Maa: Yhdysvallat
Genre: Komedia, neo-noir
Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Käsikirjoitus: Paul Thomas Anderson, Thomas Pynchon
Kuvaus: Robert Elswit
Sävellys: Jonny Greenwood
Leikkaus: Leslie Jones
Näyttelijät: Joaquin Phoenix, Josh Brolin, Katherine Waterston, Reese Witherspoon, Joanna Newsom, Owen Wilson, Jena Malone, Maya Rudolph, Martin Short, Michelle Sinclair, Hong Chau, Benicio Del Toro, Eric Roberts, Serena Scott Thomas, Sasha Pieterse, Martin Donovan, Jordan Christian Hearn, Michael K. Williams, Jeannie Berlin
Inherent Vice valmistui Paul Thomas Andersonin elokuvaksi nopeassa ajassa. Tarkoituksena puoliksi improvisoidulla ja leikkaushuoneen ihmeisiin tukeutuvalla työskentelymetodilla oli heijastaa alkuteoksen kirjoittajan, yhdysvaltalaisen postmodernin romaanin keisarin Thomas Pynchonin, tyyliä. Kyseessä on adaptaatio, joka pyrkii luomaan vastineen toisen taiteilijan äänelle, ei kopioimaan alkuperäisteoksen muotoa. Klassinen esimerkki tästä on David Cronenbergin ohjaama Alaston lounas, alkuteoksen tekijänä tietysti William S. Burroughs.
Tämä on toinen kerta, kun Anderson tekee elokuvan, joka tuntuu hänen oman äänensä sävyttämältä; ei siis Robert Altmanin, Martin Scorsesen tai Stanley Kubrickin haamuohjaamalta. Ensimmäinen kerta oli The Master. En osaa sanoa pidänkö tästä äänestä; se on tyylikkäästi fraseeraava mutta onttona kaikuva. Osaan kuitenkin sanoa mikä on hänen hienoin elokuvansa: Punch-Drunk Love, joka, kuten tämäkin filmi, on komedia. Inherent Vicea on kuvailtu Andersonin elokuvien estetiikalla toteutetuksi Cheech & Chong -elokuvaksi. Kieltämättä pajari käryää minkä ehtii mutta polttelun määrään nähden elokuva on huumorintajultaan mainettaan kuivempi, ja sen slapstick-hetket ovat helpottavia irtiottoja aikakauden kivuliasta vaihtumista märehtivän materiaalin välissä. Inherent Vice on melankolinen ja jälkiviisas, kuvaamastaan aiheesta etäisyyttä ottanut muistelo “vanhoista hyvistä ajoista” sellaisilta tekijöiltä, jotka olivat “vanhoina hyvinä aikoina” lapsia, jos edes syntyneet; joskin kun huumori viimein pääsee yllättämään, se aiheuttaa muutamia vilpittömiä naurunpurskahduksia. Tästä teoksen outous.
Mennään perusasioihin. Elokuva on neo-noir, esikuvina Altmanin Pitkät jäähyväiset tai Roman Polańskin Chinatown (luettelen itsestäänselvyyksiä, mutta joskus niitäkin on sanottava). Vuosi on 1970, paikka on Los Angeles, kultainen 60-luku on vaihtunut uuteen maailmaan, Joaquin Phoenix on pilveä ja röökiä jatkuvasti käryttelevä hippi “Doc” Sportello, joka ratkoo rikoksia; siis rikkoo lakia minkä ehtii mutta yrittää samalla auttaa lakia. Doc on neo-noirin revisionistinen kuva klassisesta kunnian miehestä, yksityisetsivästä. Docin vastaanotto on samoissa tiloissa kuin eräs pieni klinikka. Aikansa kuluksi hän trippailee ilokaasulla. Lähin Docin kumppaneista taistelussa rikoksia vastaan on tasatukkainen korsto “Bigfoot” Bjornsen (Josh Brolin), vanhoihin hyviin arvoihin uskova LAPD:n etsivä, joka saattaa aikansa kuluksi välillä potkia maassa makaavaa Docia ja hyppiä hänen päällään kuin Looney Tunes -piirretyssä. Kolmas tärkeä hahmo on Docin entinen tyttöystävä Shasta Fay Hepworth (Katherine Waterston), joka elokuvan alussa saapuu yöstä kuin virvatuli ja pyytää exältään apua, koska pelkää rikkaan rakastajansa Michael Wolfmannin (Eric Roberts) tulevan murhatuksi. Vaikka Shasta on epätyypillinen femme fatale, käynnistää hänen saapumisensa film noirin yhteen kietoutuvien tapahtumien ketjureaktion, jossa on mukana prostituoituja, korruptoitunut valtiovalta, natseja, kommunisteja, mustia panttereita ja kultisteja. Koko Yhdysvaltain 70-luku siis! Muita hahmoja ei ole tarvetta käydä yksityiskohtaisesti lävitse. Suurimmalla osalla heistä on pienet, joskus vain yhden kohtauksen mittaiset roolit. Riittää kun sanon, että elokuvassa on ensemble cast kulttimaineisesta Joanna Newsomista Benicio Del Toroon, Maya Rudolphista Owen Wilsoniin.
