Kutsuttakoon sitä sitten 60-luvun vapaudeksi tai kulttuurilliseksi pölyttämiseksi. Ranskalaista uutta aaltoa jo ajallisesti edeltänyt mutta varmastikin kypsimmin edustanut Alain Resnais värväsi elokuvan ulkopuolelta taiteilijoita kirjoittamaan hänelle elokuvia. Lopputuloksena on ainakin kaksi ikonista työtä ja yksi ajatuksen tasolle jäänyt projekti. Marguerite Duras’n kanssa luotiin Hiroshima, rakkaani ja Alain Robbe-Grilletin kanssa Viime vuonna Marienbadissa. Koukkuun he jäivät. Päivätyönään ranskalaista romaanitaidetta uudistaneista rikoskumppaneista molemmat siirtyivät myös elokuvaohjaajiksi, ja he työskentelivät vanhoille päiville saakka.

JeTaimeJeTaime_Spanish
Maa: Ranska; Genre: Draama, sci-fi; Ohjaus: Alain Resnais; Käsikirjoitus: Jacques Sternberg; Kuvaus: Jean Boffety; Leikkaus: Albert Jurgenson, Colette Leloup; Sävellys: Krzysztof Penderecki; Näyttelijät: Claude Rich, Olga Georges-Picot, Anouk Ferjac

Mikä oli sitten tämä toteutumaton yhteistyökuvio? Resnais halusi, että Stan Lee – juuri se Stan Lee, amerikkalaisen supersankarisarjakuvan kassamagneetti ja uuden nuorekkaan viihdemuodon tähti – kirjoittaisi hänelle. Ensimmäisen Criterioninsa juuri hankkinut provinsiaalinen fanityyppi saattaa järkyttyä, kun Resnais’n ja Fellinin kaltaiset taide-elokuvan kotijumalat paljastuvat sarjakuvien suurkuluttajiksi ja oikein matalakulttuurin profeettojen seuraajiksi, mutta nyt ei pidä katsoa liian läheltä Leen siihenastista tunnettua tuotantoa. Marvelin meno oli ehkä fantastista ja suunnattu lapsi- ja teiniyleisölle, mutta elokuvan puolella Lee olisi halunnut kertoa aikuisille filosofisempia tarinoita, joissa science fiction ei paisu kaiken muun peittäväksi spektaakkeliksi. Tähän tapaan Lee luonnosteli esimerkiksi The Inhumans -nimistä tarinaa.

Mahdollisista käsikirjoituksista intention lisäksi yksityiskohtia tiedetään The Monster Makerista. Se on tarina huolestuneesta roskaelokuvien ohjaajasta, joka tahtoo luoda taidetta ympäristön saastumisesta, vaikka uravalintojensa vuoksi häntä ei varmasti pidetä kuuntelemisen arvoisena yhteiskunnallisena keskustelijana. (Idea tuo mieleen Ed Wood Jr:n uran ja etenkin Plan 9 From Outer Spacen. Kylmän sodan elokuvassa ollaan huolissaan ydinsodan vaikutuksista tulevaisuuteen, koska tulevaisuus on kuitenkin meidän kaikkien kotimme… Vielä lähempänä on purkista kaadetuista erikoistehosteistaan tunnettu Birdemic, joka on ympäristöongelmista varoittava kädetön versio Linnuista.)

The Monster Makerin mahdollisen omaelämäkerrallisen turhautuneisuuden avaamiseksi “Stan Lee” on tärkeä nimikortti. Se on kulissi, jonka taakse Stanley Martin Lieber piiloutui ryhtyessään kirjoittamaan sarjakuvia. Pornotaiteilijoiden tapaan hän ei halunnut sotkea syntymänimeään ja häpäistä vanhempiaan. Sarjakuvat olivat sottaista, hieman hämärääkin puuhaa. “Lieberin” hän halusi säästää romaanin (mieluiten suuren amerikkalaisen) tai elokuvakäsikirjoituksen (Hollywoodin, siksi hän muutti Kaliforniaan jo vuosikymmeniä sitten) kanteen.

