Laajakuvaan lisätään eri elokuva-artikkeleiden rinnalle videopelikategoria.
Syitä on muutama. Jo olemassa oleva videopelikritiikki on hyvin aktiivista ja sitä on paljon. Silti edelleen näkee turhan vähän pelien sisältöön keskittyvää kritiikkiä. Peleistä keskusteleminen tuppaa hukkumaan pelijournalismin luonteesta keskustelun alle. Tätä puutetta, erityisesti suomalaisessa pelijournalismissa, haluamme omalta osaltamme hieman paikata.
Toinen syy on se, että videopelit ovat elokuvien sisar. Laajakuva on jo alusta asti käsitellyt elokuvaa myös voimankäytön välineenä. Sellaisena liikkuva kuva on yksi merkittävimmistä ihmiskunnan keksinnöistä. Sen huomaa historiallisista propagandadokumenteista, massasuosion saaneista viihde-elokuvista ja siitä kuinka televisio ja sen kumppaniksi syntyneet videopalvelut luovat mielikuvia historiasta ja tulevaisuudesta.
Elokuva voi olla myös taideinstallaatio; toisaalta jotkut museoiden tilataidetyöt hyödyntävät videopelien mekaniikkaa. Jotkut elokuvat, kuten kokeellisen elokuvan moderni merkkiteos Last Days in a Lonely Place, ovat videopelien kuvamaailmaa käyttäen toteutettuja elokuvia. Pelielokuvia on tehty jo vaikka kuinka kauan, samoin elokuviin perustuvia pelejä.
Kuten elokuvat, pelit ovat liikkuvaa kuvaa voimakkaimmillaan; yhteiskunnallisia objekteja, oppimisen välineitä sekä reittejä salattuun ja tavoittamattomaan – sanalla sanoen taidetta – ja tällä hetkellä kenties eniten yleisöä tavoittava taide pop-musiikin lisäksi. Siksikin niistä kirjoittaminen tuntuu nyt olennaisemmalta kuin koskaan.
En ole koskaan innostunut taiteiden kilpailuhenkisestä vertailusta, jossa uusien taiteiden väitetään syrjäyttävän tieltään vanhat. Videopelien hehkutus elokuvan syrjäyttävänä taidemuotona tuntuu erityisen kummalliselta, koska niin monet pelit tähtäävät eri asioihin kuin elokuvat. Kilpailuasetelma on vääristynyt, koska yksinkertaistaen elokuva on antautumisen taidetta ja videopeli osallistumisen. Ne siis tähtäävät eri asioihin. Erityisen huvittavalta vertailu tuntuu aikana, jolloin myös elokuvissa käydään entistä enemmän ja striimauspalvelut ovat hyvin suosittuja.
Käsitys videopelien taidearvosta tuntuu olevan skitsofreeninen myös aktiivisten pelaajien keskuudessa. Yhtäältä peleille halutaan arvostusta nimenomaan taiteena. Se keneltä ja miten tämä arvostus pitäisi tulla ei ole tullut koskaan selville. Toisaalta viime aikoina, osana konservatismin uutta aaltoa, on nähty myös taidepelien ja -tulkinnan vastaista liikehdintää. Tämän liikehdinnän mukaan todelliset pelaajat eivät pelaa pelejä niiden taiteellisen arvon vuoksi vaan pelaamisen itsensä takia. Taiteesta ja peleistä puhuminen kuulostaa liberaalilta hapatukselta.
Kun nämä katsantokannat ottavat yhteen, jälki on rumaa. Kullekin henkilölle on omat syynsä ajatella miten ajattelee ja kukin ihminen on oikeutettu mielipiteeseensä, mutta merkittävistä kulttuuriobjekteista tulee kirjoittaa ja tehdä analyysia; ne eivät voi jäädä elefantiksi taidegalleriassa, erityisesti kun kyse on samalla miljardiluokan bisneksestä.
Erityisen turhaa analyysin torppaaminen on siksi, että se on loppupeleissä mahdotonta: ihmisen ajattelua ei voi vaientaa, vaikka kuinka yrittäisi. Pelit eivät ole yhteiskunnallisesti merkittävä aihe, koska yliopistojen kulttuuritutkimuksen laitoksilla on niin päätetty. Pelit ovat merkittäviä, koska ne ovat ihmisten mielistä ja käsistä syntyneitä.
Videopelit eivät tule syrjäyttämään Laajakuvan varsinaista pääasiaa eikä Laajakuva muutu tämän myötä pelilehdeksi. Sen sijaan pelit lisäävät puuttuvan sivujuonteen lehtemme tarjontaan. Jatkamme edelleen uutuus-, arthouse- ja klassikkoelokuvista kirjoittamista. Toivomme pelitekstiemme rikastuttavan lukijoiden käsitystä siitä mitä audiovisuaalinen kulttuuri todella pitää sisällään.
Peleistä kirjoittaminen on myös meille mieluisa uusi haaste. Toivomme voivamme tarjota lukijoille yhtä mielenkiintoisia ja mieltä avartavia hetkiä kuin elokuvatekstiemmekin parissa.