Ei ole sattumaa, että kapitalismin mallimaana tunnettu Amerikan Yhdysvallat on tuottanut liukuhihnalta talousmaailman kiemuroita käsitteleviä laatuelokuvia: Myyntitykit, Wall Street, Rahareikä, Elämää rakentamassa ja Hiekan ja sumun talo lähestyvät asiaa yksilötasolta. Kiinnelainaelokuvan genre on ollut perinteisesti pääsääntöisesti pinnallisia, puolikoomisia hutaisuja, joissa oman kodin omistaminen tuntuu olevan elämän merkittävin sisältö – niinhän todellisuudessakin usein. Oma maa ja oma talo ovat amerikkalaisen unelman elimellistä sisältöä. Esimerkiksi elokuvassa Elämää rakentamassa muodostavat kodin ylläpito ja elonkaari kiinteän ykseyden. Rahareikä lähestyi aihetta kepeän komedian keinoin. Myyntitykkien juoni oli jo ideana kyseenalainen: Välittäjät pauhaamassa puhelimeen kaksi tuntia. 2000-lukulainen talouselokuva on pyrkinyt asettamaan kiinnelainakriisin osaksi suurempaa kokonaiskuvaa.
Kiinnelainaelokuva on seurannut 9/11 -elokuvaa uutena amerikkalaisten sosiaalisten kriisien ja ilmiöiden tutkimuskenttänä. Koko maailman sähköistänyt talouskriisi on tarjonnut amerikkalaisille elokuvatekijöille omanlaisen Graalin maljansa. Kriisitilanteita kuvaavissa elokuvissa toistuu ydinkysymys: Mikä meni vikaan? Tässä mielessä kiinnelainaelokuva on sukua kauhu- ja katastrofielokuvalle. Näissä lajeissa yksilö kohtaa tilanteen, jossa normaalin elämän kallionlujiksi uskotut perusrakenteet uhkaavat murentua.
Vuonna 2008 alkanut talouden syöksykierre on ollut jyrkin sitten Wall Streetin romahduksen. Taantuman todelliset mittasuhteet ovat jääneet suurelta yleisöltä hämäriksi – siitä huolimatta, että isku on osunut käytännössä jokaiseen ihmiseen kaikkialla maailmassa. Elokuvantekijän tehtävä ei ole helppo. Hänen on tunkeuduttava otsikoiden taakse, kertoa taustatekijät selväpiirteisesti ja samalla seikkaperäisesti. Hänen on löydettävä ne olennaisimmat kipupisteet, joiden kautta yleisön on mahdollista oppia välttämään tulevat katastrofit. On sitten jokaisen oma asia, haluaako näistä neuvoista ottaa vaarin. Amerikkalaisen eetoksen huomioon ottaen sanoman perille meno ei välttämättä onnistu vaivattomasti. Tässä artikkelissa on lueteltu muutamia hyviä yrityksiä saattaa talouselämän ajattelutapaa järkiperäisemmäksi.
Margin Call ja Too Big To Fail
J.C. Chandorin finanssitrilleri Margin Call lähestyy aihetta pankkien näkökulmasta. Kriisin alkupiste on esitetty yksinkertaistettuna yhden kohtalokkaan vuorokauden aikana lokakuussa 2008. Talousmaailman huippujen nukkuessa Ruususen unta, yllättivät romahduksen ennusmerkit lukemia sattumalta tutkineet merkonomit housut kintuissa. Elokuvan asennoituminen ei ole jälkiviisas vaan pikemminkin surumielinen ja jopa pelokas: Maailman suurimmalta talousmahdilta jäi huomaamatta pinnan alla kytevä perikato silkkaa välinpitämättömyyttään. Margin Call on elokuvana kolea ja kliinisen tarkka. Jokaisella sanomalla on painoarvoa.
Andrew Ross Sorkinin samannimiseen kirjaan perustuva HBO-tuotanto Too Big To Fail tarjoaa dramatisoidun dokumentin keinoin tasapuolisen katsauksen valtiovallan kulissien taakse. Tätä voisi luonnehtia ”julkisen sektorin Margin Calliksi”. Kuvaus Yhdysvaltain valtiovarainministeriön ylimpien virkamiesten ja Wall Streetin merkittävimpien pankkiirien toiminnasta ja reaktioista on intiimi ja odottamattoman ymmärtävä. Vaikka päähenkilöksi nostettu tuolloinen valtiovarainministeri Henry Paulson kuvataan hyvinkin sympaattiseksi, elokuva ei unohda sitä tosiasiaa, että talousmaailman ohjaajien sokeuden takia veronmaksajille ja lainanottajille jäi käteen 700 miljardin dollarin maksulappu.
Aihe on mutkikas, tapahtumien kausaliteetit monelle käsittämätön sarja, joka ei ole vieläkään päättynyt. Elokuvat hukkuvat lyhenteiden, erikoissanastojen ja nimipudottelun syövereihin, vaikka yrittävätkin kertoa käsitteitä auki. Paljonpa ulkomaalaiselle sanovat sellaiset yhdistelmät kuin MLS, CDO, MBS tai Lehmann Brothers. Faktoja on yksinkertaisesti liikaa. Romahdus, taantuma ja asuntolainakriisi ovat kaikki yhteydessä toisiinsa. Kuplan puhjettua tapahtui klassinen korttitaloefekti. Oletettavasti tämän takia liittovaltion strategiana oli edetä nopeasti kohti seuraavaa vaihetta sen sijaan, että virheitä olisi haluttu analysoida kunnolla. Näin ollen sekä Margin Call että Too Big To Fail profetoivat jo seuraavaa romahdusta.
