Jälleen tarjoamme teille raporttia Helsingin DocPoint-festivaaleista, tällä erää kolmessa osassa. Toimittajina tässä ensimmäisessä osassa ovat Jyri Majuri ja Mikko Lamberg. Tässä ensimmäisessä raportin osassa käymme lävitse festivaalivetonauloja, suomalaisia elokuvia ja kokeellisen elokuvan Pakopiste-sarjan Bruce Conner -esityksen.
Raportin osat löytää täältä: DocPoint 2015.
In the Basement (2015)
Itävaltalaisen Ulrich Seidlin uutuuselokuva In the Basement keskittyy esittelemään ulkoisesti tavallisten ihmisten kellarissa piilossa harjoittamia aktiviteetteja. Elokuvassa nähdään muun muassa natsibileitä pitävä vanha herrasmies, maahanmuuttokriittistä ampumakerhoa pitävä mies, alistusleikeistä nauttivia pariskuntia, vauvanukkea omana lapsenaan kasvattava nainen, lihava prostituoitu sekä uskomattoman kovalla paineella laukeamisestaan kertova laiha ja aranoloinen mieshenkilö. Kaikkia heitä yhdistää oman harrastuksensa toteuttaminen kellarin syvyyksissä, piilossa muilta.
Seidlin elokuvia aikaisemmin nähneet tunnistavat ohjaajan tyylin välittömästi. Surkuhupaisaa huumoria tarjoillaan absurdeihin mittoihin asti, mutta elokuvan näkeminen pelkkänä komediana osoittaa tästä huolimatta katsojalta törkeää ylimielisyyttä. Yhdistelemällä vähän puhuttuja ja kyseenalaisia harrastuksia paikallaan naamat peruslukemilla pönöttäviin ihmisiin tulee katsojalle kiusaantunut olo, joka purkautuu naurulla, koska se on ihmisen tapa reagoida käsittämättömään. Kun Seidl kuvaa samalla tavalla paikallaan olevia nuoria istumassa iltaa tai vanhempaa miestä upean pienoismallijunaratansa äärellä, valtaa katsojan mielleyhtymä tabuista ja omituisuuksista, joille tulee nauraa. Tässä mielessä elokuva huiputtaa katsojansa olemaan suvaitsematon, vaikka osassa kuvatuista harrastuksista ei itsessään ole yhtään mitään tavallisuudesta poikkeavaa tai katsojalle tuntematonta. Tietysti pienoisjunaradan seuraksi Seidl tarjoilee tuubaa soittavia ryyppääviä natseja, jotta koominen jännite pysyisi yllä. Rasisteille nauraminen kun on helposti luvallisempaa kuin muille, ja känniörvellys nyt noin muutenkin aiheuttaa helposti repeilyä. Katsoja onkin tämän vastakkainasettelun myötä sellaisessa tilassa, jossa hän tulkitsee kaiken elokuvassa nähtävän hauskaksi mitään kyseenalaistamatta.
Kun täyteen pakattu Kinopalatsin ykkössali vetää melkein puolitoista tuntia huutonaurua alistusleikeistä nauttiville ihmisille, osoittaa elokuva tarpeellisuutensa. Suurin osa salin yleisöstä on kuitenkin suvaitsevaisuutta sosiaalisessa mediassa painottavia itsetietoisia nuoria, joista osa on aivan varmasti käynyt sateenkaarimarsseilla tai osallistunut Tahdon-kampanjaan. Kun nämäkin ihmiset räkättävät seksuaalivähemmistöille vain siksi, että seksuaalivähemmistö sattuu olemaan jotain muuta kuin homoseksuaalisuutta, tulee peiliin katsominen hyvinkin aiheelliseksi. Jos halutaan seksuaalista tasa-arvoa, ei sillä tulisi olla merkitystä mitä tungetaan ja minne, kunhan kyse on molemminpuolisesta suostumuksesta. Totta kai ensimmäistä kertaa nähtynä tekee mieli nauraa, kun nainen juo rennosti aamukahvia samalla, kun ripustaa miehensä kiveksiin painoja, mutta kun pariskuntaa esitetään enemmän elokuvan aikana, tulisi katsojan olla jo tottunut näkemäänsä ja lopettaa nauraminen.
