Vuoden 2018 Helsinki Cine Aasia pidettiin 15.-18.3. Korjaamolla ja Orionissa. Noin parinkymmenen elokuvan kattaus keräsi neljän päivän aikana 1800 kävijää. Raportissamme käsittelemme yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttuvia elokuvia, indonesialaista kunnianosoitusta spagettiwesterneille, thaimaalaista road movieta sekä KAVIn kanssa järjestetyssä yhteistyönäytöksessä esitettyä kommunistista propagandaa. Ennakkotekstimme festivaalista voit lukea täältä.
Silent Mist (2017)
Kiinalaisen Zhang Miaoyanin Silent Mist alkaa pitkällä kohtauksella, jossa kamera seuraa eri hahmoja kolmannesta persoonasta öisessä pikkukaupungissa. Pimeät nurkat ja vain osan kadusta valaisevat lyhdyt luovat uhkaavaa tunnelmaa siitä, että jotain tapahtuu pian. Kameran seuraama hahmo vaihtuu useaan otteeseen Richard Linklaterin Slackerin tyyliin toisen hahmon tullessa kuvaan nurkan takaa ja vanhan häipyessä, mutta Zhangin elokuva on tyyliltään kaikkea muuta kuin komediaa. Alkukohtauksen lopuksi nuori nainen raahataan pimeälle kujalle ja raiskauksen jälkeinen häpeä alkaa.
Silent Mist näyttää, miten pienessä ja sulkeutuneessa yhteisössä asiaan suhtaudutaan julmasti. Sairaasta perverssistä puhutaan, mutta hänen uhrikseen joutuneet naiset ovat merkattuja ja häpäistyjä. Heidän tehtävänsä on vaeltaa kaduilla kummituksen tavoin, koska he ovat muiden silmissä menettäneet arvonsa. Toisen raiskauksen uhriksi joutunut nainen haluaisi turvaa poikaystävästään, mutta poikaystävä ei pysty enää edes katsomaan rakkaansa suuntaan. Häpeä on poikaystävälle liian suurta, mikä kuvastaa sitä, miten pimeydessä vaanivan hirmun uhriksi joutuneet halutaan työntää mahdollisimman kauaksi omasta minästä. Muutenhan asiassa pitäisi hyväksyä, että tällaista voi tapahtua kenelle tahansa. Usein pimeydessä uhriksi joutuminen on vieläpä todella pienestä kiinni. Päällekäymisissä näytetään lähellä olevien ihmisten liikkeitä, varjoja ja valoja, mutta yksikin pieni pimeä kohta ja oikein ajoitettu hyökkäys ankean ahtailla kujilla riittävät täydelliseen huomaamattomuuteen. Muutamaa sekuntia myöhemmin mitään ei olisi enää pystynyt tapahtumaan.
Lisää näkökulmia tapahtumiin tuo Zhangin tapa käsitellä yhteisön kaksinaismoralismia. Nahkatakissa kuljeskeleva paikallinen vaikuttaja, jonka todellista asemaa ei elokuvassa sen kummemmin selitellä, ottaa tehtäväkseen saada kaduilla lymyävän perverssin kiinni. Hänelle yhteisön kunnian vaaliminen on äärimmäisen tärkeää, mutta kiinniottokin tapahtuu vahingossa. Nahkatakkisen miehen ihastus sattuu olemaan kylpemässä, kun perverssi jää tuijottamaan tilannetta seinänraosta. Vaikuttaja itsekin jää ensin vain salakatselemaan alastonta naista sen sijaan, että toimisi heti. Vasta myöhemmin on siviilipidätyksen aika. Tämän jälkeen voidaan kerskailla snapsien äärellä omaa kovuutta, kunnes tulee aika keskustella ihastuksesta. ”Minä en ole mies ellen harrasta seksiä tuon naisen kanssa!” toteaa mies ja lähtee tuumasta toimeen. Tällainen mielitekojen toteuttaminen toisen vastustelusta huolimatta on kylän kunniaa vaalivan ihmisen mielestä täysin hyväksyttävää. Tässäkin tilanteessa häpeää kokee nainen.