Inside Job
Lyhyen ajan sisällä ilmestyi kaksi kriittistä Yhdysvaltain talousjärjestelmää käsitellyttä dokumenttia. Michael Mooren Capitalism: A Love Story on tekijänsä näköinen yksinkertaistava ja provokatiivisen viihteellinen pilkkakirves, Inside Job katkeranoloinen tilitys vuoden 2008 painajaisesta.
Oscarinkin arvoiseksi nähty Inside Job oli ensimmäinen vuoden 2008 romahdusta käsitellyistä elokuvista. Se on muotoilmaisun puolesta tavanomainen haastatteludokumentti, joskin aihe pakottaa kuin itsestään tekijät haastamaan kohteensa. Puhuvat päät ovat pankkiireja, poliitikkoja, maailmanpoliittisia johtajia, tutkijoita ja toimittajia, jotka seurasivat kriisin puhkeamista ja juurisyitä lähietäisyydeltä. Aiheenkäsittely on toteutettu helposti pureksittavassa muodossa. Dokumentti osoittaa kuplan syntymiseen ja puhkeamiseen johtaneet kehityslinjat, erityisesti pankkien toiminta, joka edesauttoi kriisin paisuttamista.
Sinä kysyt, Inside Job vastaa niin selkeästi kuin mahdollista. Tämän katsottuasi ymmärrät, miten laaja tuho todella oli. Samalla teos saa katsojan kiehumaan raivosta. Järjestelmän päätyminen amok-juoksuun ei ollut sattumaa vaan silkkaa matematiikkaa. Talouselämälle annettiin suunnaton vapaus vailla minkäänlaista vastuuta. Siksi kohtalo oli vääjäämätön. Ohjaaja Charles Ferguson ei anna erityisen valoisaa kuvaa myöskään tulevaisuudesta. Sillä tavalla tämänkaltaiset elokuvat perustelevat olemassaolonsa. ”Talouskriisit ovat olemassa niin kauan kuin ihmiset pysyvät epärehellisinä,” toteaa ohjaaja itse, ja vaikea tästä on olla eri mieltä.
99 Homes ja The Big Short
99 Homes ja The Big Short jakavat saman juuren kuin Margin Call ja Too Big To Fail. Näissä kuitenkin elokuva asettuu laajempaan kontekstiin. Tapahtumat kattavat pitempiä aikavälejä, ja tarinoissa ehditään näyttää ruohonjuuritason vaikutukset romahduksen jälkeen. Kummankin elokuvan sanoma on selkeä: Ei enää koskaan kiinnelainoja.
Kupla aiheutti massiivisen lumipalloefektin, joka vaikutti jokaiseen. Kun yrityksillä ei ollut enää varaa maksaa palkkoja, irtisanottiin väkeä, jolla ei sitten ollut enää varaa asumiseen. Harvat elokuvat ovat esittäneet kriisin tätä puolta kovinkaan yksityiskohtaisesti. Eivät 99 Homes ja The Big Short myöskään täysin onnistu. Nämä ovat elokuvia, joita tulee tarkastella sekä formaalisen että tekstuaalisen sisällön kannalta. Lähtöasenteeltaan humaanit teokset porautuvat syvälle 2000-luvun jälkipuoliskon talouselämän mentaliteettiin. Samalla tavalla 1960-luvun amerikkalainen poliittinen elokuva käsitteli kylmän sodan ilmapiiriä. 99 Homes on puolidokumentti, The Big Short ilmeeltään postmoderni draamakomedia (neljännen seinän rikkomiset, julkkisten cameot, visualisoidut metaforat). Koomiset ainekset pehmentävät The Big Shortin vaikutusta. Elokuvaa on helppo kiitellä sen tavasta käsitellä ankaraa aihetta ilmavasti ja napakasti, mutta sanoma hukkuu meluisuuteen. 99 Homesissa tällaista ongelmaa ei ole. Siinä tavallisten ihmisten kohtalo satuttaa.
Elokuvilla on paljon sanottavaa omilla kielillään ja omalla ilmaisullaan. Kiinnelainat, laajemmin 2000-lukulainen talous, yhteiskunnallisesti purkautunut epäusko, pettymys ja viha ovat käytettyjä teemoja. Aihetta on lähestytty toteavasti, suorastaan sympaattisesti ja osin kliseisesti, vailla saarnaavuutta tai mitäs-minä-sanoin -henkeä. Asuntomarkkinat ovat taistelukenttä – täynnä sodankäynnin ja tuhoamisen termistöä. Sankareita ovat ne, jotka uskaltavat nähdä edessä olevan apokalypsin ja sanoa sen ääneen. Sotilaat ovat ne tavalliset kansalaiset, jotka halusivat toteuttaa unelmansa rahalla, jota ei todellisuudessa ollut. Repaleinen ja harhainen järjestelmä salli unen kestää oman aikansa.
Loppujen lopuksi kyse on siitä, minkä arvon asetamme rahalle, joka ihmisarvon rinnalle asetettuna tuntuu herttaisen vähäpätöiseltä. Voi olla, että tässä mainitut elokuvat ilmestyivät liian pian ilmiön syntymisen jälkeen, sillä ovathan sotkeminen ja siivoaminen vielä pahasti kesken.