Kotimainen kauhuelokuva on aina kuriositeetti, joka ansaitsee huomiota. Kuutamosonaatti on tietyistä syistä kulttielokuva. Se on kauhua ajalta, jolloin Suomessa ei tehty kauhua. Olli Soinion esikoispitkä ottaa vaikutteensa Tobe Hooperin ensimmäisestä Texasin moottorisahamurhat -filmistä. Tarina taipuu pastissin muotoon, kun julkisuutta pakoileva malli, Anni Stark, (Tiina Björkman) vuokraa hiihtomökin neljäksi päiväksi peräkorvesta hyisenä kevättalvena. Täydenkuun aikaan Kyyrölän perheen vajaaälyinen aikamiespoika Sulo (Mikko Kivinen) ulvoo kuuta, kun taasen hänen veljensä Arvo (Kari Sorvali) iskee silmänsä kuvankauniiseen kaupunkilaismalliin.
Kuutamosonaatti rakentaa tunnelmansa hitaasti. Ensimmäisen parikymmenen minuutin aikana se kursitaan vasta kasaan. Soinio ei lähde turhaan hakemaan helppoja säikkyjä, vaan pitää aluksi kuvakulmat jännittävinä ja arvaamattomina. Hidas alkupuolisko on hyvin kaksijakoinen. Tunnelmansa puolesta siinä on jotain kolkon uniikkia, mutta toisaalta on hyvin unettavaa, kun kuvaruudulla ei juurikaan tapahdu mitään. Pitkän pohjustuksen jälkeen roolihahmot nousevat pääosaan. Sulon jatkaessa kuuhulluuttaan, päästää Arvo törkyturvastaan legendaarisia lentäviä lauseita kuten: ”Tehdäänkö kissasta rukkaset?” ja niin edelleen.
Elokuva lepää vahvasti näiden sutkautusten varassa, mutta on siitä huolimatta vielä toimiva kokonaisuus. Yleinen tekeminen ja meininki hakee vertaistaan. Lähimpänä talvista maisemointia ja mökkihuvittelua on ollut Bunny the Killer Thing, jonka voi nähdä selkeästi imeneen vaikutteita Kuutamosonaatista. Elokuvat erottaa toisistaan se, ettei Kuutamosonaatti missään vaiheessa ylly täysin mauttomaksi alapäävitsien tykitykseksi. Molempia kuitenkin yhdistää käsikirjoittajan jokseenkin vääristynyt käsitys raiskauksesta fantasian muodossa.
Bunny the Killer Thingin parasta antia olivat kauniit maisemat, jotka ovat myös Kuutamosonaatin valttikortti. Soinio on onnistunut taltioimaan hyvin talviset maalaisseudut, jotka tekevät kokonaisuudesta entistä persoonallisemman. Kylmät mökit ja lumen peittämät pellot ovat hyvä miljöö kauhuelokuvalle, ja täydellinen vastakohta paahtavan kuumalle Texasin moottorisahamurhille. Soppaan viskotaan vielä viitteitä kylän sisäsiittoisuudesta, kun kaikki paikalliset punaniskat ovat sukua toisilleen. Myös tämä seikka tuo vahvasti mieleen Hooperin visiot 70-luvulta.
80-luvun lopulla alkanut lama tuodaan muutamien vitsien muodossa esille, vaikka asiaan ei sen koommin palata tai oteta kantaa. Pääpaino on luoda painostavia tilanteita, joissa käytetään huumoria kevennyksenä. Tässä onnistutaan, koska fiilis pysyy melko hyvänä koko filmin keston ajan. Texasin moottorisahamurhia ei tuolloin ymmärretty komediana, koska Hooper piti yleisilmeen nihilistisenä ja painostavana. Kuutamosonaatista ei voi sanoa samaa.