Elokuvan vahvinta antia on sen kertakaikkisen upea kameratyöskentely. Pitkät otot kuvaavat hahmoja vaeltamassa samoja katuja ja kujia päivästä toiseen. Ympärillä näkyvien ihmisten reaktiot tai reagoimattomuus vain lisäävät toisten tuskaa, ja pyörivä mutta rauhallinen kamera antaa pelottavalle miljöölle tilaa repiä katsoja mukaan yhteisön kollektiiviseen kokemukseen. Ohjaaja Zhangia on verrattu esimerkiksi unkarilaiseen Béla Tarriin eikä vertaus ole Silent Mistin visuaalista ulosantia katsoessa mitenkään kaukaa haettu. Kameran liikkeissä, otosten rauhallisuudessa ja pitkissä ajoissa on jotain hyvin samanlaista kuin vaikkapa Sátántangón alkukuvissa.
Hienon näköisessä, mutta uhkaavassa pikkukaupungissa tapahtuva elokuva on erittäin positiivinen yllättäjä. Näyttelijöiden amatöörimäisyys on hyvin kätketty vähäisten repliikkien ja selittelemättömyyden alle. Pääpaino on tapahtumien ja niiden seurausten kuvaamisessa pitkien ja repliikittömien ottojen kautta. Upea kameratyöskentely pystyy kertomaan hahmojen tunnetiloista paljon enemmän kuin yksikään elokuvassa nähtävä dialogikohtaus. Mallikkaasti toteutettu elokuva on selkeästi tehty halvalla, mutta se pystyy suurimmaksi osaksi kätkemään puutteensa tekniikan osalta muuten niin pätevän toteutuksensa ansiosta. Välillä kamera ei aivan pysty tallentamaan hahmojen kaikkia liikkeitä pimeässä, mutta joissain kohtauksissa liikkeestä jäävä haamukuva tai epäselvät kasvot ovat omiaan lisäämään tunnelmaa. Paremmalla kalustolla ohjaajalla on kuitenkin selvästi potentiaalia tehdä vaikka minkälaisia mestariteoksia.
Marlina the Murderer in Four Acts (2017)
Indonesialainen Marlina the Murderer in Four Acts on ohjaaja Mouly Suryan kunnianosoitus spagettiwesterneille. Neljään osaan jaettu elokuva alkaa, kun yksin asuvan Marlinan kotiin saapuu vieras, joka ilmoittaa, että hänen kaverinsa tulevat nyt ryöstämään karjan ja raiskaamaan naisen. Lähtökohta on kuin mistä tahansa lännenelokuvasta, mutta sen sijaan, että coolisti sikaria rouhutteleva lännen mies lähtisi tapahtuneen jälkeen kostamaan vaimonsa raiskausta, pistää nainen itse kampoihin jo alkumetreillä. Yllätysvieraiden kanakeittoon päätyy jotain terveydelle haitallista, ja rikollisjoukon pomolta hakataan pää irti itse aktin aikana. Spagettiwesternin mieskeskeinen maailmankuva käännetään päälaelleen, kun roistot itsekin ovat aivan yllättyneitä siitä, että nainen taistelee vastaan.
Karja kuitenkin on kadonnut eikä rikollispomon irtopäällä saavuteta sen suurempia päämääriä. Lehmät, vuohet ja kanat ryöstäneet ja ennen kanakeitolla herkuttelua lähteneet roistot haluavat pomonsa pään takaisin. Tästä alkaa matka kohti poliisiasemaa, jonne päästyään Marlina aikoo tunnustaa tekonsa ja vaatia oikeutta. Matka saa koomisia piirteitä, kun mukaan liittyy lisää vahvoja naishahmoja, jotka päätyvät armotonta diskojumputusta luukuttavaan kuorma-autoon matkalle kohti kaupunkia. Koominen väliosio antaa elokuvalle lisää särmää, koska muuten vakava ja paikoitellen jopa ahdistava elokuva tarjoaa näin myös lisää etäisyyttä esikuvagenreensä.