Seksuaalivähemmistöjen lisäksi elokuvassa nähtävä lihava prostituoitu ja ruipelo mies herättivät suuria naurunpurskahduksia esiintyessään hepenissä. Tietysti miehen ujo habitus näyttää ja kuulostaa erilaiselta kuin esimerkiksi satoja naisia kaataneen alfan uhoaminen, mutta niissä on lopulta kyse aivan samasta asiasta. Tämä pätee myös lihavalle naiselle nauramiseen. Samanlaisiin kuviin alusvaatteisillaan seksikästä esittävistä naisista on totuttu jopa iltapäivälehtien laatujournalismissa, joten noista mitoista poikkeavien ihmisten esittäminen tuntuukin yhtäkkiä hulvattomalta. Ei ole ihme, että tämän kaltaiset ihmiset joutuvat toteuttamaan itseään kellarin pimeydessä, koska muutama liikakilokin on tarpeeksi kirvoittamaan kunnon naurut kanssaihmisissä. Seidlin tapa kuvata asiat surkuhupaisuuteen asti menevällä tyylitietoisuudella tökkii katsojaa kepillä niin kauan kunnes tämä nauraa. Tuosta naurusta tulisi kuitenkin oppia. Sen jatkaminen osoittaa, että suvaitsevaisuus ei toteudu sillä tasolla kuin katsoja itse ajattelee sen toteutuvan. Loppukuvassa nähdään elokuvan naisprostituoitu häkkiin vangittuna. Ei tarvitse olla ruudinkeksijä tajutakseen, mitä tällä halutaan sanoa. (JM)
Stray Dog (2014)
Luin vastikään vihdoin ja viimein Jonathan Franzenin romaanin Muutoksia, tai ainakin yritin lukea sitä. Kyseessä on 2000-luvun alussa ilmestynyt suuri kirjallinen sensaatio, joka on nostettu esimerkiksi Time-lehden listauksessa sadan parhaan vuoden 1923 jälkeen julkaistun englanninkielisen romaanin joukkoon. Muutoksia on akateemista maailmaa ja tavallista ihmistä pilkkaava, vihamielinen kirja, joka kuvaa kohteitaan pidäkkeettömän ironisesti ja halveksuen. Vaikka pilkka kohdistuu myös pintaliitäjiin, neuroottisiin kaupunkilaisiin, marxilaisiin ja kapitalisteihin, Franzenin kirjassa murhataan erityisen ylimielisesti tavallisia Keskilännen asukkaita heidän oletetusta junttiudestaan. Kirjan suosio (sitä on tähän mennessä myyty pelkästään Yhdysvalloissa yli miljoona kovakantista kappaletta) on murheellinen juttu: Tällaisenako todella kaupunkikulttuurien tietyt edustajat sisimmässään näkevät kanssaihmiset? Tätäkö pidetään tarkkanäköisyytenä? Onko ilmiö universaali? Onko esimerkiksi helsinkiläisten mielikuva muusta Suomesta tällainen? Kyse ei ole mistään kotoisen Arto Salmisemme selvänäköisyydestä, vaan Muutoksia on yhtä nokkela kuin “elämän realiteetteihin” herännyt 9-luokkalainen.
Käyn tämän lävitse siksi, että mietin aluksi mitä sellaista Debra Granikin (Winter’s Bone) ohjaamassa Stray Dogissa on, joka oikeuttaisi sen olemassaolon. Elokuva käsittelee missourilaista Ron Hallia, entistä Vietnamin sodan veteraania, joka on asunut elämänsä aikana Koreassa ja nyttemmin taas Yhdysvalloissa yhdessä meksikolaisen vaimonsa kanssa. Hall kärsii sotatraumoista, oman pimeän puolensa läsnäolosta. Tätä hän hoitaa terapiaistunnoilla ja kulkemalla tuntemattomien sotaveteraanien hautajaisissa osoittamassa kunniaa. Filmin aikana kuvataan Hallin arkea Keskilännessä; siinä juodaan pontikkaa, istutaan terapiassa kertomassa kauhistuttavista flashbackeista (vaimon mukaan Hall herää öisin omaan huutoonsa), istutaan iltaa ystävien kanssa, tavataan edellisestä avioliitosta syntynyttä tytärtä ja opetellaan espanjaa, että pariskunta ymmärtäisi toisiaan paremmin. Suurena kliimaksina on vaimon edellisestä avioliitosta syntyneiden poikien saapuminen Yhdysvaltoihin.
