
Ukonvaaja, joukkorahoituksella tehty indie-dokumentti, saa ylihuomenna (12.8.2016) odotetun laajemman DVD-ensi-iltansa. Tätä ennen elokuvasta on ollut liikkeellä loppuunmyyty erikoispainos. Dokumentin lähtökohta on hyvin valittu omasta kansallisesta identiteetistään aina kiinnostuneessa Suomenmaassa. Höpisemään dokkarin päähenkilöksi on saatu mytologian ja mystiikan amatööri (tarkoitan sanaa arvostavasti) numero yksi, CMX-yhtyeen keulahahmo ja kirjailija A. W. Yrjänä.
Ukonvaajan alussa lähdetään etsimään kansamme juuria ja selvittämään, olemmeko ympäröivästä todellisuudestamme niin vieraantuneita vai emme. Heti aluksi myönnän kritisoivani ja myös kritisoineeni tässä lehdessä aiemminkin ajattelua, jossa ihminen nyt, tässä hetkessä, on “luonnosta vieraantunut”. Se on mielestäni valmiiksi ajateltu ajatus ja liian helppo mantra.
Ihminen on osa luontoa, luonnon osa siinä missä muutkin ja muokkaa sitä kuin kekoja rakentava muurahainen tai padon kasaava majava. Luonto ei ole moraalinen entiteetti, siitä ei voi vieraantua sen enempää kuin ihminen perusolemukseltaan on kaikesta vieraantunut. Ei aikakaan ole moraalista. On ollut tuhansien vuosien ajan väistämätöntä, että sukupolvet muuttuvat ja yhteys menneisyyteen repeää. Historia on nuori keksintö. Tarkoitan tällä, että vaiheidemme järjestelmällinen tallennus on lähes uunituore juttu. Aiemmat polvet eivät siksi ole voineet paljoa huolestua siitä olivatko täsmälleen yhtä lähellä ympäristöään kuin ihmiset tuhat vuotta aiemmin.
Biologia pitää huolen siitä, ettemme ole olentoina samanlaisia kuin vain muutaman sukupolven takaiset lajitoverimme. Suurella osalla maapallon väestöstä on aiempia sukupolvia riuskempi ruumiinrakenne, enemmän teknologiaa, tarjolla olevan ruoan takia enemmän mahdollisuuksia kehittää aivojaan ja älyään. Mihinkään näistä ei ole ollut satojen vuosien takaisilla petunpurijoilla mitään mahdollisuutta.
Ukonvaajakin onnistuu välttämään pelkäämäni ansat ja ei suoriltaan väitä vieraantumisen olevan ehdottoman traaginen totuus, vaikka korostaa ajoittain ihmisen ja luonnon suhteen olevan tietysti erilainen kuin ennen. Mutta erilaisuus ei ole vieraantumista. Teoksessa jututetaan lähinnä tutkijoita, joilla on sopivan etäinen suhtautuminen aiheeseen. Hyvä niin. Jo ensimmäisessä haastattelussa puhutaan siitä, että mytologinen ajattelu on syntynyt ihmisen ajattelun alkaessa “sekoilla” noin 50 000 vuotta sitten. On syntynyt kyky ajatella ajattelua, kuten Yrjänä sen tiivistää.
Emme elä tekniikan ja henkisen vieraantumisen takia sisällöllisesti tyhjässä umpiossa vaan kulttuurimme on alkanut kukkia värikkäästi niiden asioiden takia, joita helposti halveksumme. Esimerkiksi Internetin myötä olemme päässeet sellaiseen ajanjaksoon, jossa historian säilyttämistä varten tarvitsee nähdä huomattavasti vähemmän tuskia ja ponnistuksia. Silti on olemassa henkilöitä, jotka kaipaavat myyttiseen historiaan ilman ylenmääräistä tekniikkaa, joka saa usein toimia pahiksena näissä luontokeskusteluissa, vaikka ilman tekniikan kehitystä, paperia, kirjapainoa, kameraa, ohjelmointia, tätä historiaa ei olisi koskaan saatu talteen. On hienoa, että tätä ajattelua edustavia ihmisiä ei nähdä kameran edessä, vaikka vanhojen suomalaisten tapojen larppaamista elokuvan lopussa nähdäänkin, kekrin muodossa. Juhlan järjestäneen Taivaannaula-yhdistyksen jäsenet perustelevat näkemyksensä hyvin, kulttuurin säilyttämisen näkökulmasta.