Marlinan vahvuus on nimenomaan juuri se, että se on kunnianosoitus spagettiwesternille – ei geneerinen genrekopio. Indonesian maisemat ovat sopivan erilaisia kuin italialaisissa esikuvissaan, ja musiikissa maalaillaan Ennio Morriconen tutuksi tekemien sävellysten tyyliä, mutta sävellyksiin lisätään sopivasti myös perinnesoittimia ja uudenaikaisempia vaikutteita, jolloin Marlina on elokuvana itsensä näköinen. Spagettiwesterneille tuttuun 2.35:1-kuvasuhteeseen tyylitellyt lähikuvat kasvoista ja kostotarinan premissi taas ovat niin esikuvilleen uskollisia, että genrefaneillekin löytyy jotain tuttua ja turvallista. Suurimmat poikkeukset esikuviin nähdään vähäisessä toiminnan määrässä ja päähenkilön sukupuolessa. Joitain puristeja tämä varmasti harmittaa, mutta genreä fanaattisesti rakastaville on olemassa varmasti tarpeeksi teoksia myös sieltä 1960- ja 70-luvuilta, jolloin Marlinan tehtävä ei olekaan tyydyttää tätä tarvetta, vaan muuttaa olemassa olevia konventioita. Mikä olisikaan sopivampi lajityyppi vahvalle naispäähenkilölle kuin yksi miehisimmistä mahdollisista genreistä?
Elokuva puuttuu kaiken tyylittelynsä alla naisen asemaan mieskeskeisessä maailmassa. Somisteena, käyttötavarana ja kodinhoitajana pidetyt ihmiset joutuvat kamppailemaan esimerkiksi vanhojen uskomusten kanssa. Raskaana oleva nainen on sanonnan mukaan pettänyt miestään, jos lapsi syntyy myöhässä. Tällaiseen ajattelumalliin ei suostuta tekemään muutosta, joten elokuvan naishahmojen tehtävä on itse muuttaa maailmansa. Marlinana nähtävän Marsha Timothyn kasvot kertovat sanoja enemmän, ja elokuvan hidastempoinen alistetusta ja kaltoin kohdellusta altavastaajasta nouseminen western-sankariksi on voimaannuttavaa seurattavaa.
Somewhere Beyond the Mist (2017)
Hongkongilaisessa Somewhere Beyond the Mistissä raskaana oleva poliisi joutuu selvittämään pariskunnan murhaa. Murhaaja löytyy nopeasti, ja motiivitkin teon takana ovat aika itsestään selviä, mutta kuulustelut paljastavat silti kammottavia asioita, joiden avulla elokuva pystyy esittämään yhteiskuntakriittisen sanomansa kiusaamisen pitkälle kantavista seurauksista.
Murhaajaksi paljastuvat pariskunnan oma tytär sekä tämän kaveri, joka on asustanut tyttären luona salaa. Vähitellen tytär alkaa avata tapahtumia veritekojen taustalla. Isä kuvataan yhtenä suurimmista mahdollisista ihmishirviöistä koskaan. Vihanneskuskina työskennellyt ja tyttöjen lentopallojoukkuetta valmentanut mies oli kaikin puolin välinpitämätön omaa perhettään kohtaan. Tyttäreltä kiellettiin kaikki kanssakäyminen vastakkaisen sukupuolen kanssa, koska neitsyen parittamalla isä ajatteli saavansa joskus tulevaisuudessa hyvät rahat. Perheen arki-iltoihin kuului katsella isää tapittamassa televisiosta pornoa ja masturboimassa välittämättä mitään muista talossa asuvista. Tyttärensä luokkatoverille isä maksoi seksistä ja toi uuden seuralaisensa vieläpä yhteiseen ruokapöytään muiden eteen. Pahaenteisesti mulkoileva äiti ei missään välissä sanonut tai tehnyt mitään. Väkivaltaisuus ja yleinen sikailu ajoivat perheen tyttären niin ahtaalle, että hyviin tekoihin ja toisten puolien pitämiseen uskonut tyttö päätti lopulta murhata omat vanhempansa.
