Miksi Laajakuva on lehti harrastajilta harrastajille? Halusimme lehteä suunnitelleessa ryhmässä välttää ilmaisua ”kriitikko”. Toivoimme tällä tavoin välittävämme tarkoituksemme olla antamatta elokuville tähtiä sekä halumme välttää jokaisen elokuvateattereihin tuotetun bulkkitavaran katselua. Näillekin on omat aikansa ja paikkansa, mutta ne ovat toisissa lehdissä.
Suomalaisen kriitikon ammattia ja ennen kaikkea kriitikoista käytävää keskustelua seuraamalla on valjennut kuinka vähätelty, jopa vihattu ihmisryhmä on kyseessä. Tämä on mielenkiintoinen ilmiö. Väkisinkin hiipii mieleen miksi ihmeessä näin on.
Tämän aukaiseminen on hyvä aloittaa taiteen tekijöistä itsestään. Otetaan Taiteilija. Kirjoitan hänen nimensä nyt erisnimenä, koska kaikki taiteilijat eivät ole tällaisia. Taiteilijamme saa edustaa ennemminkin tietynlaista tapaa ottaa vastaan kritiikki kuin oikeita ihmisiä. Kukin oman harkintakykynsä varassa pohtikoon onko esimerkkini tarua vai totta.
Tälle Taiteilijalle kriitikko on aina kusipää paskahousu. Kriitikko on puskista huuteleva pirunsarvinen ja hihittelevä mulkero, jonka tarkoitus on pilata taidetta sydänverellä tekevän maine ja liata taide kokonaisuudessaan, ampua pyhä lehmä.
Taiteilijan mielestä kriitikko ei koskaan pidä Taiteilijan töistä, vaan riistää niiltä arvokkuuden, hajottaa ne palasiksi eikä koe niitä ”oikein”, kuten Taiteilija on tarkoittanut. Yleisön vapaus tulkita on Taiteilijan mielestä hieno asia, kriitikon vapaus tulkita surkea asia. Yleisö maksaa Taiteilijan liksan. Kriitikko on markkinointityöstään huolimatta Taiteilijalle vapaamatkustaja.
Haastatteluissaan lehdille Taiteilija vähättelee kriitikoita. Olennaista tälle Taiteilijalle, taiteesta riippumatta, on kuitenkin sen sanomisen välttäminen miksi kriitikko on niin suuri mörkö, jos hän on niin vähäpätöinen.
Tasoitukseksi Taiteilija hellii itseään ajatuksella kansasta, joka häntä rakastaa. ”Antaa kriitikon mäkättää, kyllä kansa tietää.” Samaan luottavat myös monet taiteilijan töitä markkinoivat koneistot. Monet lehdet ostavat tämän ajatuksen kyseenalaistamatta – katsotaan vaikka jokavuotisia hehkutuksia siitä kuinka hyvin suomalaisella elokuvataiteella menee, kun ihmiset sitä käyvät katsomassa.
Tällöin Taiteilijalle, osalle yleisöstä ja ilmeisesti myös iltapäivälehtien toimittajille tulee illuusio, että kaikki Taiteilijan elokuvasta maksetut lippurahat tulevat ihmisiltä, jotka ovat Taiteilijan kanssa samaa mieltä. Eiväthän ihmiset muuten teoksesta maksaisi. Ilmeisesti Taiteilijalle kansan syvät rivit ovat myös ennustajia, koska osaavat ennen tuotteesta pulittamistaan sanoa onko teos hyvä vai ei.
Sen sijaan markkinoinnilla tai kielellä ei tässä katsannossa ole Taiteilijalle väliä, vaikka suomalaiset ostavat ylivoimaisesti enemmän suomeksi tehtyjä levyjä kuin ulkomaisia ja Suomi-elokuvia oli vuoden 2012 katsotuimpien top kympissä mukana 4. Elokuvan, levyn tai kirjan menestys on hänen Ansionsa, ja menestys on synonyymi hyvyydelle.
Taiteilija ei ole ainoa, joka näin sulkee kriitikot ulos. Myös monet ”kansan syvissä riveissä” uskovat kriitikoiden olevan kuin pahankurisia poltergeisteja. Sekä tavis että Taiteilija erottelevat kriitikot omaksi ryhmäkseen, norsunluutornista huhuileviksi erikoisuudentavoittelijoiksi. Kriitikot ovat ikään kuin alituisessa kamppailussa Taiteilijan ja yleisön kanssa.
Kuten Taiteilija, myös kansan vellova massa liiskaa erityisesti negatiivisen mielipiteen omistavan kriitikon. Herää kysymys siitä, että jos kaikkien mielipide on jo luontaisesti kriitikkoa vastaan, kenelle kriitikon mielipide todella on uhka?
