Tieto lisää tuskaa. Jason Bournelle tämä on hyvin osuva sananlasku. Sarjan ensimmäisen kolmen elokuvan aikana selvitetyt salaliitot CIA:n huippusalaisista agenttiaivopesuista aina niistä aiheutuneisiin hirmutöihin vainoavat häntä, ja kuten moderneissa toimintaelokuvissa aina, murtunut mies pakenee demoneitaan jonnekin lähi-itään osallistuakseen mieletöntä väkivaltaa sisältäviin, vedonlyöntien voimalla pyöriviin nyrkkimittelöihin. Hänet kuitenkin vedetään takaisin salaliittovyyhteihin kuin John Rambo ikään vanhan kollegan pyynnöstä. Ja taas kaadetaan kieroja virkamiehiä vallasta, kävellään väkijoukkojen keskellä tiivistunnelmaisen musiikin pauhatessa ja lyödään ihmisiä kasvoihin.
Jason Bourne (nimi johtunee siitä, että sarjan neljännessä ja huonoimmassa elokuvassa, The Bourne Legacyssa, hän ei esiintynyt ja nyt kaikkien pitää tietää hänen paluustaan) kuluttaa tavattoman paljon aikaa yrittäessään olla jotenkin poliittisesti nykyajassa kiinni, minkä luulisi poliittisiin elokuviin erikoistuneelta ohjaaja/käsikirjoittaja Paul Greengrassilta onnistuvan leikiten. Robert Ludlumin kirjoihin alkujaan perustunut sarja ei kuitenkaan ole koskaan sisältänyt “valtio on paha ja vakoilu perseestä” -tasoa kummoisempaa sanomaa, eikä sen luominen tunnu millään onnistuvan tällä kertaa. Greengrassin ja käsikirjoittajakumppanin (ja hovileikkaaja) Christopher Roussen tapa tehdä tästä elokuvasta poliittisesti maailmaan kytkeytyvä on änkeä se täyteen tosielämästä revittyjä asioita tai niiden analogioita. Ensimmäinen suurempi toimintakohtaus sijoittuu Kreikkaan, jossa kansa esittää mieltään talousasiat tyrinyttä hallitusta vastaan, ja keskeisenä sivuhahmona toimii tietovuotoihin pyrkivä Christian Dassault, jonka sukunimi rimmaa amerikkalaisittain lausuttuna Julian Assangen vastaavan kanssa. Elokuvan keskeinen salaliitto pyörii Facebook-henkisen sosiaalisen median ympärillä, ja Tommy Lee Jonesin esittämä CIA:n johtaja lausuu Edward Snowdenin nimen lähes yhtä monesti kuin hänellä on kohtauksia.
Sosiaalisen median ollessa lähinnä Telegramissa tai Snapchatissa, poliitiikan pyöriessä Yhdysvaltain presidentinvaalien ja ISISin ympärillä nyt jo jossain määrin rauhoittuneen Kreikan esille tuominen niinkin vahvasti kuin tällä, elokuvan mukaan nykyaikaan sijoittuvalla ultraväkivaltaisella mielenosoituksella ja vanhentuneilla some-analogioilla tehdään, korostaa poliittisen elokuvan ongelmaa nykymaailmassa. Asiat liikkuvat nopeammin kuin etenkään Hollywoodin tuotantokoneisto pystyy tilannetta kirimään. Kulahtanutta vibaa ei auta se, että Jones on pääpahiksena normaaliakin kuivempi. Älkää käsittäkö väärin, Tommy Lee Jonesia ei voi olla rakastamatta, mutta vakavalla naamalla vakavissa, ei-kovin-sisältörikkaissa elokuvissa pelkässä pukumiehen roolissa hänen lahjansa menevät täysin hukkaan, aivan kuten Edward Nortonin vastaavat edellisessä osassa.
