Tämän vuoden Helsinki Cine Aasia tarjosi jälleen monipuolisen ja kiinnostavan kattauksen elokuvaa maanosasta, jonka tuotoksia nähdään aivan liian harvoin Suomen valkokankailla. Jyri Majuri kirjoitti festivaaleilta raportin ja pidemmän kritiikin Jia Zhangken elokuvasta Mountains May Depart.
Jia Zhangke, A Guy from Fenyang (2014)
Niille, joille Mountains May Depart ei ollut tarpeeksi suuri annos Jia Zhangketä, tarjoiltiin festivaalilla myös miehestä kertovaa henkilökuvadokumenttia. Walter Sallesin ohjaama Jia Zhangke, A Guy from Fenyang esittelee katsojalle kotikulmilleen palaavan elokuvaohjaajan, joka tapaa lapsuudenkavereitaan. Kaduilla kiertäessään Jia käy uransa alkupään elokuvien, kuten Pickpocketin ja Platformin, kuvauspaikoilla.
Dokumentti osaa välttää henkilökuvien pahimman helmasynnin eli käsiteltävän ihmisen suoranaisen palvomisen. Elokuvassa nähtävät lapsuudenkaverit ja aikaisempien elokuvien ekstroina toimineet ihmiset eivät hehkuta Jian suuruutta kameralle, vaan ovat suorassa vuorovaikutuksessa miehen itsensä kanssa. Keskustelut lapsuudesta ovat paljon parempi tapa esitellä ohjaaja pintaa syvemmältä katsojalle kuin satunnaisen elokuva-alan ammattilaisen hehkutukset siitä, miten suuri vaikutus Jialla onkaan ollut hänen tuotoksiinsa. Näin taiteilija on elokuvassa ihminen. Ainoa kunnolla kameralle puhumaan pääsevä ammattilaisnäyttelijä on Jian elokuvissa usein nähty ohjaajan elämänkumppani Zhao Tao, joka esitellään elokuvassa ainoastaan näyttelijättärenä – ei puolisona. Tästä syntyy tunne siitä, että parin suhde on Jian elokuvissa kahden ammattilaisen välinen eikä hyvä veli -kerhon palvelus.
Kuten suurimmassa osassa Jian elokuvia, on myös hänestä kertovassa dokumentissa menneisyyden kaipuun tunnetta, joka yhdistyy ihmisen perimmäiseen haluun palata juurilleen. Kotikulmille paluu on aina tunteikas hetki, vaikka sieltä olisikin lähdetty pakon sanelemana, ja joskus jopa sokea nostalgia menneitä aikoja kohtaan saa asiat tuntumaan todellisuutta paremmilta. Tähän kaihoon yhdistettynä on todella mielenkiintoista nähdä pätkiä Jian varhaisista elokuvista, jotka aivan samalla tavalla kierrättävät näitä tunteita.
Sallesin elokuva on hyvä tapa tutustua ohjaajaan ja herättää mielenkiintoa Jian elokuvia kohtaan. Miehen elokuvia näkemättömille Jia Zhangke, A Guy from Fenyang on nopea johdanto siihen, mistä ohjaajan teoksissa on kyse, ja jo kaikki Jian elokuvat nähneille elokuva selventää ohjaajan itsensä suhdetta kotiseutuunsa – onhan suurin osa miehen uran alkupään elokuvista kuvattu juuri Fenyangissa.
Journey to the Shore (2015)
Cannesin Un Certain Regard -sarjassa esitetty Kiyoshi Kurosawan Journey to the Shore on rakkaustarina, jossa toinen osapuoli on ollut kuollut ja kuopattu jo pitkään. Kolme vuotta sitten kupsahtanut Tadanobu Asanon esittämä Yusuke ilmestyy kesken ruoanlaiton vaimonsa luokse ja pyytää tätä lähtemään mukaansa ennennäkemättömälle matkalle. Koko elokuvan ajan pikku kotirouvan lailla käyttäytyvä Mizuki ei kauaa epäröi, ja näin pitäisi alkaa uskomaton reissu, josta ei kummituksia puutu.
Kummitusseikkailun sijaan katsojan eteen läväytetäänkin erittäin hidastempoinen haahuilu, jossa Yusuke ohjaa vaimonsa paikkoihin, joista löytyy miehen lailla elämässä kiinni roikkuvia vainajia. Viimeiset hyvästit ja irti päästäminen ovat kova juttu, joten mies pistää vaimonsa palvelemaan kuolleita ja heidän läheisiään niin kuin ilmeisesti hänen mielestään kunnon pikku kotirouvan kuuluukin. Mizukia tämä ei vaivaa, vaan hän jaksaa aina hymyissä suin passata kaikkia – onhan oma rakas tullut takaisin.