Erityisesti tähditykset ja pienet tilat itsensä ilmaisuun ovat kriitikon kirous. Anna huonot tähdet ja seposta peruste kahdella virkkeellä ja itseäkin alkaa hävettää. Taiteilijalle kriitikko on epäonnistunut Taiteilija, joka nalkuttaa vain omaa kateuttaan. Ehkä niinkin. Vaan kas tässä toinen näkökulma:
Taiteilija ei vihaa kriitikkoa siksi, että kriitikko on epäonnistunut Taiteilija. Taiteilija vihaa kriitikkoa siksi, että kriitikko edustaa, kaikesta huolimatta, näitä Taiteilijan ylistämiä kansan syviä rivejä. Taiteilijalta unohtuu se seikka, että ilman kaikkein kriittisintä vastavoimaa, tässä tapauksessa negatiivisenkin kritiikin muodossa, hänen omatkaan teoksensa eivät voi vahvistua. Se mikä ei tapa vahvistaa. Sen sijaan puhumatta jättäminen ja hymistely ovat taideteoksen kuolema, koska ne ovat teoksen olemassaolon ja sen voimavarojen ankarinta kieltämistä.
Kuinka yleistä onkaan silti kuulla, kuinka kaikki Taiteilijaa myötäilemättömät, vastakkaiset mielipiteet leimataan kriitikon hapatukseksi riippumatta siitä kuka kriitikko on tai mitkä ovat hänen perusteensa.
Toisin sanoen tässä henkilö kuuluu kansaan, kun hän on joko hiljaa tai ilmaisee myötämieliset sanansa raukan Taiteilijan puolesta. Kun hän ilmaisee eriävän mielipiteensä, hänestä tulee kriitikko.
Yleisö vihaa kriitikkoa samasta syystä. Me valitsemme seuramme useimmiten sellaisista ihmisistä joiden kaltaisia olemme. Tuolloin erimielisyydet on helppo sivuuttaa. Vaikka erimielisyyksiä olisikin, niistä keskusteleminen on ikään kuin samalla tasolla tapahtuvaa. Ymmärrämme helpommin seuraa, jonka olemme valikoineet ja jonka kanssa meillä on yhteinen kieli.
Kriitikko on muistutus siitä ihmisestä, joka on kanssamme eri mieltä ja vielä sellaisin perustein, jotka eivät ole välttämättä edes tulleet mieleemme. Siksi ärsyynnymme.
On paljon helpompaa vain pitää kaikesta kuin olla pitämättä. Kaikki on jees ja okei, niin kauan kuin se ei koske minua. Facebookissa on vain like-nappula. Todellisuudessa sekin pitäisi poistaa.
On paljon helpompaa jakaa kaikki luokkiin ”hyvä” tai ”huono” kuin oikeasti miettiä syitä ja tarkoituksia teosten takana. Tämä on vuorostaan kriitikon vastuu Taiteilijalle. Pitäisi välttää helppoutta, sukeltaa syvemmälle. Vastuu yleisölle, niin oudolta kuin se voi tuntuakin, on pysyä uskollisena itselleen, olla vääntämättä mielipidettään solmuun kuvitteellisen yleisön mielipiteen mukaan.
En tarkoita tällä, että sanomalehtien tai aikakauslehtien kriitikot olisivat erehtymättömiä tai arvostelun yläpuolella, koska se olisi kaikkeen aiemmin sanottuun nähden paradoksaalista. En erityisesti tarkoita sitä, että kritiikin taso olisi Suomessa korkea, vaan, päinvastoin, ryhtiä kirjoittamisen laatuun olisi hyvä ottaa ja rutkasti.
Tarkoitan tätä: Yleensä sanotaan, että jokainen kriitikko on vain ihminen omine mielipiteineen. Faktahan se on. Kääntäisin ajatuksen kuitenkin ympäri – jokaisesta tulee kriitikko, kun hän lausuu ajatuksensa ääneen. Jokainen kansan syvän rivin edustaja on kriitikko. Taiteilijan tulisi muistaa tämä ja ottaa kriitikoiden mielipiteet vastaan suoraselkäisesti. Yleisön tulisi muistaa olla kivittämättä ennen kuin katsoo peiliin.
Kriitikolle jää lopulta tehtävä, joka vaikeudessa on verrattavissa hyvän taideteoksen tekemiseen: Olla hyvä kirjoittaja tai puhuja. Jos mahdollista, perustella. Jatkaa taiteilijan (pienellä teellä) aloittamaa dialogia.