Inherent Vice on sotku. En kirjoittanut edellistä lausetta tuomitakseni tai kehuakseni vaan huomioidakseni. Filmiä kiehtoo vähemmän verrattain yhdentekevä juonensa ja enemmän ajankuvansa, suurimpana ristiriitana koko elokuvan ajan alati pilvessä olevan Docin ja infantiililla irstaudella tikun päässä olevaa suklaabanaania imeskelevän Bigfootin maailmojen välinen ero. Doc hengittää kaikkea sisäänsä, kävelee rannoilla ja kyyhöttää nauraen naisensa kanssa porttikongissa sateelta suojassa; Bigfoot tunkee turpaansa pannukakkuja ja viskiä ja tottelee lauhkeana hirmuista kodinhengetärtään. Nixon puhuu televisiossa. Enkelten kaupungin kulissien takana käy kovien huumeiden kauppa ja vielä paljon hämyisemmän (ja hämyiseksi jäävän) toiminnan sekamelska. Voisi sanoa, että elokuvaa kiinnostavat ajan ilmiöt, jotka ovat tietysti tahallisen liioiteltuja ja kärjistettyjä, oikeastaan fantasiaa, sillä mikä muu kuin liioiteltu fantasia kelpaa kuvaamaan nostalgian savuverhon taakse kadonnutta aikaa, jota ei todellisuudessa koskaan ollut? Realismin leikkiminen olisi pateettista ja huomattavasti enemmän teeskentelevää. Paranoia määrittää elokuvaa, mutta ei alla piilevänä uhkana, vaan yhtenä banaalina asiana muiden joukossa. Poliisit pysäyttelevät autoa ajavia pitkätukkia, koska pitkätukat tappoivat pari vuotta aiemmin Polańskin vaimon. Dialogia käydään kuiskaten kuin joku kuuntelisi, vaikka kukaan ei koskaan kuuntele.
Kaikkialla on salaliittoteorioita, vaikka vitsi on siinä, että kaikki tapahtuu avoimesti. Jos salaliittoja on, ne ovat täydellisen yhdentekeviä. Jonkun odottaa pääsevän hengestään, vaikka elokuva on varsin väkivallaton – merkittävä osa kuolemista tapahtuu kuvaruudun ulkopuolella (kuten lähes yhtä kuvitteelliseksi yhdysvaltalaisessa folkloressa kasvaneessa Vietnamissa…). Motivaatiot teoille ovat yhdentekeviä ja filmissä mainitut isot sanat – niistä huomattavimpana salaperäinen The Golden Fang – jäävät roikkumaan ilmaan eikä niiden taustoja selvitetä mitenkään. Kuvitelkaa Robert Aldrichin absurdi Kiss Me Deadly mutta niin, ettei mystisen kirstun luo koskaan edes päästä. Uutta jengiä astuu ruudun eteen ja siitä ulos jatkuvaa tahtia, ja kun ratkaisuksi arvoitukseen kerrotaan jonkun henkilön osallisuus, poikkeuksetta tätä henkilöä ei ole elokuvassa mainittu aiemmin kertaakaan, joten yllätysaspektia ei ole. Tämä olisi sanomalehtikriitikon vain hieman kärjistetyn karikatyyrin mielestä paskaa elokuvantekoa, vaikka on selvästi tietoinen valinta. Film noirille haahuilu on perinteisesti sallittu muita genrejä useammin, koska film noir on koko ajan vaihtuvia vastauksia ja kontrollin puutetta. Juonen sotkuisuudesta valittelevat voivat katsoa Maltan haukan ja miettiä paljonko siinä tapahtuu. Inherent Vicen suurin yksittäinen arvoitus erään baseball-mailan omistajuudesta ratkeaa niin ohimenevän tylsästi, että se on kuiva gag.