Minulta kesti kauan ymmärtää miksi elokuva on tehty, paitsi jonkinlaisena lämpimänä kuvauksena tavallisen ihmisen arjesta (samasta syystä esimerkiksi Mielensäpahoittaja on suosittu: ollaan kuvitellun aitouden äärellä). En saanut siitä mitään irti: En siitä kuinka sen päähenkilö lohduttaa itkevää ja terapiaa kaipaavaa toveriaan, en siitä kuinka Hall käy vieraiden sotaveteraanien hautajaisissa, en meksikolaisten poikien saapumisesta Yhdysvaltoihin. Nämä ovat itsestäänselviä tapahtumia, eivät taiteen yläpuolelle kohoavia todistuksia. Stray Dogista ei selviä miksi keskushahmo on juuri Hall eikä esimerkiksi joku toinen – elokuva tuntuu haluavan korostaa Hallin ainutlaatuisuutta, mutta elokuva välittää mielikuvan, että henkilönä voisi olla hänen lähipiiristään aivan kuka tahansa. Toki se on hyvin sympaattinen, niin sanottu hyvän mielen henkilökuva, mutta yllättääkö todella ketään se, että myös karkean näköisellä isolla korstolla voi olla sydän, kunniantunto, katumuksenaiheita ja rakkautta tai köyhillä ihmisillä kykyä puhaltaa yhteen hiileen ja myös nauttia elämästä?
Franzenin romaanin lukeminen ja sen suosio jollain tapaa oikeutti Stray Dogin olemassaolon minulle; ilmeisesti ihmisten sisällä oleva hyvyys jaksaa yllättää. Tiettyjen elitististen piirien karikatyyrinen näkemys niin sanotusta tavallisuudesta ja toisten ihmisten vieraudesta on edelleen niin halveksiva, että kaipa vastakkaista korostaakseen täytyy tehdä dokumentteja, joissa motoristimörököllit silittävät hellyttäviä kissanpentuja. On toisaalta eri asia onnistuuko Stray Dog aukaisemaan kenenkään silmiä ihmisten arjen murheille. Todennäköisempää on, että elokuvasta tulee festivaalipiirien hehkutettu kulttiklassikko, jonka ympärillä hipsterit taivastelevat sitä kuinka aivan tavallisilla, vaikkakin köyhillä, ihmisillä voi olla aitoja tunteita ja ajatuksia – vähän kuin eläintarhassa kävisi. (ML)
PMMP – tässä elämä on (2015)
PMMP on ilmiö, joka edustaa Suomessa (ja miksei kansainvälisestikin) verrattain harvinaista yhdistelmää: Pop-musiikkia, jossa on maailmanluokan meininkiä ja jolla on yllättävä määrä ulkomaisia faneja, vaikka kappaleiden lyriikat on tehty maailman mittakaavassa piskuisella kielellä; suurta ilmiötä, jolla on aivan oma fanikulttuurinsa, mutta samalla kriitikoiden suosio; uskottavaa ja alati uudistumiseen kykenevää asennetta yhtyeeltä, joka onnistuu lopettamaan ajoissa. Suuren yleisön mannaa ja kulttikamaa samassa paketissa siis. Vaikutteita yhtye on ottanut niin taidepopista, punkista, kokeellisesta popista, raskaasta rockista kuin hiphopista ja levyttänyt myös lastenlauluja.
Pidän paljon yhtyeen musiikista, mutta pidän myös hyvistä elokuvista ja tämä Arto Tuohimaan ohjaama puolitoistatuntinen kokoelma keikkatunnelmia ja haastatteluita ei valitettavasti ole muuta kuin tosifaneille tehty sekalainen kiertuepäiväkirja. Elokuva alkaa viimeiseltä keikalta, hyppää noin vuoden verran taaksepäin ja alkaa sitten kuroa kahden pisteen välistä matkaa umpeen. Nähdään muusikoita arjessa ja muusikoita juhlassa. Yhtyeen merkitystä korostetaan, mutta suurimmilta mauttomuuksilta vältytään. Keikkojen välillä tehdään viimeistä levyä. Välillä haastatellaan yhtyeen jäseniä. Viimeisen levyn tekemiseen keskittyvä materiaali on mielenkiintoisinta niille, jotka kuuntelevat yhtyettä juuri musiikin takia, ei bändin imagon. Tätä tavaraa on liian vähän.
Jäin miettimään mitä todella elokuvallisia kokemuksia tästä kukaan saa, koska kyse on ennemmin “yhteisten” (yhtyeen ja sitä kuuntelevien ihmisten) muistojen kollaasista, bändistä julkaistun valokuvakirjan jatkeesta, elokuvamuotoisesta ystäväkirjasta. Kukin voi tämän perusteella päättää onko elokuva suunnattu heille vai ei. PMMP:n jäsenet ovat tunnettuja siitä, etteivät pahemmin revittele elämiään julkkispalstoilla eikä tämä elokuva tee poikkeusta. Edellinen virke oli siis kehu. Silti ei voi olla miettimättä ottaako elokuva liikaa etäisyyttä kohteisiinsa; onko ratkaisu tyylikäs vai pliisu.
