En omista moottoripyörää. En edes omista ajokorttia. En siis saa ajaa autolla tai millään muullakaan moottorivempaimella. Silti kiinnostukseni kaahailuleffoja ja etenkin moottoripyöräilyä koskeviin tarinoihin on aina ollut suuri. Niiden kultakausi ajoittuu 60-luvulle, jolloin Roger Corman teki yhdessä oikeiden Helvetin Enkelien kanssa muutamia roskaklassikoiksi luokiteltavia filmejä. Elokuvia yhdisti aina tingitty lopputulos, jossa rahaa pyrittiin säästämään, eikä lopputuloksen tarvinnut olla taiteellisesti pätevä. Kunhan massit saatiin takaisin, jotta seuraava filmi olisi mahdollista tehdä. Voittoa toki tehtiin. Genre käytännössä kuoli jo 70-luvulla, jolloin vielä Cormaniakin alhaisemmilla tuotantoarvoilla operoineet tuottajat päättivät muun muassa uudistaa tarinoitaan moottoripyöräilevillä ihmissusilla ja niin edelleen.
90-luvulla tapahtui pieni elpyminen, kun motoristit nousivat feeniksin lailla kaikkein epätodennäköisimmästä paikasta. Eli Suomesta. Iron Horsemenista tuli paikallisten pyöräkerhojen kulttisuosikki. Kymmenen vuotta sitten julkaistu DVD myytiin ajat sitten loppuun, mutta kaikkien kummallisuusnälkäisten iloksi VLMedia on pamauttanut ulos uunituoreen lätyn. Julkaisu on laadullisesti samaa tasoa ensimmäisen painoksen kanssa, mutta ajaa asiansa.
Iron Horsemenin juoni on kuin seitinohut päiväkänni. Se on melko hyvä idea, muttei tunnu juuri miltään. Eletään mielikuvitusvuotta 1967, kun pahamaineinen moottoripyöräjengi, Kannibaalit, terrorisoi Kalifornian osavaltiota. Bad Trip –niminen keltanokka on ollut vuoden koeajalla. Saadakseen pysyvän jäsenyyden, hänen tulee nyysiä jengille pyörä. Homma menee kuitenkin vituiksi, minkä seurauksena Bad Trip joutuu Kannibaalien ajojahdin kohteeksi. Tältä niin sanotulta huonolta reissulta mukaan tarttuu myös ripaus romantiikkaa, kun BT päätyy ottamaan pankkeja ryöstävän naikkosen autonsa kyytiin.
Tarinasta huokuu rakkaus biker-genreä kohtaan. Etenkin alkupuoli tuo positiivisessa valossa esille Corman-vaikutteet. Toteutus onkin totaalisen kieli poskella väännettyä roskaa, jota ei voi ottaa missään mielentilassa vakavasti. Kyseessä on myös eräänlainen tie-elokuva, joka on ollut genrenä erittäin rakas Kaurismäen veljeksille. Suomalaiset maisemat, joiden on tarkoitus esittää Yhdysvaltoja herättävät huvitusta. Samaa voi sanoa erittäin suomalaisen lähiöasunnon takapihalla järjestettävistä grillibileistä. Näiden hämmentävien yksityiskohtien takia kyseessä on roskaelokuva, joka on hyvää vastapainoa kaikelle tusinadraamalle ja huonolle komedialle.
Joku voisi huomauttaa, ettei Iron Horsemen ole täysiverinen kotimainen elokuva. Onhan ohjauksesta vastannut ranskalainen mysteerimies Gilles Charmant, jonka ansioluettelon voi lukea alle puolessa minuutissa. Näin ollen on selvää, että Charmantin takapiruna on häärinyt muuan Aki Kaurismäki, joka on tuonut liudan kotimaisia eturivin näyttelijöitä mukanaan. Iron Horsemen jäi Kaurismäen luottoratsun, Matti Pellonpään, viimeiseksi teatterielokuvaksi.
Muissa rooleissa nähdään Kari Väänänen, Sakari Kuosmanen ja Heinäsirkka. Käypä itse Aki Kaurismäkikin etsimässä Nevadaa avoautollaan. Pääosassa rautahevosen satulaan istuu Dominic Gould, jonka rasvainen pitkä letti on kuin tehty moottoripyörästä diggaavalle aloittelijalle. Kaurismäkien Amerikan ystävä, Jim Jarmusch, vilahtaa muutamassa kohdassa ruudun edessä mentorin roolissa. Hän on mystinen Silver Rider, joka auttaa hätään joutunutta antisankariamme. Kannibaalien uutena johtajana häärivä Kari Väänänen pääsee irrottelemaan oikein olan takaa. Kyseinen motoristijengi on muutenkin täynnä hullua energiaa. Jätkien pyörien ja vaatteiden ulkoasuissa on käytetty lähes post-apocalypsen mieleen tuovia tyyliratkaisuja.
VLMedian tekstittäjä ansaitsee erikoismaininnan. Tämä lahjakkuus avaa sanallisen arkkunsa niin taitavasti, että vähemmän slangisanastoa osaava lienee hukassa käännösten kanssa. Elokuvan jälkiäänitetty dialogi mukailee muutenkin vanhoja eksploitaatiopätkiä. Etenkin Italian serkkujen jokseenkin laaduttomat dubbaukset juolahtavat ensimmäisenä mieleen. Huumoriarvoja korostetaan täysin järjettömältä kuulostavalla soundtrackilla. Suurinta hymyä suupielille nostattaa Kannibaalien tunnusmusiikkina soiva kipale.
Iron Horsemen on kovin vaikea arvioitava. Se on ehdottomasti kuriositeetti. Toista samanlaista ei ole. Sen huumori on eittämättä täynnä sisäpiirivitsejä, joita allekirjoittanut tuskin edes tajusi. Kokonaisuus on kuin kaurismäkeläinen filmi Mikä-Mikä-Maasta. Tarinan opetuksena nähdään, ettei kapitalistiseen unelmaan kannata kurkotella. On helpompaa toimia idän sosialistisen mallin mukaisesti. Opetus sinällään on hiukan ironinen, kun huomioi Kaurismäkien ihannoinnin muun muassa amerikanrautoja kohtaan. Lopetuksen voikin nähdä ikään kuin parodiana vanhoista neuvostoelokuvista, joita on höystetty ripauksella suomalaista maalaiselokuvaa.