Pynchonin teos on kirjoitettu ironiseksi joutsenlauluksi ajalle, joka oli mystifioitu ja sen jälkeen maahan revitty ja sitten taas mystifioitu ad infinitum. Tämä on ajankuva ajasta, josta ei voi saada kuvaa. Ilahduttavasti elokuva välttää, muutamia valaistusratkaisuja lukuunottamatta, esittämästä huumekokemuksia halvoilla trippailukliseillä. Hahmojen pään sisään ei useimmiten mennä, vaikka näkökulma on koko ajan koko ajan jumittavan Docin, eikä hahmojen tajunnantiloja alleviivata kamerafilttereillä ja -ajoilla. Inherent Vicessa luotetaan näyttelyyn ja elokuvan verkkaiseen tahtiin kokemuksen välittämiseksi, eli se ei ole mikään Enter the Void. Asiaa auttaa, että taustalla soi hiljaa ja jatkuvana soundtrackina musiikkia esimerkiksi Canin kappaleista Vitamin C ja Soup aina Kyû Sakamoton klassikkoon Sukiyaki (eli Ue o Muito Arukô). Musiikki soi niin luontevasti taustalla, että se sekoittuu Jonny Greenwoodin scoreen ja elokuvassa radiosta kuultavaan musiikkiin saumattomasti.
Kuten lähes jokaisessa Andersonin elokuvassa, Inherent Vicessa on tasapainottelua kahden osapuolen välillä; kahden miehen, jotka tarvitsevat toisiaan, vaikka ovat asemistaan johtuen oikeastaan vihollisia keskenään. Vaikka Bigfoot ja Doc edustavat establishmentin eri puolia, konservatiivina ja liberaalina, he pyrkivät samaan päämäärään ja heidän välillään on todennäköisesti eniten yhteisiä kohtauksia koko elokuvassa. Tämä kaksijakoisuus on kiehtonut Andersonia lävitse uran niin ilmiselvästi, että sen esiin nostaminen on hiukan turhaa. Teen niin silti: Hard Eight: Palkkamurhaaja ja “ottopoika”. Boogie Nights: Ohjaaja ja tähti. Magnolia: Isä ja poika. There Will Be Blood: Raharuhtinas ja uskonnollinen johtaja. The Master: Mestari ja hänen koiransa. Vain Punch-Drunk Love on poikkeus kaavaan. Adam Sandlerin slapstick-väkivaltaa hyödyntävää ja animaatiohahmon ulottuvuuksilla varustettua perushahmoa ei voi alistaa toisen miehen vallan alle, joten mukana on twisti: Sandlerin hahmotyyppi on alisteinen lukemattomille siskoilleen, jotka musertavat hänen toiveensa ja itsetuntonsa.
Inherent Vicessa alistuneen ja alistavan välinen suhde on kuitenkin vain yksi osanen kokonaisuudesta; osasyynsä on sillä, että elokuvassa on niin paljon hahmoja, ettei elokuva itsekään jaksa kiinnittää huomiota vain näiden kahden yhteisiin kokemuksiin. Kumpikin miehistä on täysin ulkona elementistään; kumpikin on menneen vuosikymmenen jäänne, eksyksissä uudessa ajassa, jossa viholliset ovat piilossa. Elokuvan paljon hehkutettu komedia tarkoittaa sitä, että Bigfoot potkaisee Docin oven sisään ja tunkee suuhunsa kaiken hipin marihuanan käärinpapereineen kaikkineen Docin kysyessä: “Ootko kunnossa veli?” Tähän Bigfoot murisee vihreäksi värjäytyneiden hampaiden välistä: “EN OLE SUN VELJESI” (vaikka tietenkin on), ja kävelee luolamiehen askelluksella potkaisemastaan oviaukosta samaa tietä ulos (tämä on Inherent Vicen vastine The Masterin kohtaukselle, jossa Philip Seymour Hoffman tuijottaa Joaquin Phoenixia silmiin ja laulaa; tai There Will Be Bloodin pirtelönjuonnille). Kohtaus latistuu huvittavaksi “mitä vittua?” -hetkeksi, jolla varmistetaan elokuvalle kulttistatus.