En ole optimisti. Tekniikan kehitykseen kuuluu myös se, että yhteiskunnilla on atomipommeja, bioaseita, panssarivaunuja, terrori-iskuja, puuduttavaa mediaa ja valtiokontrollia. Mutta ennen oli jousia ja kirveitä, kyläyhteisöjä ja niiden ahdistavia sääntöjä sekä aivan yhtä vittumaisia sotia kuin nytkin. Historia on uusi keksintö, sosiologia ei.
On hypernostalgista ajatella, että jossain ihmisyyden historiassa on ollut olemassa puhdas luonto, jota lajimme käsi ja ennen kaikkea mieli ei olisi koskettanut. En usko tähän. Ihminen tuli luonnon käsittäväksi olennoksi “seottuaan” ja oli siitä “vieraantunut” heti, kun näin tapahtui. Esi-isillämme oli luonnosta omia päähänpinttymiään, joiden avulla he ymmärsivät näkemäänsä ja joilla ei ollut sen enempää tekemistä luonnon reaalisen olevan kanssa kuin omilla ajatuksillamme. Myös Ukonvaajan haastateltavista osa korostaa tätä, kuten esimerkiksi Taikalyhty-blogin Heini Lindfors on huomioinut [1]:
“– – yksi kiinnostavimmista piirteistä on se, että se päästää ääneen myös ne kannat, jotka pyrkivät demystifioimaan suomalaisten luontosuhdetta. Folkloristiikan tutkija John Björkman mainitsee, että muinaisten suomalaisten luontosuhde on oikeastaan hyvinkin funktionaalinen: luontoa ei kunnioitettu ja arvostettu siksi, että sillä olisi jokin itseisarvo, vaan koska sieltä saadaan kaikenlaista tarpeellista.”
Esi-isiemme tapa katsoa luontoa ei ollut sen kanssa yhtä olemista, koska mikään ihmisen idea ei ole luonnon kanssa yhtä olemista – ja samalla kaikki ideat ovat kuitenkin luonnon tuottamia, koska ihminen on luontoa. Tiettyä, täydellistä ja pyhää yhteyttä ei voida saavuttaa. Olentomme on tuntenut ihollaan olemassaolonsa fyysiset rajat, joista on aina ollut tuskallisen tietoinen, ellei huumausaineiden käytöstä tai meditaatiosta tai vastaavista keinoista saatavaa hetkellistä vapautusta lasketa. Tietoisuus kehomme rajoittuneisuudesta ja aivokapasiteettimme rajat rajoittavat myös henkisiä kykyjämme. Ihminen sulautuu fyysisesti luontoon vasta, kun kuolee ja mieli sammuu. Luontohan on suurimmaksi osaksi mieletöntä ja kuollutta.
Luonnon keskellä reippaasti yli puolet elämästäni asuneena en koskaan ole löytänyt villistä luonnosta mitään josta vieraantua tai jota lähentyä. Se vain on. Luonto on minulle kaunis mutta ei romanttinen. Olen pistänyt tämän sen piikkiin, että teoreettisesta historiakiinnostuksestani huolimatta olen pohjimmiltani vain ihminen. Viehätyn ihmisen keksinnöistä ja ihmisen saavutuksista, ihastelen kaupunkeja ja arkkitehtuuria, koneita ja mekaniikkaa. Villi metsä ei ole niin mieltä kiihdyttävä kuin hoidettu puutarha tai puisto, paitsi jos se on jollain tavoin tiukasti kytköksissä ihmisyyteen.