Yhteiskunnallinen sanoma kiteytyy siis siihen, että toisille hyvää tahtovat ihmiset ajautuvat raakoihin tekoihin. kun heitä tökitään tarpeeksi kauan kepillä. Aihe on mielenkiintoinen, ja välillä Somewhere Beyond the Mist pystyykin kuvastamaan maailman epäoikeudenmukaisuutta ja päähän potkittujen hahmojensa epätoivoa ja turhautumista tilanteeseensa. Valitettavasti elokuvan suurimmaksi viaksi nousee kuitenkin sen tyylittömyys tietyissä asioissa. Isä on esimerkiksi niin ylitseampuvan kamala ihminen, että vähempikin olisi riittänyt tuomaan esille elokuvan kannalta tarvittavan lähtökohdan. Nyt liioiteltu ihmishirviö tuntuu enemmän elokuvahahmoksi kirjoitetulta kuin aidolta ihmiseltä, jolloin todenmukaisuuden tunne katoaa ja ihmiskohtaloista viedään pois juuri sitä inhimillisyyttä ja aitoutta, joita elokuva tarvitsee kertoakseen sanomansa vakuuttavasti. Lisäksi ohjaaja on aivan liian innostunut kuvaamaan murhat tehneen tyttären kasvoja vuosituhannen vaihteen japanikauhun tyyliin psykopaattihymy naamalla virnuillen. Tämäkin on juuri sellaista aitouden poistamista, joka onnistuu leikkaamaan vakavasta asiasta sen todenmukaisuuden pois. Lopulta hyvä elokuva kompastuu kömpelösti esitettyihin muotoseikkoihinsa.
Pop Aye (2017)
Kirsten Tanin ohjaamassa Pop Ayessa arkkitehti Thana haikailee vanhojen hyvien aikojen perään. Miehen 1980-luvulla suunnittelema ostosparatiisi ollaan purkamassa, ja hänen työpaikallaan on tapahtumassa sukupolvenvaihdos, jossa nuoret myyntitykit muuttavat totutut toimintatavat. Bangkokin kaduilla kävellessään Thana törmää tutulta vaikuttavaan norsuun, joka saattaa olla lapsuudenkodin leikkikaveri Popeye. Thana ostaa norsun ja päättää lähteä tämän kanssa road tripille kohti menneisyyden turvasatamaa.
Pop Aye on siitä omituinen elokuva, että sen päähenkilö on sympaattisen oloinen vanhentuva herrasmies, jonka toimet ovat kuitenkin moraalisesti arveluttavia. Vaimo ja työt saavat jäädä norsun tieltä, ja muuttuvien aikojen hyväksymättä jättämisen eteen ollaan valmiita tekemään vaikka mitä. Vastaantuleville hahmoille Thana on äärimmäisen ystävällinen, mutta paperiasioiden vuoksi hänet pidättäviltä poliiseilta on ilmeisesti elokuvan maailmassa täysin hyväksyttävää paeta – kunhan poliisit on ensin juotettu tukevaan humalaan. Tästä ei tule koko loppuelokuvassa minkäänlaisia seurauksia. Ennen pakoretkeä yritetään käydä hoitamassa hommat prostituoidun kanssa eikä tässäkään tunnu olevan mitään väärää, koska vaimo pihtaa kotipuolessa.
Päähenkilö ei siis ole mitenkään ongelmaton tai moraalisesti puhdas tapaus, mutta hänen seikkailujaan norsun kanssa on hauska seurata. Massiivisen otuksen puuskuttamisesta ja töräytyksistä revitään hienovaraista huumoria, joka yhdessä Thanan todellisuuspakoilun kanssa toimii mukavana hyvänmielenelokuvana. Tarinassa totta kai edetään siihen pisteeseen, että Thanan on hyväksyttävä muuttuvat ajat ja kasvettava itse ihmisenä. Ammattitaitoisesti tehty sympaattinen road movie ei oikeastaan muuta lajityyppiään muuten kuin laittamalla toiseen päärooliinsa viisitonnisen norsun. Kaupungistumisen alta väistyvän maaseudun kuvaajana norsu on pätevä valinta, koska sattuneista syistä sellaisille ei ole enää tilaa tulevaisuuden pilvenpiirtäjissä.