Journey to the Shore ei kuitenkaan pureudu Mizukin suoranaisen hyväksikäytön ongelmallisuuteen, vaan se vain etenee aivan kuin asioiden kuuluisikin olla näin. Pariskunta kiertää muutamat paikat läpi eikä mitään tärkeää opita. Yli kaksituntinen kesto tuntuu aivan käsittämättömän pitkältä elokuvan ollessa muutenkin hyvin hidastempoinen. Irtipäästämisestä Kurosawa ei pysty kertomaan paljoakaan, joten elokuva muuttuu episodimaiseksi, kun siinä vain kierretään vainajia ja lähdetään kohti seuraavia. Kummituksilla ei ole elokuvassa sen suurempaa virkaa, ja kun loppua kohden eräässä kohtauksessa päästään edes hieman pureutumaan vainajiin muinakin kuin elokuvassa tapahtuvan passaamisen kohteina, on visuaalisuus luokkaa kuvottavan ruma CGI-sumu. Kun kummituspuoli ei pelitä, jää katsojalle käteen vain erittäin keskinkertainen rakkaustarina, jossa suurimmaksi kehumisen aiheeksi nousevat Asanon kaltaisten rautaisten ammattilaisten perusvarmat roolisuoritukset.
The Case of Hana and Alice (2015)
Festivaalin tarjontaan kuului tänä vuonna myös ohjaaja Shunji Iwain anime-elokuva The Case of Hana and Alice, joka on esiosa vuonna 2004 ilmestyneelle Hana and Alicelle. Ohjaaja kertoo, miten hänen aikaisemman elokuvansa päähenkilöt tapasivat ja kuinka heistä tuli ystäviä. Ääninäyttelijöinä kuullaan alkuperäisessä elokuvassa teinejä esittäneitä Yû Aoita ja Anne Suzukia.
Elokuvassa toinen päähenkilöistä, Alice, saapuu uuteen kaupunkiin ja erinäisten juonenkäänteiden jälkeen alkaa selvittää kadonneen pojan mysteeriä naapurissa asuvan omituisen Hanan kanssa. Mukaan saadaan melkeinpä nolostuttavaa riivausta ja yliluonnollisten voimien kanssa leikkimistä, jotka onneksi ovat vain teinien itsensä kuvitelmia ja esittämistä. Salapoliisitarina on täynnä yksittäisiä hassuttelukohtauksia ja väärinymmärryskomediaa, joka on sellaisenaan ihan viihdyttävää, mutta välillä elokuva yrittää naurattaa yleisöään liikaa, jolloin osa huumorista on vain puuduttavaa ylireagointia ja suun vääntämistä liioitellulle mutrulle.
Animaatiojälki itsessään on melko mitäänsanomatonta ja pilaa paikoitellen totaalisesti tunnetilojen luomisen kasvonilmeillä. Esimerkiksi alkuperäisessä elokuvassa ohjaaja Iwai onnistui luomaan valtaosan juuri Yû Aoin ja Anne Suzukin kasvoja kuvaamalla, mutta nyt liioitellut animeilmeet eivät pysty lähellekään samaan. Tämän vuoksi elokuvan tekemiselle animaationa ei löydy mitään kunnollista syytä sen lisäksi, että pääosien esittäjät eivät enää menisi live actionissa varhaisteineistä.
Jossain vaiheessa katsoja luultavasti kyseenalaistaa esiosan tarpeellisuuden. Alkuperäinen Hana and Alice ei ole missään päin maailmaa niin iso ilmiö, että sen hahmoista olisi aivan ehdottoman tärkeää tietää lisää. Elokuvan jälkeen tilanne ei ole muuttunut mihinkään. Hieman alle sataminuuttinen elokuva ei ole missään vaiheessa tärkeä kuvaus sen hahmojen tapaamisesta eikä leffan näkeminen tee Hana and Alicesta sen ihmeellisempää elokuvaa. Se ei tuo lisäsyvyyttä hahmoihinsa, vaan kertoo vain yhden satunnaisen teinityttöjen tapaamistarinan, jossa päähenkilöt olisivat voineet olla ihan keitä tahansa.
Silti olisi järjetöntä haukkua The Case of Hana and Alicea huonoksi elokuvaksi. Vaikka leffassa on huomattavia heikkouksia, on ohjaaja Iwai edelleen vahvimmillaan teinien ajatusmaailman kuvaamisessa. Kun katsoja pääsee elokuvan edetessä sen hahmojen mielentilaan, tuntuvat typerät manausleikit ja aivan liian isoksi äityvä salapoliisipelleily yllättävänkin järkeviltä – tämä juuri siksi, että teineille pienetkin asiat tuntuvat olevan koko maailma. Pystyn itsekin muistamaan omasta nuoruudestani liioitellun suuria tunteita ja tärkeitä hetkiä, jotka jälkeenpäin katseltuina voivat tuntua typeriltä. Iwai saa katsojan tuntemaan nuo tunteet uudestaan ja osoittaa näin ymmärtävänsä nuoria paljon paremmin kuin suurin osa teinielokuvia tekevistä. Jos ohjaaja saa elokuvan hahmojen ikäiset katsojat samaistumaan ja heitä vanhemmat katsojat ymmärtämään, tekee hän jotain oikein.
