Ennen kuin käsittelen varsinaista aihetta, haluan päästää pihalle muutamia ajatuksia liittyen yleisesti pinnalla pyöriviin aiheisiin ja yksittäisiin, turhauttaviin, keskusteluihin ihmisten kanssa elokuvista ja elokuvateollisuudesta. Kuulen paljon “miksei sellaisia elokuvia tehdä kuin…” tai “miksi elokuvissa aina..” -tyyppisiä fraaseja samoilta ihmisiltä, jotka väittävät haluavansa elokuvilta enemmän vaihtelua. Samalla he eivät suostu katsomaan muita kuin yhdysvaltalaisia elokuvia, eivätkä mistään muualta kuin Finnkinon ja Netflixin tarjonnasta. Samat ihmiset sanovat, ettei dvd-elokuvia tarvitse enää lainkaan, koska kaiken voi katsoa Netflixistä. Tämä ei ole kärjistys.
Miksi katsoa Hollywood-elokuvia, jos ne vituttavat? Haluan katsoa mielenkiintoisia elokuvia, ja pidän yleensä mielenkiintoisempana katsoa elokuvia, joissa on muunlaisia ihmisiä kuin minä itse. Tai ei välttämättä ihmisiä lainkaan. Osaan kertoa, että maailma on aivan riittävän täynnä hyvää elokuvaa, joissa on vaihtoehtoja! En kehota boikotoimaan Hollywoodia, mutta kehotan ennen kaikkea tukemaan myös muunlaista elokuvaa. Siten muunlaista elokuvaa voi saada lisää.
Täten haluan esittää kiitollisuuteni, että Suomessa on kuitenkin kohtalaisen hyvä elokuvafestivaalikulttuuri, jotta voi nähdä ja tutustua mielenkiintoisempaan elokuvaan, ilman valtavirtaelokuvan tarkoitushakuisuutta. Season Film Festival tunnettiin ennen nimellä Artisokka, jonka nimisenä se oli vielä täysivaltainen naiselokuvafestivaali. Onneksi se ottaa ohjelmistoonsa edelleen hyvin vahvasti juuri naiselokuvia. Tarjonta ei ole mitenkään valtavan eksoottista, mutta kyseessä on kelvollinen kattaus mielenkiintoista elokuvaa.
The Breadwinner (2017)
I.
Irlantilainen animaatiokulttuuri on vielä hyvin nuori. Kuten esimerkiksi Skotlannista, harvat alan nimet ovat aikojen saatossa saaneet uransa käyntiin lähdettyään animaation lintukotoon Kanadaan tai rivityöläiseksi yhdysvaltalaiskorporaatioille.
Käännekohta Irlannissa tapahtui arvaamatta, kun mustavalkoisesta supersankarisatiirista, Teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista, alettiin tehtailla lapsille sopivaa menestystuotetta. Dubliniin perustettiin tv-sarjaa varten etäpesäke, Murakami Wolf Dublin. Studiota pyöritti yhdysvaltalainen duo, tuolloin Dublinissa asunut Jimmy T. Murakami (joka tunnetaan ennen kaikkea Lumiukon ohjaamisesta) ja irlantilaistaustainen Fred Wolf.
Kilpparit tussattiin leprekaunien ja neliapiloiden vihreiksi sarjaa varten ja lumivyöry pistettiin liikkelle Dublinissa, vaikka tuotanto tapahtuikin Yhdysvalloista käsin. 1990-luvun taitteen Irlannista tulevat ensimmäisenä mieleen IRA-levottomuudet, ja Neil Jordanin tai Cranberriesin kaltaiset tahot joiden välityksellä käsiteltiin samaisia levottomuuksia.
Epävakaan ilmapiirin keskellä haku animaatioprojektiin Dublinissa käynnisti kiinnostuksen alaa kohtaan. Kun kilppareista tuli ilmiö ja animaatiosarja menestyi, ajan irlantilaiset taideopiskelijat innostuivat animaatiotaiteesta ja vielä tämän päivän irkkuskenen ydin koostuu muutamien tuon aikaisten taidekoululuokkien oppilaista.
