Tunnetaan myös nimellä: Wilczyca
Maa: Puola
Genre: Kauhu
Ohjaus: Marek Piestrak
Käsikirjoitus: Jerzy Gierałtowski
Kuvaus: Janusz Pawłowski
Leikkaus: Maria Kuźmińska-Lebiedzik
Sävellys: Jerzy Matula
Näyttelijät: Krzysztof Jasiński, Iwona Bielska, Stanisław Brejdygant
Puolaa ei elokuvamaana juuri kauhuelokuvista tunneta. Yksi syy lienee siinä, etteivät genren sikäläiset perinteet ole erityisen pitkät. Jarno Hänninen mainitsee artikkelissaan Rikos puolalaisessa elokuvassa (Idäntutkimus 1/2012) ensimmäiseksi puolalaiseksi kauhuelokuvaksi Ewa Petalskan ja Czesław Petelskin ohjaaman, erään kauhutarinoista ammentaneen tv-sarjan jaksoista kootun episodielokuvan Świat grozy (1968). Jotain genren arvostuksen puutteesta ja marginaalissa olemisesta kertoo se, että kauhuelokuvan käsittely ilmiönä sivuutetaan tyystin Marek Haltofin ansiokkaassa, mutta joiltain osin suppeassa hakuteoksessa Historical Dictionary of Polish Cinema (2007).
Vauhtiin lajityyppi ei päässyt vielä 1970-luvullakaan, jonka alussa syntyivät Janusz Majewskin The Bear (1970) ja Andrzej Żuławskin The Devil (1972), joista jälkimmäinen joutui kommunistisen Puolan sensuurin kynsiin ja sen esittäminen kiellettiin. Filmi vapautui pannasta vasta 1988. Esimerkki ei ollut elokuvantekijöille erityisen rohkaiseva, mikä oli osaltaan syynä siihen että seuraavat kauhuelokuvat tuotettiinkin vasta tulevalla vuosikymmenellä. Tuolloin ensi-iltansa sai esimerkiksi Marek Piestrakin The Wolf (1983).
Piestrakin ohjaustyö asettuu osaksi edeltäjiensä tradiota, joiden tapaan sen tapahtumat sijoittuvat historiaan, tällä erää jonnekin 1800-luvulle, jollon entinen suurvaltio Puola-Liettua oli jaettu Venäjän, Itävallan ja Preussin kesken. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa päähenkilö Kacper Wosiński (Krzysztof Jasiński) ratsastaa vimmaisesti kotitilalleen pitkän poissaolon jälkeen. Jo ensimmäisistä kuvista, alkutekstien rullatessa, käy ilmi yksi elokuvan vahvuuksista, nimittäin talvimaisemissa kuvatut ulkokohtaukset. Kylmin ja pimein vuodenaika tuo elokuvaan oman säväyksensä. Luminen luonto voi näyttäytyä elokuvissa kauniina, mutta tässä se vain korostaa karuja yksityiskohtia, kuten heti alkuun nähtävää petolintua näykkimässä pellolla tuoretta hevosen raatoa.
Kotiin päästyään Wosinskille selvitetään, että hänen vaimonsa Maryna (Iwona Bielska) on vielä tajuissaan, palvelijan sanoin: “Tuhottuaan syntymättömän lapsensa.” Paikalla oleva tohtori on kaikkensa tehtyään voimaton, joten vuorossa on toisistaan etääntyneen avioparin viimeinen kohtaaminen, jonka aikana raskaasti hengittävä ja kuolemankalpea Maryna kertoo polttaneensa sängyn yläpuolella olleen krusifiksin, sekä uhoaa viimeisillä voimillaan miehelleen ja palvelijalle vielä löytävänsä heidät. Marynan kuoltua alkaa ulkoa kuulua suden ulvontaa.
Elokuvasta löytyvät keskeiset klassisen goottikauhun ainekset. Sen tunnelma on pahaenteinen, ilmassa on mysteerin tuntua, yksi keskeisistä tapahtumapaikoista on sorron alla rappeutuva maalaiskartano, jota asuttaa seksuaalisesti turhautunut kreivitär, ja päähenkilö on melko yksin tässä kylmässä maailmassa. Pakka pysyy hyvin kasassa ensimmäiset 45 minuuttia, mutta kun preussilaiset husaarit ratsastavat kuvaan, elokuvan fokus alkaa lipsua. Elokuvassa jauhetaan enemmän yliluonnollisesta kuin kuvataan sitä. Kutkuttava jännitys alkaa laantua. Ei tämän äärellä varsinaisesti tylsää tule, sillä genren perinteitä kunnioittaen noituuteen vastataan manauksilla ja haulikko ladataan hopealuodilla.
Yksi kiitosta ansaitsevista elementeistä on elokuvan huolella rakennettu maailma, jonka ansiosta nautinnollisimpia hetkiä koetaankin, kun se jokin yliluonnollinen alkaa hiljalleen ujuttautua sisäpuolelle. Miljöö on sen verran uskottava, että elokuva voisi aivan hyvin kertoa vain puolalaiskapinallisista taistelemassa sortajia vastaan. Eikä näyttelijöissäkään varsinaisesti vikaa ole, vaikka Krzysztof Jasiński kenties suhtautuukin paikoin turhan jäyhästi kohtaamiinsa kauhuihin. Iwona Bielska sen sijaan onnistuu olemaan kiehtova vastapooli Jasińskille: eloisa, maaninen, kaunis ja vaaraa mukavasti uhkuva, olematta kuitenkaan liian ylilyövä, vaikka siinä rajoilla käydään.
Elokuvan juonen ollessa kohtalaisen simppeli, olisi sen intensiteetin syytä pysyä kurssissa, mikä ei tässä aivan toteudu. Kauhuelokuvan ei toki kuulukaan olla jatkuvaa pelottelua ja tunnelmointia, vaan tarvitaan riittävästi suvantohetkiä, jotka sitten osaltaan tukevat niitä etuoikeutettuja hetkiä, jolloin pahuus pääsee valloilleen ja katsojan selkäpiitä karmii. Kestoa tällä elokuvalla ei sentään ole kuin 98 minuuttia, joten mistään luvattoman ylivenytetystä tapauksesta ei ole kyse. Loppupuoli, jolloin tilanteen pitäisi olla kärjistyneimmillään ja tunnelman katossa, ei hieman tökkivästä rytmistä johtuen aivan tempaa mukaansa toivotulla tavalla. Kenties yksi syistä on myös se, että kun mysteeri on osapuilleen ratkaistu ja välienselvittelyä vailla, myös osa koko jutun viehätyksestä on auttamattomasti kadonnut. Elokuvan finaaliin on sentään saatu ladattua tarvittava määrä paukkuja herättämään riemastusta.