Maa: Yhdysvallat
Genre: Toiminta, seikkailu, fantasia
Ohjaus: Brett Ratner
Käsikirjoitus: Ryan Condal, Evan Spiliotopoulos, Steve Moore
Kuvaus: Dante Spinotti
Leikkaus: Mark Helfrich, Julia Wong
Sävellys: Fernando Velázquez
Näyttelijät: Dwayne Johnson, Ian McShane, John Hurt, Rufus Sewell, Aksel Hennie, Ingrid Bolsø Berdal, Reece Ritchie, Joseph Fiennes, Tobias Santelmann, Peter Mullan, Rebecca Ferguson
Mitä tehdä, kun tarvitaan kesäelokuva? Tätä tuottajat pohtivat aika ajoin. Siihen heillä on ollut vuosia ratkaisu. Kilautetaan jollekin hyvälle tyypille, joka tekee sellaisen. Tässä vaiheessa esille nousee usein Brett Ratnerin nimi. Se on kiva nimi. Ratner tekee mielellään kesäisen hittielokuvan. Enää tarvitaan aihe ja näyttelijä. Näihinkin on hyvät ratkaisut. Dwayne ”The Rock” Johnsonilla ei ole töitä, ja mytologiset aiheet ovat kuumaa kamaa Hollywoodissa. Herkules on tähän tarinaan soveltuva hahmo, koska hänestä on tehty useampia elokuvia tänä vuonna. Ensin Renny Harlin yritti ja sitä seurasi paskayhtiö Asylumin kopio. Joten se niin sanottu oikea filmi aiheesta tulee viimeisenä Ratnerin ohjaamana. Yllättäen tai miten sen nyt ottaa, Hercules perustuu sarjakuvaan…
Heti aluksi kertojaääni toteaa katsojille, että he eivät tiedä mitään Herkuleen tarinasta. Sitten esitellään liuta juttuja, jotka kaikki tietävät. Kuten, että Herkules on Zeuksen poika. Kerronta siis tökkii heti ensimmäisestä kohtauksesta alkaen. Alkukohtaus pitää sisällään myyttisen Herkuleen urotekoja, joissa hän taistelee Hydran ja kovanahkaisen leijonan kanssa. Myytit on käsitelty vajaassa vartissa ja todennäköisesti kaikki suurta yleisöä kiinnostava näytetty. Tarina pyrkii kuittaamaan kertojan löpinät sillä, että Herkules onkin ihan tavallinen jannu. Hän nyt vain sattuu olemaan saakelin vahva, mutta ei mikään puolijumala kuitenkaan.
Hänellä on myös oma jenginsä, joka on muodostunut aiempien seikkailujen aikana. Joukko koostuu erilaisista osaajista, joiden luetteleminen olisi jonninjoutavaa ajan haaskausta. Mainittakoon kuitenkin, että ryhmässä on ennustajanvikainen Ian McShane, joka tekee tyypillisen roolin näyttelemällä jälleen fantasiaseikkailussa. Filmi sisältää lisäksi paljon juonittelua, mutta koko puolitoistatuntisen aikana ruudulla ei oikeastaan tapahdu mitään kiinnostavaa. Tätä ei pelasta edes ähisevä John Hurt katalana maailmanherruutta havittelevana kuninkaana. Hän vain kuolee lopussa erittäin nololla tavalla.
Taistelukohtaukset ovat kolmiulotteisuudestaan johtuen melkoista sotkua. Väkivalta pyritään näyttämään hiukan verisenä, muttei kuitenkaan turhan raakana, jotta ikäraja pysyy kassamagneettiystävällisenä. Silti ajoittain tuntuu, että verta on enemmän iholla kuin keskiverto kesäelokuvassa. Räväyttääpä Herkules yhdessä kohdassa jopa ruman f-sanan. Tämäkin kuitenkin vain yhden kerran, koska edellä mainitsemani ikäraja on pidettävä aisoissa.
Kaiken keskellä elokuva yrittää luoda jotain olematonta pohjaa Herkuleen menneisyydelle, joka ei kiinnosta edes ala-asteikäistä pojankloppia. Kliseisen kokonaisuuden kruunaa sankarin väkinäinen parittaminen prinsessan kanssa. Samalla hän saa itselleen ottopojan, jonka kanssa bondaillaan kivasti pitkin filmiä. Tapahtumien tylsyydestä ja onttoudesta huolimatta elokuva tuntuu liian lyhyeltä. Päähahmon menneisyyteen syventyminen olisi voinut tarjota jopa mielenkiintoisia tapahtumia, mutta Ratnerin ollessa kyseessä, on elokuvan kesto pidetty hillittynä, mikä tarkoittaa mutkien suoraksi vetämistä. Lopputulos on erittäin rikkonainen kokonaisuus nopeatempoisia ja typeriä käänteitä, joiden yllätyksellisyys on hyvin kyseenalaista.
Hercules on oiva esimerkki Ratnerin helppoheikkimäisyydestä. Hän ottaa rahat pois ja juoksee. Ainoana miinuksena hänen läsnäolosta voisi mainita tuotesijoittelun puuttumisen, koska elokuvan miljöö ei sellaiseen tarjonnut rahkeita. Olisihan se ollut kliffaa nähdä jotain auto– tai kolajuomamainontaa tälläkin kertaa. Ihmettelen suuresti, jos Hercules tulee tekemään voittoa. Onkin helppo todeta, ettei kukaan tule muistamaan sitä ensi vuonna. Hyvä, jos sen muistaa edes salista poistumisen jälkeen.