Ukonvaajassa katsellaan kalliomaalauksia ja käydään vanhoilla uhripaikoilla. Koen tunnepohjalta kalliomaalausten ihastelun yhdeksi suurimmista asioista, jonka oikein virittynyt yksilö voi muinaisista kulttuureista saada, koska se on läsnä ja olevaa. Sen sijaan en ole koskaan täysin omaksunut omien juurien ja niiden taustalla olevien ajatusten etsimisen ideaa, joka johdattaa Yrjänää Ukonvaajassa, kenties koska olen harrastanut sukututkimusta. Ihmisten ja ajatusten verkostot ovat tietysti hyvin kiinnostavia, mutta samalla niitä tutkiessa tulee entistä selvemmäksi, että jo kolmannelle sukupolvelle itseni jälkeen en ole kuin yksi nimi, vuosilukurimpsu ja ammatti jossain pölyttyvässä kirjassa. Minulla ei ole ajatuksia, jotka jäisivät elämään, eikä suurimmalla osalla ihmisistä ole mitään mainittavia ajatuksia koskaan ollutkaan. Silti nämä yksilöt ovat olleet tärkeitä: ilman heitä ja heidän tavallista selviytymistään, en olisi tässä, olemassa.
Kalliomaalaus on konkreettinen, reaalinen symbolien kokoelma, merkki olemassaolosta ja sivilisaatiosta, ja siinä näkyy kaikki hetkellisyyden hinta. Minulle se on ihmisen mielen ilmentymä enemmän kuin jokin satunnainen, ajan mittaan eri suuntiin väännelty abstrakti ajatusten kokoelma, kuten vaikka dokumentin lopussa käsitelty Kalevala. Minua ei kiinnosta aikamme terävin mieli vaan se tyyppi, joka on Ukonvaajassakin painanut punaiseen väriin kastetun kämmenensä kallioon. Yrjänä kutsuu sitä tyypilliseksi kuvaksi. Se juuri on siinä kaunista.
Myönnän, että omaan suhtautumiseeni tähän elokuvaan vaikuttaa välinpitämättömyys tietynlaisesta estetiikasta, joka on Ukonvaajassa Yrjänän lisäksi pääosassa. Elokuvassa soudellaan järvellä, kuvataan kuohuvaa koskea, odotellaan pusikossa karhua, josta tulee teoksen merkittävin symboli. En saa tästä irti paljon mitään. Elokuva on täynnä luontokuvia, joiden on tarkoitus olla kauniita tai vaikuttavia, mutta ovat kliseitä ja mauttomia. Kun karhu näyttäytyy, se pyllähtelee koomisesti, ja musiikki pauhaa nyyhkyvasaraa. Kamera latistaa kuvattavansa helposti ilman ajateltua cinematografiaa. Tulee tylsää kuvituskuvaa. Näky elävänä koettuna on erinomainen mutta kuolee digitaalisena. En haikaile usein tekniikan menneisyyteen, mutta jäljen haluaisi olevan filmiä, jotta valo tallentuisi kauniimmin.
Dokumentti ei ole huono. Se ajaa asiansa tiedon välittäjänä. Asiantuntijoita jututetaan, vanhoilla uhripaikoilla käydään, Yrjänä latelee käsikirjoitusta. Elokuvan suurin synti on tavanomaisuus. Kuten todettua, Ukonvaajan kuvallinen kerronta ei ole kauhean kiinnostavaa. Esimerkiksi taivaalla liikkuvien pilvien ajastuskuvaaminen on Koyaanisqatsin (1982) kaltaisista dokumenteista periytyvä klisee, jonka tilalle soisi viimein jotain muuta. Budjetti ei tekijöillä ole ymmärrettävästi ollut suuren suuri, mutta se ei muuta mihinkään sitä, että katsoessa toivoisi vaihtelua. Luonto on mystinen, mutta vielä mystisempää on, kuinka sitä ei ole vuosikymmeniin osattu kuvata kiinnostavasti, paitsi kenties Claude Nuridsanyn ja Marie Pérennoun Microcosmoksessa (1996), James Benningin filmeissä tai Franco Piavolin (fiktio)elokuvissa.
