kylmä ja laskelmoiva itsekkyys. Alkaa ihmisen kamppailu absurdia työkoneistoa vastaan.
Siinä missä Kahdeksan surmanluotia kuvasi yhden perheen ja siinä olevan ihmisen kamppailua yhteiskunnan kurjia oloja ja alkoholin kiroja vastaan, Laukaus tehtaalla keskittyy työkommuuniin ja sen vastustukseen täysin mielettömiä päätöksiä kohtaan. On vain ironian leikkiä, että itse työprosessi kävi ryhmältä melkein mahdottoman vaikeaksi. Aikaisempi tuottaja Fennada-Filmi sanoutui projektista irti heidän luettuaan käsikirjoituksen ja ehkä ilman Jörn Donneria, elokuvan lopullista tuottajaa, koko elokuva olisi jäänyt vain käsikirjoitusasteelle. Kuvauspaikkoja oli vaikea löytää aiheen arkaluonteisuuden takia, mutta elokuva löysi lopulta näyttelijänsä ja paikkansa (se kuvattiin Hyvinkäällä suurimmalta osin harrastelijanäyttelijöiden työpanoksen avulla), mitkä antoivat sille sen nykyiset kasvot.
Näyttää ennen muuta siltä, että tsekkiläinen uusi aalto olisi vaikuttanut tuolloiseen suomalaiseen elokuvaan jopa huomattavasti enemmän kuin ranskalaiset elokuvat. Tämä ei ole varmasti mikään oivallus. Niiden vaikutusta ei näy liian monessa suomalaisessa elokuvassa ennen kuin vasta 80-luvulla tulleista Kaurismäkien teoksista, jos ei esimerkiksi Spede Pasasen ja Jukka Virtasen Pähkähullua Suomea lasketa. Laukaus tehtaalla -elokuvan mustavalkokuvaus on ollut filmin kannalta kustannusratkaisuna, mutta myös taiteellisena ratkaisuna, itsestään selvä. Kuva pysähtyy ja esille tuodaan still-kuvia kertojaäänen alkaessa puhua. Tällaiset katkokset ovat täysin luonteenomaisia Erkko Kivikosken elokuvalle, ja ne täyttävät ruutuaikaa useastikin elokuvan keston aikana. Kamera keskittyy lähi- ja puolilähikuviin. Se ilmaisee kiinnostuksensa ihmisiin työssä tai vain näennäisesti työskenteleviin pöytien takana papereita ja kyniä liikutteleviin vilpillisiin sormiin. Toisaalta paholainen on näkymätön, ja työmies erehtyy luullessaan epätoivon sokaisemana sen olevan kirjoituspöydän takana istuva valkopaitainen mustakravattinen johtaja, joka hänkin tekee lopulta vain työtään.
Ihmiset osoittavat tyytymättömyytensä ennemmin tai myöhemmin ja kun se tapahtuu myöhemmin, ovat seuraukset lohduttomammat. Silti mistään sanomalehtien tilastoista ja niiden esittämistä luvuista ei näe usein muuta kuin mustaa valkoisella, vaikka noiden lukujen taakse piiloutuisi kokonaisen kansakunnan tuska ja epätoivo tai yhden ihmisen koko elämän kamppailu ja kärsimys. Siksi ne ovatkin täysin riittämättömiä dokumenteiksi aikamme historiasta, joten Erkko Kivikoski, Mikko Niskasen tapaan, on suunnannut kameransa kohti tragediaa; ei pelkästään sen huippua vaan sen kehitystä kohti viimeistä pistettä, mahdollisimman puolueettomasti ja totuudelle niin uskollisesti kuin vain taiteilija kykenee kaikilla voimilla ja kyvyillään sen koristelemattomasti ilmaisemaan. Siinä se.