Maa: Suomi, Norja
Genre: Draama
Ohjaus: Matti Ijäs
Käsikirjoitus: Matti Ijäs, Auli Mantila, Jani-Petteri Passi, Heikki Vuento
Kuvaus: Rauno Ronkainen
Leikkaus: Jorma Höri
Sävellys: Timo Hietala
Näyttelijät: Sampo Sarkola, Krista Kosonen, Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman
Aki Kaurismäki on luonnehtinut Matti Ijästä Suomen suomalaisimmaksi ohjaajaksi. Kaikella rakkaudella on Ijäksen ensimmäinen valkokangaselokuva reiluun kymmeneen vuoteen, mikä sisältönsä ja visuaalisen ilmeensä suhteen palauttaakin miehen takaisin kotimaisen elokuvan kärkipäähän, sillä ohjaajalle tunnusomaisimmat piirteet ovat edelleen hyvin vahvasti läsnä. Moitittavaakin kuitenkin löytyy.
Kaikella rakkaudella on eittämättä hyvin suomalainen elokuva, vaikka sitä on kuvattu myös Norjan puolella eivätkä maisemat olekaan kovin tavanomaisia kotimaiselle filmille. Aiheiltaan ja teemoiltaan se käsittelee kuitenkin hyvin pitkälti perisuomalaisia asioita tehden sen poikkeuksellisella, oudon humaanilla tavalla. Välillä tuntuu myös siltä, että Ijäs laskee elokuvallaan leikkiä muista kotimaisista filmeistä ja niiden lähes muuttumattomasta melankolisesta pohjavireestä. Kaikella rakkaudella on ennen kaikkea toivorikas elokuva. Elämässä menee välillä huonosti, se kuuluu elämään eikä sen pidä antaa lannistaa, sanoo Ijäs välttäen kuitenkin turhia kliseitä.
Ei liene sattumaa, että Sampo Sarkolan esittämän Toivon etunimi on sellainen kuin on. Hahmona Toivo tarjoaa mielenkiintoiset puitteet ollessaan ilmeisestikin eteläisestä Suomesta lapin villiin luontoon stressiä karkuun sukeltanut valokuvaaja, joka on erityisen kiintynyt puistonpenkkiin, mitä raahailee pitkin tuntureita kuvaten sitä erilaisissa paikoissa. Penkillä ei kuitenkaan ikinä istu kukaan. Toivon mukaan jokainen kuvan katsoja saa itse täyttää tuon penkin kuvaa katsellessaan. Sarkolan hyvästä roolisuorituksesta paistaa juuri oikealla tavalla se, miten ihminen tarvitsee rauhaa ja miten hänen tulee antaa mielensä levätä. Elokuvan aikana stressaavissa tilanteissa Toivo ei tunnu olevan kotonaan, vaan tyytyy pääasiassa patoamaan tunteet sisälleen. Padot rikkoutuvat elokuvan lopussa, missä Toivo ei saakaan aivan sitä, mitä olisi halunnut; elokuvan päähenkilön Ansan (Krista Kosonen) sydäntä.
Ansa on reilu kolmekymppinen, pohjoissuomalainen nainen, joka on suhteellisen nuoresta iästään huolimatta kerennyt tekemään elämässään kaikenlaista. Paljon työtä, rehellistä työtä – sellaista, mikä edelleenkin on suomalaisten mielestä sitä oikeaa työtä. Ansan lapsi Suvi (Aurora Kuusisto) on Ijäksen elokuville totuttuun tapaan kerrassaan mallikas lapsinäyttelijä, jonka heikkoudet ilmaisussa ohjaaja on kyennyt sulattamaan osaksi hahmoa ja kääntämään ne vahvuudeksi. Suvi onkin yksi elokuvan mielenkiintoisimmista hahmoista saivarrellessaan ja kyniessään aikuisten miesten rahat pokeriringissä. Sisimmältään tämä nuori naisen alku muistuttaa hyvin vähän äitiään ja tuntuukin, että hän on jo lapsesta asti joutunut katselemaan äitinsä toilailuja ja selviämään asioista itsekseen. Suvi tuntuu siis sisäistäneen äitinsä tekemät virheet kuitenkaan syyttämättä niistä itseään. Kaikesta huomaa, miten Suvi haluaa olla parempi kuin äitinsä ja onnistua elämässään. Tässä piilee varmasti piikittelevä viesti nykyajan vanhempia kohtaan, jotka jättävät lapsensa kasvattamaan itse itsensä.