On kai myös turhaa toivoa, että moderneissa dokumenteissa voitaisiin kertoa asioita ilman jaksottavia animaatioväliosia. Ja miksi pitkiä haastatteluita ei ole lainkaan kuvitettu? Ihmisen kasvoja filmaattisempaa kohdetta on toki vaikea ajatella, mutta toisaalta elokuvan estetiikka menee hajalle, kun haastatteluiden ajaksi keskitytään yksinomaan kahteen keskustelevaan henkilöön, joihin kamerat on vieläpä suunnattu kömpelösti. Haastateltavan ja Yrjänän kasvojen välillä leikataan kuvituskuvien puutteen takia liian tiuhaan. Haastateltava sanoo jotain – Yrjänä nyökkää – haastateltava jatkaa – Yrjänä hymyilee.
A. W. Yrjänä on hyvä valinta elokuvan keskiöön, vaikka esiintyminen kameran edessä ei ole aina ihan luontevaa ja tuo paikoin tahattomasti mieleen Markus Kajon. Luonteva ei tosin tarvitse olla, jos karisma riittää, ja sitä Yrjänällä on. Jostain syystä tekijöillä on ollut tapana jättää leikkauksessa otoksen häntiä näkyviin. Yrjänä tuijottaa häiritsevästi joitain sekunteja vain kameraan tai nuotioon tai kävelee hitaasti pois ruudusta sen jälkeen, kun tämän monologi on jo ohi, sen sijaan että sen jälkeen tai jopa sen aikana leikattaisiin suoraan seuraavaan kuvituskuvaan sen kummemmin ihmettelemättä. Tämä staattinen toljottelu korostaa yhtäläisyyksiä Kajon ilmaisuun. Lakonista “heh heh” -naurua melkein odottaa. Parhaimmillaan Yrjänä on, kun ei tarvitse, outoa kyllä, esiintyä kameralle niin paljon. Muusikko-runoilija on joka tapauksessa aiheesta aidosti älyllisellä tasolla innostunut, selkeä ja rauhallinen puhuja, joka antaa myös haastateltaviensa lausua asiansa. Hänellä on hyvin miellyttävä ääni, joka tekee teoksesta leppoisan katsoa, pienistä takelteluista huolimatta.
Eniten mietityttää, kuten niin monessa joukkorahoitusteoksessa, että mikä on Ukonvaajan kohderyhmä – ei siksi, ettei kiinnostuneita olisi, vaan koska dokumentti on rakenteeltaan hajanainen. En oikeastaan ole varma saatiinko dokumentin alussa mainittuun vieraantumiskysymykseen vastausta, johtopäätöstä tai mitään – ja itse oletin sen olevan yksi kantavista aineksista, kerran se heti alussa mainitaan. Kolminäytöksinen struktuuri on, mutta se ei oikein muodosta jämäkkää kokonaisuutta. En tarkoita, että dramaattinen kaari olisi aina tarpeen, mutta edes dramaattinen selkäranka voisi olla jotain. Uhripaikoista siirrytään tapoihin ja uskomuksiin, sitten odotetaan karhua, välillä puhutaan Jumalista. Välillä taas palloillaan Yrjänän matkassa ja pohditaan hänen tunteitaan, jotka tuntuvat aika päälleliimatuilta.
Ukonvaajaa on mukava katsoa ja sen haastatteluissa on joitain ajatuksia herättäviä hajahuomioita, mutta se ei ole taiteellisesti omaleimainen ja katselua kestävä teos. Se tietysti hyvin pienen tekijäryhmän ensimmäiselle pitkälle elokuvalle sallittakoon ja mahdollisia tulevia projekteja varten alku näyttää lupaavalta. Silti en voi olla miettimättä, että muutama tarkemmin rajattu lyhytelokuva samoista aiheista olisi ajanut paremmin saman asian.
[1] Heini Lindfors: Ukonvaaja – Pohjoinen metsä ja mieli (Taikalyhty, 21.6.2016, haettu 9.8.2016)