Poliittinen painotus on toimimattomuutensa ohella valitettava, koska pyörimällä lähinnä salaliittokohtausten ympärillä sen sijaan, että elokuva painottaisi henkilön roolia, jonka mukaan se on nimetty, se tekee Bournesta pitkälti statistin omassa elokuvassaan. Ei tosin sillä, että elokuva välttämättä paranisi keskittymällä puhtaasti Matt Damonin ympärille – Hahmon toimintaan mukaan vetävät perhesuhteet ovat niin kliseisiä ja mitäänsanomattomia, että Claude Chabrolkin pudistelisi päätään. Ehkä silloin elokuva olisi kuitenkin rytmiltään siedettävämpi. Nyt se hukkuu reilun kahden tunnin pituutensa alle.
Tiedän kyllä, ettei kukaan, allekirjoittanut mukaanlukien, mene katsomaan Bourne-elokuvia kokeakseen jotain elämää suurempaa poliittista draamaa. Greengrass, Rousse, säveltäjä John Powell ja kuvaaja Oliver Wood (Jason Bournessa Barry Ackroyd) loivat The Bourne Supremacylla ja The Bourne Ultimatumilla lähes täydellistä jatkoa Doug Limanin ohjaamalle ensimmäiselle osalle. Siinä missä Liman onnistui tekemään yllättävän toimivan käsivarakameralla kuvatun toimintaelokuvan, jonka yksi eurotechnon tahdittama takaa-ajokohtaus oli leikattu prikulleen oikein, tämä nelikko loi elokuvakaksikon, jossa etenkin Ultimatumissa toimintakohtaus toisensa perään toimii virheettömästi huolimatta siitä, että Greengrassin ja Woodin tavaramerkiksi muodostunut alati levoton kamera heiluu ja leikkauksia on enemmän kuin Baz Luhrmannin elokuvissa.
Se toimi, koska toimintakohtaukset oli rytmitetty erinomaisesti. Ne sisältävät muutaman sekunnin pituisia kokonaisuuksia, joissa käydään lävitse esimerkiksi lähitaisteluliikesarja, yksi käännös takaa-ajossa tai kolme lähekkäin aseteltua aseen laukausta. Nämä pienet hetket muodostavat kokonaisuuden, ja niiden väliin on laitettu pidempiä (yli sekunnin mittaisia) otoksia, yleensä CIA:n komentokeskuksessa huolestuneena hikoilevista pahiksista. Musiikki tahdittaa jokaista näistä hetkistä, jokaista leikkausta, ja jokainen musiikin sointu antaa osviittaa elokuvan tapahtumista. Lyönti, sointu, leikkaus. Lyönti, sointu, leikkaus. Rytmi on näiden yksittäisten, sekuntien kestävien hetkien ajan aina vakio. Katsoja ei hämäänny tapahtumista. Niitä seuraavat pidemmät otokset valmistavat katsojan henkisesti seuraavaan. Se on kuin henkeä vetäisi. Tämä rytmi ja rakenne vetävät mukaansa yksinkertaisuudestaan huolimatta, koska näiden neljän tekijän yhteistyönä he onnistuvat luomaan lähes mestarillista elokuvantekoa. Se on jännittävää ja tuntuu freesiltä huolimatta siitä, että toimintakohtaukset ovat sisällöltään usein – ainakin nykyään katsottuina – yksinkertaisia nyrkkiremakoita. Toimivuuden voi helposti arvioida sen mukaan, kun huomaa räpäyttävänsä silmiä tämän elokuvan asettaman rytmin tahdissa.
Jason Bourne jatkaa kiitettävästi tätä linjaa kuvaajan vaihtumisesta huolimatta, ja sen kautta on helppo nähdä, miksi The Bourne Legacy ei toiminut. Sen tehneet Gilroyn veljekset eivät selvästikään olleet sisäistäneet sitä, mikä teki kahdesta sitä edeltäneestä elokuvasta niin hienon – tai sitten he jättivät sen huomiotta tehdäkseen oman sekavasti leikatun, mitäänsanomattoman toimintaelokuvansa. Paluu tässä mielessä hyvän sarjan edustajan pariin on helpotus. Valitettavasti The Bourne Ultimatumin toinen suuri etu, ja syy siihen, miksi se on toteutuksensa ohella yhä 2000-luvun parhaita toimintaelokuvia, eli sen suorastaan abstrakti, lähes olematon rakenne, ei tullut Greengrassin mukana. Sinänsä ymmärrettävää, sillä kukaan elokuvan käsikirjoittajista ei ollut tässä projektissa mukana. Ultimatum on elokuva, joka alkaa toisen osan kliimaksin jälkeen, kulkee siitä toisen osan epilogiin ja kulkee siitä vielä vähän eteenpäin. Juoni on se, että Bournea jahdataan ja hän jahtaa menneisyyttään, jonka löytämiseksi vaaditaan muutaman ihmisen tavoittaminen. Käytännössä elokuva saa siis olla sitä, että sankarimme kahakoi milloin poliisin, superagenttien tai tavallisten agenttien kanssa eksoottisissa miljöissä, kävellen nopeasti väkij0ukkojen lävitse musiikin pauhatessa. Se on helppoa, nopeaa, viihdyttävää. The Bourne Ultimatum loi täydelliset raamit toimintaelokuvalle tiedostamalla tällaisen tuotteen yhteydessä niiden raamien turhuuden, ja poisti niistä merkittävimmät. Jäljellä oli jotain varsin puhdasta.