Elokuvaa on ollut käsikirjoittamassa peräti kolme ihmistä ohjaajan lisäksi. Määrä kuulostaa hurjalta ja suorastaan hollywoodilaiselta sillä erotuksella, että tämän kirjoittajat ovat tainneet olla muunkin kuin lopputekstipaikkojen perässä. Itse vihaan suunnattomasti kuluneita fraaseja ja sanontoja, mitä Suomen kieli on pullollaan mutta kun puhutaan tästä käsittelyssä olevasta filmistä ja sen tarinasta, on yksinkertaisesti todettava, että tässä keitoksessa on ollut sormensa pelissä liian monella kokilla. Tarinan aihio ja toivorikas pohjavire ovat hyviä asioita mutta kaikki se muu irtaimisto, mikä rakentuu näiden pilareiden päälle on epätasapainossa. Toivon ja Ansan rakkaustarinan – tai jonkun sen tapaisen pitäisi kantaa läpi elokuvan mutta tämän elokuvan haaran sulkeutuessa on heidän tarinansa olemassaolonkin muistaminen hieman haasteellista, kun kaikista sivuhahmoista ja heidän kohtaloistaan yritetään kertoa kaikki. Toivon onneksi heidän tarinansa kuitenkin päättyy niin kuin päättyy, sillä Ansa on ehdottomasti kaikessa tuittupäisyydessään ja ailahtelevaisuudessaan ehkä elokuvan suurin lapsi ja tästä johtuen kaikista ärsyttävintä katseltavaa ja kuunneltavaa.
Elokuva on hahmokavalkadiltaan äärimmäisen rikas, mikä nouseekin elokuvan suurimmaksi ongelmaksi. Tätä tekstiä kirjoittaessakin on vaikeaa päättää ketkä heistä ansaitsevat omat esittelynsä. Hahmot ovat poikkeuksetta mielenkiintoisia ja huolella rakennettuja. Jokaisella on omat vallitsevat luonteenpiirteensä ja menneisyytensä, jotka ajavat heitä ristiriitatilanteisiin niin toistensa kuin ympäristönkin kanssa. Ijäs haluaa ohjaajana kasvattaa hahmojaan luonnollisesti läpi elokuvansa ja kertoa heistä mahdollisimman paljon. Tässä vaiheessa puolestaan elokuvan kesto nousee jollain tasolla esteeksi eikä tuekaan osaltaan sitä laajuutta, minkä nämä hahmot olisivat mahdollisesti ansainneet. Tarinan kulkiessa eteenpäin tuntuu, että kaikkea näkemäänsä ei kerkeä prosessoimaan tarpeeksi, sillä tavallaan jokainen tämän elokuvan hahmoista voisi olla elokuvan päähenkilö. Toivo ja Ansa kreditoiduissa pääosissaan loppujen lopuksi ehkä kaikkein vähiten vaikka heidän välinen suhteensa koko elokuvan rungon lopulta muodostaakin. Hahmot ovat suhteineen ja sävyineen niin rikkaita, että tästä olisi kenties ollut mahdollista tehdä myös jonkinlainen minisarja, mikä olisi päästänyt käsikirjoituksen oikeuksiinsa ja kulkemaan niin laveita ja mutkikkaita polkuja mitä se tässä elokuvassa halajaa.
Kaikella rakkaudella ei missään nimessä ole huono elokuva. Se naurattaa ja saattaa jopa liikuttaakin. Tähän on kuitenkin edellytyksenä se, että katsojana elokuvasta tulee osata noukkia seurattavakseen vain yksi tai kaksi henkilöä, joita seurata ja sympatisoida. Kaikkien hahmojen saadessa lähes samat ruutuajat, tämä tehtävä muodostuu yllättävän vaikeaksi. Omalla tavallaan Kaikella rakkaudella on jonkinlainen hahmoihin keskittyvä episodielokuva, joka vain luo pienen silmäyksen näiden ihmisten elämään ammentaen samalla tarttumapintoja kohti todellista elämää; rakkautta, vanhemmuutta, lapsuutta ja tehtyjä syntejä.
Vaikka elokuva saattaa osoittautua informaatio- ja tapahtumatulvassaan suhteellisen haastavaksi katseltavaksi kepeydestään huolimatta, jättää se kuitenkin hyvän mielen. Loppuun päästään jossain määrin oikaisemalla mutta enää tässä vaiheessa elokuva ei tunnu niin vaikealta lähestyttävältä kuin toisessa näytöksessään. Kuin ihmeen kaupalla Ijäs onnistuu niputtamaan kaikki nuo ihmiset tarinoineen jollain muotoa yhteen ja petaamaan heille jokaiselle tulevaisuuden oli se sitten hyvä tai huonompi. Ijäksen luomassa maailmassa ei näytä olevan huonoa loppua, vaan vain juurikin nuo jo mainitsemani hyvä ja sitten se vähän kehnompi.
Toivoa on siis nyt ja aina.