Girls-sarjan luojana paremmin tunnetun Lena Dunhamin ohjaustyö Tiny Furniture kertoo ohjaajan itsensä esittämästä Aurasta, joka palaa opiskelujensa jälkeen kotiin taiteilijaäitinsä luokse potemaan aikuiseksi kasvamisen kriisiä. Nuoren naisen identiteettiongelmat ja tylsistyminen rikkaassa perheessä ja taidepiireissä ovat parodiaa ohjaajan itsensä elämästä ja piireistä, joissa hän liikkuu. Dunhamin perhettä jopa esittävät hänen oma äitinsä ja siskonsa.
Fantasiaa, yliluonnollista romanssia ja dystopiaa. Spefi-henkisiä young adult -filmatisointeja tipahtelee elokuvateattereihin puuduttavalla tahdilla. Uutta hittisarjaa etsiessään ne kuluttavat trendejä puhki pikatahtia, mutta eräs tekijä elokuvissa vaikuttaa pysyvän samana: päähenkilöt tuntuvat yksi toisensa jälkeen syntyneen erityisasemaan, joka erottaa heidät massasta ja nostaa heidät jopa maailman pelastajiksi.
Aika on fyysikoiden mukaan suhteellista ja subjektiivista. Aika voi siis kulua eri tahdissa eri ihmisille. Kulttuurintutkijat sen sijaan vakuuttavat, että sama ajatus pätee myös henkilöiden kokemuksiin. Aika tuntuu matelevan esimerkiksi silloin, kun on arvannut 170-minuuttisen elokuvan kaiken sisällön ensimmäisen tunnin aikana kohdilleen.
Koominen Robot Monster ei ole niinkään kauhuelokuva kuin elokuva kauhuista.
Tommy Lee Wallacella oli unelma. Toimittuaan John Carpenterin Halloweenissa leikkaajana ja lavastajana, Carpenter ja Wallace halusivat kokeilla jotain uutta sarjan seuraavassa osassa. Lupaa ei heti tullut, vaan välissä väsättiin varsin hätäisesti Rick Rosenthalin ohjaama Halloween II. Carpenterin ja alkuperäisen Halloweenin tuottaja-käsikirjoittaja Debra Hillin käsikirjoitus ei auttanut sinänsä mukiinmenevää imitaatiota ensimmäisen osan hyveistä, ja lopputuloksena jatko-osa on ihan siedettävä muttei merkittävä slasher. Rosenthal jatkoi urallaan hyvien elokuvien turhaa jatko-osittamista esimerkiksi Hithchcockin Lintujen jatko-osalla 90-luvulla, kun taas Carpenter, Hill ja Wallace saivat viimein luvan toteuttaa alkuperäinen visionsa siitä, miten elokuvasarjan tulisi jatkua.
Puolaa ei elokuvamaana juuri kauhuelokuvista tunneta. Yksi syy lienee siinä, etteivät genren sikäläiset perinteet ole erityisen pitkät. Jarno Hänninen mainitsee artikkelissaan Rikos puolalaisessa elokuvassa (Idäntutkimus 1/2012) ensimmäiseksi puolalaiseksi kauhuelokuvaksi Ewa Petalskan ja Czesław Petelskin ohjaaman, erään kauhutarinoista ammentaneen tv-sarjan jaksoista kootun episodielokuvan Świat grozy (1968). Jotain genren arvostuksen puutteesta ja marginaalissa olemisesta kertoo se, että kauhuelokuvan käsittely ilmiönä sivuutetaan tyystin Marek Haltofin ansiokkaassa, mutta joiltain osin suppeassa hakuteoksessa Historical Dictionary of Polish Cinema (2007).
Italialaisen kauhun ja goren mestari Lucio Fulci ei myöhemmillä töillään ole saavuttanut yhtä varauksetonta ylistystä fanikunnaltaan kuin kulta-aikoinaan. Ohjaajan töistä tuntui kadonneen intohimo syvempään tai sanomallisempaan ilmaisuun ja teosten kokonaisuus alkoi sirpaloitua enemmän yksittäisen goren ja tissien esittelyyn. Vuonna 1990 valmistunut A Cat in the Brain on kursailemattomasti juuri tätä, mutta sisältää samalla kevyttä metatason leikittelyä ohjaajaltaan, joka tällä kertaa esiintyy pääosassa omana itsenään.
Tänä vuonna kolmenkymmenen vuoden kypsään ikään tullut Painajainen Elm Streetillä on kauhuelokuvien klassikoihin lukeutuvia teoksia, jolle on tehty liukuhihnan verran jatko-osia. Wes Cravenin luoma ja Robert Englundin loistavasti tulkitsema Freddy Krueger on ehdottomasti yksi kauhun ikonisimpia tappajia. Kyseinen hahmo sisältää aitoa pelkoa ja ripauksen huumoria samassa paketissa. Asioiden summa on sen verran kovaa luokkaa, että elokuvasta on tehty kopiointeja Aasian mantereella asti. Esimerkkinä voisi mainita intialaisen version, mutta jätetään tanssit ja laulamiset toiseen kertaan. Kerron teille ennemmin indonesialaisesta versiosta, jonka ohjauksesta on vastannut Lady Terminatorin sekä Mystics in Balin ohjannut kulttinimi H. Tjut Djalil