Tällä kertaa leijonanosan elokuvasta vievät salaliittokeskustelut ja Bournen isäongelmat vievät draivia muultakin elokuvalta pois, vaikka toimintakohtaukset ovat yhä lähes yhtä hienoja. Käsikirjoitukselta puuttuu se luotisuora tarkoituksenhakuisuus, joka Ultimatumissa oli niin ihanasti läsnä. Välillä tämä valitettavasti heijastuu myös toimintaan. Jason Bourne on hahmona aina ollut ihminen, joka käyttää väkivaltaa tehokkaasti. Jokainen isku on askel kohti vastustajan neutralointia. Sama pätee hänen vastustajinaan toimiviin maailman huippuagentteihin. Tehokkuus on aina ollut päivän sana. Greengrass ja Rousse ovat jostain syystä sisällyttäneet tähän elokuvaan kohtauksia, jotka tuovat enemmän mieleen Con Airin laskeutumiskliimaksin kuin tehokkaan taistelun. Parinkymmenen auton lentäessä valkokankaalla minne sattuu on vaikea ajatella, että tätä Bourne-elokuvien tulisi olla.
Toinen sarjalle ominainen komponentti, joka tuntuu hieman hukatulta on elokuvissa oleva väkijoukkomystiikka. Euroopan (Greengrassin mielestä todella rumissa ja huonosti ylläpidetyissä) erinäisissä kaupungeissa alati tapahtuvat salaiset tietojenvaihdot satapäisen ekstralauman ympäröiminä ovat aiheuttaneet sen, että julkaisuvuosina Bourne-musiikin kuunteleminen julkisilla paikoilla kävellessä on yleistynyt merkittävästi. Kohtaukset ovat hienoja, koska ne käyttävät hyväksi juuri sitä ihmismäärää (meitä) joka niissä sijaitsee. Milloin minkäkin tarkka-ampujan täydellinen näkökulma peittyy Damonin laukaistessa ovelan harhautuksen ja väkijoukkojen päätyessä lampaanomaisesti katsomaan mistä kiikastaa. Ihmisten karjana käsittely on aina hienoa. Valitettavasti Jason Bournessa näitä kohtauksia on vain yksi, ja sekin tuntuu Ultimatumin juna-asematapaamisen toisinto.
Toisinnoltahan nämä elokuvat kuitenkin omalla tavallaan aina tuntuvat. Modernin studiotoimintaelokuvan raameissa vain elokuviin käytetty tekninen taitavuus sekä näyttelijät tuntuvat muuttuvan The Bourne Supremacyn ja Casino Royalen aikoinaan laitettua liikkeelle tämän kovaotteisen mätkintätoiminnan uuden tulemisen. Siitä on kuitenkin nyt yli kymmenen vuotta, ja toimintaelokuvan todellinen uusi aalto – pois lukien lukemattomat nuorille suunnatut young adult -kirjojen filmatisoinnit – löytyykin nyt enemmän Fast & Furiousin kaltaisen itsensä uusiksi keksineen, alkujaan kulahtaneen sarjan parista kuin Jason Bournen, joka oli itsessään väkevä uudistaja. Ultimatumin tehoa tuskin enää löytyy samasta kaivosta, vaikka yritys olisi kuinka kova.