Three Stories of Love (2015)
Episodielokuva kolmesta rakkaustarinasta ei kuulosta alkuun kovinkaan omaperäiseltä ja mullistavalta idealta. Ensimmäinen mielikuva elokuvaromansseista on luultavasti niiden kuvaaminen parien tapaamishetkistä yhteen päätymiseen saakka. Siksi onkin piristävää, että Ryôsuke Hashiguchin Three Stories of Lovessa kuvatut rakkaustarinat ovat kaikki joko päättymispisteessä tai jo päättyneet.
Siltojen rakennemurtumia työkseen etsivän Atsushin rakkaustarinassa vaimo on joutunut vuosia aiemmin satunnaisen puukotusmurhan uhriksi. Festivaalilla nähtiin siis toinenkin rakkauselokuva, jossa romanssin toinen osapuoli on kuollut. Taianomaisten kummitusten tai nekrofilian sijaan Three Stories of Love kuvastaa vaimonsa murhasta täysin murtuneen Atsushin kamppailua löytää elämästään jotain kiinnipitämisen arvoista. Työpäivinä saattaa vielä löytyä jotain muuta ajateltavaa, mutta yksin kotona ollessa menestyksen tuska tuntuu aivan liian suurelta. Three Stories of Love kuvastaa irtipäästämisen vaikeutta ja tragediasta ylitsepääsemistä reilusti kypsemmin ja aidommin kuin samaan pyrkinyt Journey to the Shore. Atsushia esittävä Atsushi Shinohara saa menetyksen tuskan tarttumaan katsojaankin ilman ylitseampuvia ja halpoja nyyhkyttelyjä. Muiden lähipiiriläisten tuska lisää Atsushin tarinan voimakkuutta.
Toisessa tarinassa nähdään avioliittoonsa kyllästynyt kotirouva Toko, joka ihastuu ison luokan kanabisneksestä haaveilevaan huijariin. Hetken huuma ja ihastumisen tunne vaikuttavat alkuun paljon mielenkiintoisemmalta kuin kalsareissa kaljaa kittaava ja satunnaisesti läpsivä aviomies. Tokon tarinassa tarkkaillaan, miten jo kariutumassa oleva parisuhde voi vielä kiusausten jälkeenkin olla pelastettavissa. Valitettavasti Tokon tarinan tapauksessa tämän tajuamiseen tarvitaan ylitseampuvaa narkkarimeininkiä, jota ilman hänen tarinansa olisi ollut paljon vahvempi ja tavallisia ihmisiä läheisempi. Uuden ihastuksen ei tarvitse olla innoissaan piikittelevä ammattilaishuijari, jotta vanha suhde tuntuisi pelastamisen arvoiselta.
Viimeisessä tarinassa lakimies Satoshin suhde poikaystäväänsä ei ole kestävällä pohjalla, koska mies ei kohtele seurustelukumppaniaan minään muuna kuin leikkikaluna. Homoaiheita urallaan aikaisemminkin käsitelleen Hashiguchin yksi erinomaisimmista oivalluksista on kuvata seksuaalisuutensa vuoksi hieman syrjintää osakseen saava mies aivan täytenä inhotuksena, jolle rakkaudessa ei ole pahemmin kyse muusta kuin alistamisesta. Tällainenkin ihminen kaipaa rakkautta jollain tasolla, mutta ensimmäinen askel olisi oman toiminnan uudelleenarviointi. Rakkaudenkaipuun kohteena on Satoshin työkaveri, joka alkaa ottaa etäisyyttä mieheen vaimonsa painostamana.
Liian harvassa elokuvassa uskalletaan edes yrittää kuvata homoseksuaaleja minään muuna kuin altavastaajina, joiden puolelle katsojan tulisi asettua. Three Stories of Love kertookin, että Satoshi ei ansaitse ongelmia seksuaalisen suuntautumisensa takia, vaan että hän on siitä huolimatta täysin ylimielinen ja itsensä muita paremmaksi kokeva. Mukavan ulkokuoren alta paljastuu mies, jolle poikaystävät ovat lopulta vain näyttelyesineen asemassa. Miespuolisten palkintovaimojen konseptilla pelaaminen hieman syrjintäaihetta sivuten on hyvin mielenkiintoinen ratkaisu.
Three Stories of Love kuljettaa tarinoitaan limittäin eikä eri osien välille tehdä suuria eroja siirtymien osalla. Hahmot tapaavat toisiaan aina silloin tällöin ja ovat vuorovaikutuksessa keskenään, jolloin episodimaisuus tuntuu vähemmän häiritsevältä, koska hahmot kuitenkin elävät samassa ajassa ja paikassa. Melkein kaksi ja puoli tuntia kellottava elokuva osaa kasvattaa jokaista tarinaansa tasapuolisesti, jolloin tarinoiden alkuhuuma kompensoi massiivista pituutta eikä elokuva tunnu näin ollen yhtään puuduttavalta. Ehkä juuri tämän vuoksi Three Stories of Love onnistui olemaan festivaalin suuri yllättäjä.