Fanituotteen arvostelu on periaatteessa turhaa. Joka tapauksessa on todennäköisesti niin, että tästä tulee tämän vuoden eniten lippuja teattereihin myyvä suomalainen dokumentti ja televisioesityksessä voidaan kenties päästä miljoonalukemaan. Suosio DocPoint-festivaaleilla oli jo huikea. (ML)
Pekka. Inside the Mind of a School Shooter (2015)
Hollantilaisen Alexander Oyen ohjaama Pekka. Inside the Mind of a School Shooter maistuu epämoraaliselta yritykseltä rahastaa tragedialla, vaikka aikaa tapahtumista on kulunut jo vuosia. Kouluampujille ei pitäisi antaa mitään yksinomaan heihin keskittyvää huomiota mediassa ja lasken tähän myös elokuvat. Tässäkään ei puhuttu uhreista kuin sivulauseissa.
Muuten käytiin kaikki samat vanhat kelat lävitse: Oliko syy koulukiusaus, aseiden helppo saatavuus, perheympäristö vai Pekka-Eric Auvisen biologinen perimä. Jokainen aiheesta Wikipedia-artikkelit lukenut tietää nämä samat jutut. Välillä vähän vihjataan, että oli se Auvisen perhe omituinen, kun harrastivat esimerkiksi taiteita ja olivat aatteellisia; kyllä kovempi kuri olisi tehnyt Pekastakin vähemmän hullun. Huomattavaa on, ettei kukaan kameran eteen tullut syytä itseään tai ketään tahoa, jota kohtaan tuntee sympatiaa, tietysti. Tämä sekoitetaan dokumentissa “totuuden tavoittamattomuuteen”.
Kellekään ei ikinä tule mieleen ilmiselvin vastaus eli se, ettei vastausta ole. Elokuvan nimi on eksploitatiivinen – myös siinä mielessä, ettei elokuvassa mennä mitenkään Auvisen pään sisään muuten kuin muutamia videopätkiä näyttämällä eikä niistäkään voi päätellä mitään, koska niissä nuorukainen ampuu omenaa pistoolilla ja polkupyöräilee hiljaa.
Todistukset ovat siinä mielessä rehellisiä, että ne sisältävät myös virheitä ja epärehellisyyksiä, joihin ei toisaalta puututa mitenkään: On katsojan tehtävänä tehdä nämä havainnot. Yksi haastateltavista sanoo, että Auvinen kantoi mukanaan “Leninin punaista kirjaa”. Sen kirjan haluaisin nähdä. Auviselle aseen myynyt kauppias kertoo, että ampujan isä tuli “muiden lasten” kanssa sanomaan, että ei kanna kaunaa heille aseen myymisestä. Muualla elokuvassa mainitaan ohimennen, ettei Auvisella ollut kuin yksi veli. (ML)
Talvivaaran miehet (2015)
Tuskin tarvitsee kertoa mitä tämä elokuva käsittelee. Markku Heikkisen ohjaama Talvivaaran miehet on huikea absurdistinen komedia suomalaisesta tavasta käyttää byrokratiaa käytännön järjen jyräämiseen. Tai minua tämä ainakin naurattaa, vaikka elokuvassa ei ole oikeasti vitsin vitsiä. Elokuva käy yksityiskohtaisesti lävitse Talvivaaran vaikeudet kaivoksella tapahtuneesta kuolemantapauksesta saasteongelmien kautta vajaaseen tuotantoon ja satojen työpaikkojen (ja tuhansien ihmisten) kohtaloihin. Kameran eteen astuu ensisijaisesti työmiehiä, jotka tauoilla tai kotioloissaan puhuvat työpaikkojensa kohtaloista silminnähden huolissaan omasta tulevaisuudestaan. Hauskaa ei ole tavallisen ihmisen kärsimys vaan se loputon ringin kiertäminen, jolla mitään ei saada ratkaistuksi. Kameroita onnistuneesti välttelevän Pekka Perän aave vaeltaa elokuvassa jokaisen tapahtuman taustalla.