Kadunlakaisijat alkaa siitä mihin Kuutamosonaatti jäi. Kyyrölän perhe on lähes kuollut, mutta metsäretkeltä palaava Sulo onnistuu jollain poppakonsteilla herättämään Arvon ja äiteen henkiin. Siinä sivussa käydään manaamassa henkiin suosta isän kalmainen ruho ja muutama punakaartin sotilas. Arvo lähetetään Helsinkiin tekemään kadunlakaisuhommia ja ensitöikseen hän ihastuu Kata Kärkkäiseen. Tarinaa ryhditetään leppoisalla kertojaäänellä, joka ratkaisuna tuo tarinaan hitusen sen kaipaavaa omaleimaisuutta ja tekee pesäeroa ensimmäiseen osaan.
Siinä missä ensimmäisen osan huumori toimi vielä hahmojen junttiasenteen vuoksi, laittaa jatko-osa satatuhatta lasiin ja vetää ykkösen toimivuuden alas vessanpöntöstä. Jatko-osankin ohjannut Soinio on tässäkin kohtaa kulkenut Hooperin jalanjälkiä. Kadunlakaisijoiden huomattavasti tarkoituksellisempi huumori tuo mieleen Leatherfacen toisen tulemisen, jossa Hooper perusteellisesti kevensi tunnelmaa. Soinion ratkaisu pilaa miltei myös ensimmäisen osan, koska jatko-osasta mieleen jäävät vain alati huonommat vitsit.
Tällä kertaa kantaa otetaan paljon enemmän työttömyyteen ja tuohon aikaan jyllänneeseen lamaan. Arvo vaihtaa jatkuvasti työpaikkaa. Vitsiä toistetaan niin pitkään, ettei se voi mennä keneltäkään ohi. Ilman tyylikästä, usvaista ja paikoin värikästä ulosantiaan Kadunlakaisijat voisi olla porilaisen nakkikiskan omistaja Visa Mäkisen Kummeli-elokuva kauhuelementeillä. Näyttely on heikkoa, huumori typerää ja juonenkuljetus sekavaa.
Cameorooleissa vilahtelee muutamia kotimaisia tähtiä, joista Matti Pellonpää tekee triplaroolin virastotyöntekijänä. Isommassa osassa nähdään punakaartin johtohahmona häärivä Hyvien Herrojen kauppaneuvos Paukkunakin tunnettu Matti Tuominen. Kyseinen herra tuo voimakkaasti mieleen takavuosien unohdetun Suomi-klassikon, Ponterosan, joka niin ikään voisi olla Mäkisen Visan aikaansaannoksia. Kadunlakaisijat onkin näin ollen liian usein Mäkisen mieleen tuova pökäle, joka ei ansaitse saamaansa kulttistatusta, vaikka se kertaalleen kannattaakin katsoa. Se toimii paremmin isolla kaveriporukalla tuijotettuna. Asiaa saattaa helpottaa pullo Kyyrölöiden kuuluisaa pontikkaa. Selvin päin ja yksin katsottuna elokuva on silkkaa tuskaa alusta loppuun.
VLMedian julkaisema DVD-paketti sisältää molemmat elokuvat, mutta niitä ei ole masteroitu ja kuvasuhdekin väärä. Tietyllä tapaa tällainen rosoisuus on romanttista, kun muistelee vanhoja videoaikoja, mutta toisaalta nykyaikana toivoisi laadukkaampaa lopputulosta, kun siihen takuulla on mahdollisuus. Julkaisu haiskahtaakin helpolta rahastukselta, vaikka ei saisi valittaa, koska elokuvia on odotettu pitkään DVD-formaattiin. Valitan silti.
Suosittelen katsomaan elokuvat peräkkäin, vaikka jatko-osaa voisikin haukkua kokonaisen kirjan verran. Kumpikaan Soinion elokuvista ei tarjoa järin suurta verellä läträämistä, mikä varmaan johtuu alhaisista tuotantoarvoista. Suomen pienuudesta elokuvamaana kertoo, että Kuutamosonaatti palkittiin muutamalla Jussilla ilmestyessään. Tietysti tämä on ihan virkistävää, vaikkei kyseessä teknisesti mikään huippusuoritus olekaan.