Valkotukkainen tyttö (1972)
Festivaalin aikana esitettiin myös Helsinki Cine Aasian varsinaisen ohjelmiston ulkopuolelta Kansallisen audiovisuaalisen instituutin yhteistyönäytöksenä 1970-luvun kiinalainen balettielokuva Valkotukkainen tyttö. Propagandatarkoituksissa tehty elokuva kertoo yksinkertaisen tarinan, jonka alussa pahat feodaaliherrat tappavat päähenkilö Hsi-erhin isän ja pakottavat tämän jalkavaimoksi. Hsi-erh pakenee vuorille ja hänen hiuksensa muuttuvat valkoisiksi. Päähenkilön sulhanen johdattaa kommunistisen puolueen armeijan takaisin kylään ja feodaaliherrat saavat mitä ansaitsevat. Tämän enempää elokuvassa ei juonellisesti tapahdu, mutta Valkotukkainen tyttö ei yritäkään olla mitään muuta kuin rehellisen propagandistinen balettielokuva.
Tanssikohtauksissa itsessään nähdään hienoa koreografiaa näyttämölavasteissa, jotka toimivat yllättävän hyvin elokuvan miljöönä. Jättimäisen lumisateen loihtiminen tanssijoiden taustalle on varmaankin ollut äärimmäisen mieltäylentävä urakka – etenkin kun tanssikohtaukset saattavat kestää jopa kymmenen minuuttia kerrallaan. Elokuvaleikkaus tuo lisäarvoa näyttämökokemukseen, koska nyt tanssia voidaan sävyttää kommunistisista propagandajulisteista tutuilla poseerauksilla lähikuvassa. Tätä efektiä käytetään elokuvassa niin usein, että se menee jo koomisuuden puolelle.
Länsimaalaisen nykykatsojan silmin katsottuna Valkotukkaisessa tytössä on oikeastaan monta asiaa, jotka tuovat siihen absurdia komiikkaa. Armeija saapuu pelastamaan kylää, jossa kaikki hymyilevät niin autuaasti, että kylän ei ihan heti uskoisi tarvitsevan pelastusta. Tämän jälkeen perunanuijat kourassa hyppivät sotilaat vaikuttavat lähinnä viimeisiltä ihmisiltä, joille kannattaisi antaa käsikranaatteja. Äärimmäinen hymyily selittyy kyllä balettitaustalla, koska näyttämölle tehdyissä produktioissa niin ilmeet kuin meikitkin pitää ampua yli, jotta ne näkyvät yleisölle. Tämän vuoksi myös feodaaliherrojen kasvot ovat sekoitus pronssin ja mustan sävytteistä yrmyilyä. Kyse ei ole millään tavalla rasistisesta blackfacesta ja muukalaisvihasta, mutta katsojan on vaikea olla ajattelematta tätä. Elokuvan luultavasti epäsoveliaimmassa ja samalla upeimmassa kohtauksessa mustanaamaiset yrmyherrat anovat armoa, kunnes Maon armeijan pelastava sotilas nostaa julistemaisessa lähikuvassa pistoolinsa ylös ylivedetyn jalo hymy kasvoillaan. Tämän jälkeen hän siirtyy balettiaskelin ruudun ulkopuolelle, jonne feodaaliherrat juuri aikaisemmin vietiin. Kuuluu kaksi laukausta. Paha saa palkkansa ja oikeus voittaa.
Tämän tahattoman komiikan ja yliampuvan puoluehehkutuksen vastapainoksi nähdään myös erinomaisen tunteikasta melodraamaa, joka tuo mieleen lajityypin mestari Jin Xien elokuvat. Vuoren huipulla olevassa temppelissä tapahtuva jälleennäkeminen on esimerkiksi juuri tällainen äärimmäisyyksiin viedyn vahvojen tunteiden kohtaus. Taustalla kuultavat kiinalaiset kuorolaulut tukevat tunnelmaa.
Hienosti koreografioidun baletin kääntäminen elokuvaformaattiin on toteutettu onnistuneesti. Valkotukkainen tyttö vaatii katsojaltaan paljon, koska pelkkänä balettiesityksenä se ei varmasti tarjoa monellekaan elokuvaa katsomaan tulleelle sitä, mitä hän odotti. Yliampuva melodraama, upeat lavasteet, melkeinpä häiriintynyt värimaailma sekä koomiseksi äityvät propagandakohtaukset ovat kuitenkin yhteen pakettiin ahdettuna omituisen kieroutunut ja ennen kaikkea täysin omanlaisensa sekoitus.