Maan animaatiokulttuurin alkusysäyksenä toimineen vuosikymmenen lopussa perustettiin animaatiotalo Cartoon Saloon, josta on sittemmin kasvanut länsimaisen animaatiokulttuurin mielenkiintoisimpia ja taitavimpia animaationtekijöitä. Cartoon Saloon on elokuvissaan käsitellyt hyvin vähän realistista nykyaikaa. Ennemmin sillä on ollut aikeissa esittää kaikkea, mikä on Irlannissa kauneinta ja tyylikkäintä, kuten mytologiaa, kelttiläisromantiikkaa ja gaelinkielistä laulantaa.
Jokainen kolmesta Cartoon Saloonin pitkästä elokuvasta on ollut mestariteos, joten on myös sanomatta selvää, että ne on festarinäytöksiä lukuunottamatta jätetty pitkälti huomioimatta Suomessa. The Secret of Kellsin olen katsonut muutaman kerran kokonaan, mutta aniharvaan elokuvaan palaan yhtä usein katsomaan muutamia tiettyjä kohtauksia. The Secret of Kellsissä sellaisia on kolme: musiikkikohtaus “Aisling’s Song”, taistelukohtaus “Invasion scene” ja väliboss-kohtaus “The Eye of Crom”, jossa yhdistyvät todella vaikuttavalla tavalla digitaalisessa syvässä meressä tapahtuva moderni matopeli ja Ouroboros-symboliikka.
Perehtyäkseen Cartoon Saloonin taituruuteen näppärimmin suosittelen tsekkaamaan nuo kolme episodia YouTubesta. Tai hakemaan Googlen kuvahausta minkä tahansa kuvan The Song of the Seasta. Kyseinen elokuva on aivan naurettavan kaunis ja ihana, siinä on taianomainen lastenlaulutematiikkaa ja mytologista folkia yhdistelevä soundtrack, jonka lisäksi elokuva kertoo selkiestä, irlannin mytologian kiehtovimmasta olennosta.
II.
Cartoon Saloon on toistaiseksi kuvittanut huomionarvoisesti irlantilaista perintöä kankaille, mutta kolmannella pitkällään he ovat tarttuneet toiseen kulttuuriin ja aikakauteen, 1990-luvun Afganistaniin. Irlannilla ja lähi-idällä on kummallakin todella rikas tarinankerrontaperinne, ja vain harvalla animaatiotalolla maailmassa olisi rahkeita toteuttaa The Breadwinnerin kaltaista elokuvaa yhtä onnistuneesti — totta puhuen en olisi halunnut minkään muun tahon tätä tarinaa toteuttavan. The Breadwinner ei kulje samalla tavalla taianomaisissa, tajunnan ja tosimaailman rajamailla kuten aiemmat Cartoon Saloonin animaatiot, mutta elokuvassa on silti vahva muinaisen tarinankerronnan vire, jota ylläpidetään alusta asti sivujuonteena kerrottavan metaforisen sadun voimin.
Studion aiemmat elokuvat ovat ylläpitäneet menneiden aikojen perinnetarustoa ja esitelleet sen uusille sukupolville, mikä on arvokasta työtä. Nyt he ovat saavuttaneet tietyn aseman ja päättäneet vaikuttaa osaltaan maailmaan, jota nykyaikainen ihminen on elänyt tai elää tällä hetkellä, tallentaen aikakauttamme tuleville sukupolville. Talibanin alaisen Kabulin keskellä taistelevan, perheelleen leipää pöytään tuovan ja isänsä vapaudesta haaveilevan pienen tytön tarina sopii ajattomaksi kertomukseksi. Se on tarina rohkeudesta, periksiantamattomuudesta ja hyväntahtoisuudesta olematta tekopyhää siirappia. Näitä tarinoita voi lukea päivittäin maailman lehdistä, kirjoista ja interneteistä, mutta kun yksikin niistä hakataan kiveen tällä tavoin se jää elämään ja siihen haluaa palata.