Ajoittain kuvataan kaivoksen ja paikallisten asukkaiden raivokkaita kohtaamisia tiedotustilaisuuksissa, joissa yhteistä kieltä ei ole. Vanhat ukot kirota päräyttelevät ja kaivoksen edustajat pitävät naamat peruslukemilla. On absurdia katsoa kuinka virallinen taho puhuu niin täydellisen erilaisella kielellä kuulijakunnalleen, että kuilu on olemassa jo valmiiksi; erilainen kielenkäyttö on automaattisesti eri ryhmiin jakamista, puhumista ylhäältä alas, ja on vaikeaa kuvitella, että sillä yritettäisiin vakuuttaa ketään – eikä sillä todellisuudessa yritetäkään, vaan virallinen kieli on virkamiesten suojamuuri aggressiota vastaan, virallisuuden ja kasvottomuuden taakse piiloutumista. Samaan ilmiöön törmää julkisessa päätöksenteossa ja politiikassa harva se päivä.
Elokuvan härskeimmässä kohtauksessa kaivoksen edusmiehet saapuvat keskustelemaan herrojen kanssa Helsinkiin siitä mitä voitaisiin tehdä työpaikkojen pelastamiseksi, ja elinkeinoministeri Jan Vapaavuori kertoo heti huoneeseen sisään astuttuaan, että Talvivaaran alamäki johtuu siitä, etteivät työntekijät ole onnistuneet panoksellaan tyydyttämään osakkeenomistajien tarpeita. Että syyttäkää vain itseänne siitä, että teitä on kusetettu. Haluaisin muistuttaa, että samaa puoluetta edustava pääministerimme kehaisi näyttävästi Talvivaaran hyvää yhteistyökykyä viime marraskuussa. Elokuvassa näytetään, ettei firmalla voi olla yhteistyökykyä, koska mitä ilmeisemmin sen kontrollissa ei ole kukaan. (ML)
Bruce Conner
DocPointin elokuvatarjontaa rikastuttaneessa Pakopiste-esityssarjassa nähtiin tänä vuonna usealla eri alalla kunnostautuneen Bruce Connerin elokuvia. Taitelijan uraan kuului niin veistoksia, piirroksia, kollaaseja, valokuvia kuin esityksessä nähtyjä musiikkivideoita ajalta, jolloin musiikkivideot olivat äärimmäisen harvinainen ilmiö. Vuonna 2008 menehtyneen Connerin elokuvatuotannosta nähtiin kahdessa näytöksessä yhteensä 12 teosta.
Taitelijan tekemistä musiikkivideoista nähtiin Devo-yhtyeen kappaleen ympärille laadittu MONGOLOID, Brian Enon ja David Byrnen kanssa yhteistyössä tehdyt MEA CULPA ja AMERICA IS WAITING, Ray Charlesin What’d I Sayn tahtiin pyörivä COSMIC RAY sekä Ed Cobbin kappaleeseen rytmitetty Toni Basilin tanssiesitys teoksessa BREAKAWAY. Musiikkivideoista parhaiten esille nousevat Brian Enon ja David Byrnen kanssa tehdyt kaksi videota. MEA CULPA on täysin mustavalkoinen video, jossa valkoiset pisteet ja kuviot pyörivät ruudulla. Isolta kankaalta katsottuna täydellisesti musiikin tahtiin rytmitetty video aiheuttaa melkoisen koomauttavaa jumittelua. AMERICA IS WAITING sisältää arkistomateriaalista yhdistellen kasattua videomateriaalia, joka on huomattavasti mukaansatempaavaa ja kokeellisempaa kuin valitettavan alkeelliseksi jäävän, samaan tyyliin tehdyn, MONGOLOIDin melko tylsistyttävät kuvat. COSMIC RAY ja BREAKAWAY kuvaavat molemmat naisia tanssimassa. Ensiksi mainitussa kuvan päälle on liitetty paljon muutakin, joten se on näistä kahdesta se mielenkiintoisempi. BREAKAWAYn ainoaksi visuaaliseksi oivallukseksi tuntuu jäävän eri nopeuksilla kuvattu tanssahtelu, joka viehättää hetken aikaa, mutta ei kokonaisen musiikkivideon verran.