Elokuvaa kritisoineita ei ole tee mieli moittia. Inherent Vice onnistuu kiehtomaan joka kuvallaan. Sen kaltaista harvemmin on nähty. Silti se on välillä hämmästyttävän tylsä. Se on tylsyydessään itseään katsomaan pakottava, jos näin voi sanoa. Tasapaksuutta rikotaan välillä luovasti, elokuvan yleinen tunnelma on vaeltelevaa jazzsooloilua; kuin Lenny Bruce olisi palannut helvetistä ja ryhtynyt editoimaan elokuvia. Hitaat ristileikkaukset herättävät levottomuutta, koska ne ovat kuin Mulholland Drivesta. Rannalla mukana vaeltava käsivarakamera voisi olla The Tree of Lifesta. Monet pitkät kohtaukset esittelevät näyttelijöitä parhaimmillaan, sillä heidän dialoginsa ja monologinsa ovat pitkiä, ja kuvaaja Robert Elswit ja leikkaaja Leslie Jones hyödyntävät Kubrickin elokuvia muistuttavien kaukokuvien lisäksi dialogien aikana paljon lähikuvia kasvoista, siis klassista kuva–vastakuva-asettelua, ja toisaalta… entä sitten? Se mikä on täysin vailla ohjaajan kontrollia toimivasta näyttelijästä elähdyttävää, jää katsojalle helposti etäiseksi, taidoilla leveilyksi, josta tulee yhtä tylsää kuin katsoa selvinpäin sivusta toisten pilvenpolttoa. Näyttelystä tulee toisille näyttelijöille näyttelemistä samaan tapaan kuin jostain 60–70-lukujen rock-musiikista tuli puhtaasti toisille rock-muusikoille taitojen näyttämistä. Toisaalta, edelleen kyse on film noirista: Silloin ylilyönnitkin ovat kirjoitettuja itse muotoon ja ne annetaan anteeksi, kuten on laita Martin Shortin huumeisiin mieltyneen hammaslääkärin, jota olisi joskus voinut esittää Peter Lorre tai Elisha Cook Jr. Mitä muuta voi tehdä kuin yrittää antaa anteeksi genrelle, johon liittyvässä tunnetuimmassa anekdootissa kukaan The Big Sleepin tekijöistä, puhumattakaan alkuperäisen kirjan luojasta, ei tiennyt kuka murhasi yhden hahmoista?
Inherent Vice on elokuva, joka pitää katsoa moneen kertaan. Silloin sen epämääräinen ja siksi ainutlaatuinen tunnelma aukeaa kauneimmin. Voin sanoa näin katsomatta filmiä kertaakaan uudestaan… ja minun on vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa haluaisin katsoa sen toistamiseen, koska vitsi on jo puristettu loppuun. Elokuvassa on paljon katsottavaa ja hyvin vähän mitään muistamisen arvoista. Sen mieleenpainuvimmat kohtaukset (jokainen Brolinin ja Shortin hetki ruudulla; Phoenixin ja Waterstonin kuuden minuutin yhtäjaksoisella otolla kuvattu eroottinen dialogi) ovat kamaa, joka päätyy sirpaleina YouTubeen, jossa niitä voi ihastella näyttelijäsuoritusten valossa tai jossa niille nauretaan. Ennen pitkää nämä pätkät saavat enemmän katsojia kuin itse elokuva. Loput kohtaukset, jotka koostuvat kilpikonnan vauhdilla maleksimisesta epämääräisissä paikoissa ja kuiskutellen käydyistä keskusteluista, tuntuvat ensimmäisen katselun jälkeen ajatuksena niin piinallisilta, ettei niitä halua toistaa. Ja silti suussani ei ole huonoa makua! Inherent vice tarkoittaa yhdessä merkityksessään aineessa luonnostaan olevaa piirrettä, joka saa sen tuhoutumaan. Paperi hapertuu luonnostaan. Suklaa on hyvää mutta se sulaa. Neo-noir on lumoavaa mutta se on aina… vähän tällaista.