Aiemmissa Cartoon Saloonin elokuvissa hahmot ovat olleet valkoihoisia ja irlantilaisittain korkeahkolla prosentilla punertavatukkaisia. On mielenkiintoista tarkastella, kuinka afgaanihahmo taittuu Cartoon Saloonin tavaramerkkityyliin, ja se tapahtuu todella vaikuttavasti. Mitään ei olla tehty vähänkään oikoen vaan täydellä omistautumisella. Elokuva tarjoaa todella kauniita kuvia afgaanielämästä, kulttuurin rikkaudesta aivan kuten ongelmistakin, jotka ovat pääosassa tässä Deborah Ellisin vuonna 2000 kirjoittamassa samannimiseen lastenkirjaan perustuvassa tarinassa.
Daphne (2017)
The Breadwinner on hieno elokuva, jota voi suositella kaikille. Daphnen kohdeyleisö on selkeämpi. Eniten se antaa ihmisille, jotka vellovat, ovat ohittaneet, tai eivät koskaan kokeneet tiettyä vaihetta elämässään. Kyseessä on olennainen taite nuoruuden ja aikuisuuden välissä, johon elokuvan protagonisti on jäänyt kuin limboon. Riippuen katsojan omasta elämäntilanteesta, Emily Beechamin tulkitsema Daphne voi olla samaistuttava, säälittävä tai jopa inhottava.
Daphne on skotlantilaissyntyisen Peter Mackie Burnsin ensimmäinen pitkä fiktioelokuva, ja se kuvaa kyynisen kolmekymppisen punapään turhautuneisuutta elämänsä suunnattomuuteen Lontoossa. Ohjaajan lyhytelokuvat ovat sijoittuneet Glasgow’hun, mutta eteläisessä Lontoossa sijaitseva Elephant & Castle on totta puhuen hyvin samanhenkinen tapahtumapaikka.
Ohjaajan edellinen lyhäri, Happy Birthday to Me (2014), on oikeastaan toiminut kuin demona Daphnelle. Beecham esittää selvästi jo siinä samaa hahmoa. Jopa kohtaukset on otettu uudelleen käyttöön hieman modattuna. Daphne on hukassa ja pelkää elämän ottamista vakavasti, joten haarniskoi itselleen sarkastisen ja piikittelevän kuoren, joka valloilleen päästessään on oikeastaan ratkiriemukasta seurattavaa. Mustasta koomisuudestaan huolimatta ilonpirskahteluja ei juuri nähdä ja toiveikkuus pysyy varsin alavireisenä.
Jollain tapaa elokuvan heijastus Lontoosta ja lontoolaisesta nuoresta aikuisesta tuntuu tutulta jo ensimmäisen minuutin aikana. En voi olla ajattelematta välillä Jerzy Skolimowskin elokuvaa Hyväilysi kosketus (Deep End, 1970), joka on myös varsin kyyninen tapaus. Punapäinen Beecham muistuttaa Jane Asheria ja koko Lontoo on kovalta ulkoasultaan ja selkeiden päävärien ja vihreän käytöltään paikoin kuin tuosta elokuvasta. Kaikissa Burnsin lyhäreissä on ollut pääosassa punapää ja ensimmäinen lyhäri, Milk, on kuin kylpemiskohtaus tuosta yhdestä brittielokuvan suurimmista suosikeistani.
Professor Marston and the Wonder Women (2017)
Vielä loppuun maininta mainiosta tarinasta, jonka tositapahtumat olivat minulle uusi juttu. Professor Marston and the Wonder Women on kiva ja pääosin positiivinen tarina kolmioromanssista ja sidonnasta, psykologista joka loi Ihmenaisen ja kahdesta ihmeellisestä naisesta, jotka antoivat psykologille inspiraation. Tavallaan yhtymäkohtia löytyy viimevuotiseen suomalaisfilmiin, Tom of Finlandiin. Molemmissa sadomasokistista elämäntyyliään elävä taiteilija kanavoi kiellettyjä mielihalujaan taiteeseen, jota kansaa lialta suojelevat tahot aikoinaan paheksuivat. Elokuva on avoimen feministinen ja ottaa kantaa moneen otteeseen ja monella tasolla naisasioihin, mutta ainoastaan välillä liian päällekäyvästi.
Elokuva tarjoaa mielenkiintoisen taustakertomuksen Ihmenaisessa esiintyneeseen bondage-fetissiin ja innostaa katsojana ihan oikeasti menemään kirjastoon lainaamaan nipun sarjakuvia. Saiko Wonder Woman (2017) aikaan sitä?