Mieluiten arkistomateriaalia käyttänyt Conner kuvasi itse hyvin harvoja elokuviaan. Näihin kuuluvat miehen viimeiseksi jäänyt elokuva EASTER MORNING sekä melkein 30 vuotta julkaisuaan odottanut LOOKING FOR MUSHROOMS. Teokset edustavat parhaiten sellaista kokeellista elokuvaa, jonka selittäminen on lähestulkoon mahdotonta. Erilaisilla hidastustekniikoilla etenevät kuvamateriaalit saattavat olla heikosti tarkennettuja, pyöriviä, tavallista kuvamateriaalia matkoilla tavatuista ihmisistä tai vain välkkyviä värejä. Näistä LOOKING FOR MUSHROOMS nostaa osakkeitaan huomattavasti Terry Rileyn erinomaisen ääniraidan ansiosta. Lopputulos on sen verran aivoja lamaannuttavaa pöhnää, että kaiken järjen mukaan sienet taisivat löytyä jossain vaiheessa matkaa. Teoksia katsoessaan miettii helposti, että näytökseen olisi pitänyt olla viiden drinkin minimi.
Yhdeksi esitysten mielenkiintoisimmista teoksista nousi hieman yllättäen noin 15 minuuttia samoilla kuvilla Marilyn Monroe look-a-like Arline Hunterin vartalossa paistatteleva MARILYN TIMES FIVE. 40-luvun pornoleffan materiaalista kasattu elokuva vaikuttaa alkuun vain hyvin tylsistyttäviltä tisseiltä ruudulla. Kuitenkin elokuvaan liitetty Monroen itsensä laulama kappale I’m Through with Love ja materiaalin jaaritteleva toisto luovat teokseen hyvin häiriintyneen tunnelman. Kun materiaali pyörii yhä uudestaan ja uudestaan, alkaa katsoja tuntea itsensä julkisuudenhenkilöä vaanivaksi stalkeriksi. Kun katsoja oppii Hunterin jokaisen keikistelyliikkeen ulkoa, tulee siitä vahvasti tunne vainoamansa henkilön kaikkea julkisuusmateriaalia päiväkausia pakkomielteisesti tarkastelevasta surullisesta hirviöstä, joka uskoo median kertomukset siitä, mikä on tavoittelemisen arvoista. Filmissä nähtävän naisen itsensä kannalta elokuvaa voi tarkastella siitä asetelmasta, että hän on joutunut luovuttamaan rakkauden suhteen, koska häneen rakastuneet fanit haluavat häneltä oikeasti vain paljasta pintaa ja seksiä. Tällöin naisen rooli on ollut alentua myymään vartaloaan ilman todellista elämää. Lisäksi look-a-liken pyöriessä ruudulla voidaan pohtia ihmisen tarvetta olla joku muu. Omana itsenään esiintyminen ei riitä, joten ihminen ajautuu helposti tiettyyn muottiin. Näiden ajatusten myötä MARILYN TIMES FIVE nousee hieman suuremmaksi kuin 15-minuuttinen tissivideo yleensä tekee. Se on erittäin hyvä asia, koska tissivideona filmi jaksaa kiinnostaa noin kolme sekuntia. Tissivideoita janoaville internet lienee muutenkin Bruce Conner -näytöksiä sopivampi paikka.
Näytöksen kohokohdaksi paljastui odotetusti Connerin pisin elokuva, hieman yli puolituntinen CROSSROADS. Bikinin atollilla vuonna 1946 tehdyn ydinkokeen kuvamateriaalista koostettu lyhytdokumentti voidaan jakaa kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliskolla nähdään räjähdystä itseään hiljaisuuden, uhkaavan huminan ja äänivallin rikkoutumisen seurauksena jälkikädessä tulevan pamauksen kanssa. Räjähdyspaikan ympärillä olevat lukuisat laivat alkavat yhtäkkiä vaikuttaa hyvin pieniltä, kun valtava sienipilvi kohoaa korkeuksiin ja räjähdyksen voimasta nousevat vesimassat peittävät paatit alleen. Räjähdystä useasta kuvakulmasta ja eri etäisyyksiltä katsellessa alkaa tajuta ihmisen käsissä olevan tuhovoiman massiivisuuden. Uhkaava humina saa katsojan ymmärtämään, että tällaista voimaa ei pitäisi olla olemassa. Toisella puoliskolla katsoja näkee samat kuvat, mutta rauhoittavan musiikin säestämänä. Musiikki saa kuvamateriaalin vaikuttamaan vielä hirveämmältä. Kun katsoja rauhoittuu tuhoa katsellessaan, tajuaa hän miten ihmiskunta tulee mitä luultavimmin tuhoamaan itse itsensä. Ajatuksen sisäistäminen ja hiljainen hyväksyminen ovat itsessään aihe useille painajaisille. (JM)