Tarkemmin käsiteltävän elokuvan kannalta tällä Lee-ekskursiolla on tarkoituksensa. Yhteistä työtä ei koskaan syntynyt, sillä ilmeisesti rahoitusta ei saatu kasaan. Lee ei liittynyt Duras’n tai Robbe-Grilletin joukkoon vaan jatkoi Marvelin kirjoittajana ja pian lähinnä yhtiön keulakuvana pr-syistä ja brändin mainosnukkena. Mutta 1968 Resnais ohjasi elokuvan Rakastan sinua, rakastan sinua. Siinä ainakin pyritään Leen ihanteisiin ihmisen kokoisesta genre-teoksesta, jos niitä Leen ihanteiksi haluaa tai edes voi kutsua. Science fictionin mentaliteetti on kai kertoa allegorinen tarina ihmiskunnan tulevaisuudesta ja ihmisenä olemisen kokemuksesta maailmassa, jonka teknologia on rakentanut ja jonka rakentamista teknologia jatkaa. Ei ole avantgardea todeta, että sci-fin pitäisi olla muutakin kuin isoja robotteja kaupunkia tasoittamassa, vaikka taloudellisessa mielessä ihmisen hukkaaminen monesti kannattaa.

Resnais’n elokuvan juonessa on itsemurhaa yrittänyt mies, joka ei aivan osunut luodilla sydämeen. Sitten on aikaa ja siinä matkustusta tutkiva instituutio, joka on jo lähettänyt rotan minuutiksi menneisyyteen. Vielä ei ole aihetta juhlia. Rotta ei osaa puhua ja verifioida, mitä rajan takana on, jos sinne edes päästiin. Ajantutkijat etsivät oikeanlaista koekaniinia, ja sellaisen he ovat miehestä löytäneet. Miestä ei tarvitse pakottaa mukaan, elämähän on hänelle nyt halpaa, mutta ei hän myöskään innolla hyppää tuntemattomaan.

Asetelmassa on kieltämättä film noirin viimeisen keikan tuhon kumu. Irtonainen miehemme on melkein masentunut antisankari. Robbe-Grilletin romaani yksityisetsivästä, joka löytää itsestään syyllisen selvittämäänsä rikokseen, ei ole henkisesti kaukana, vaikka näin kliinisesti kuvailtuna siitä voi saada gimmickin vaikutelman. Varmasti selvitettävissä olevasta syystä se pistooli on kuitenkin paukkunut ja luoti on lävistänyt rinnan. Kategorioiden ulkopuolelta haetussa hahmotyypissä on elastisuutta, jota noirahtavan eli maailmaa epäilevän elokuvan hyinen ääniraitakin tukee. Jos mies selviytyy, se on yhtä ymmärrettävää kuin jos hän tuhoutuu. Lopputulos tuskin vaikuttaa teoksen mentaliteettiin, se vain saavutettaisiin eri keinoin. Tieteellinen koe, koska se on ihmiskoe, ei taida kestää päivänvaloa, ja varmaan siksikin se suoritetaan maan alla.

Tämän kaiken toteutus on valitettavan suoraviivaista. Mistä ja miksi he ovat hänet löytäneet? Keitä tiedemiehet ovat? Mikä on projektin todellinen tarkoitusperä? Yksityiskohdat eivät nouse esiin vaan hukkuvat taustakankaaseen. Tiedemiehistä yksikään ei ole persoonan omaava hahmo, mikä on jo saavutus. Usein tiedemiehestä – jargonipatteriston, terävän älyn ja eksentrisen luonteen vuoksi – on helppo tehdä muistettava hahmo. En nyt kaipaa hullun tiedemiehen karikatyyriä tai salaliittoa kutovaa faustilaista skientistiä, mutta edes jotain.

Koe on alkamassa. Mies kuljetetaan auton kokoiseen aikamatkustuslaitteeseen, joka on kuin epämuodostunut kurpitsa. Sisällä on pehmeät oltavat ja perunankeltaista. Kaivoksen kanarialintu on rotta lasikuvun alla. Tarkoituksena on käydä kurkistamassa vuoden takaisia tapahtumia, mies ja rotta, mutta mies alkaakin hyppiä omassa henkilöhistoriassaan sattumanvaraisessa järjestyksessä. Koe on mennyt pieleen eikä sitä voi tai haluta pysäyttää. Kvanttiloikkiminen alkaa käydä henkisen ja fyysisen kunnon päälle. Mutkattomasti tilan voi lukea jonkinlaiseksi kiirastuleksi. Jos miehen itsemurhayritys on ollut seurausta eletystä elämästä, sen hyvistä ja huonoista hetkistä, niin sitten kaiken uudelleen eläminen on jälleen kuolemaantuomitun kävelymatka muurin ja kivääripartion väliin. Avoin lopetus kuitenkin raivaa tilan miehen lopullisen kohtalon pohtimiselle.

je-t-aime-je-t-aime-BRAINLAB

Yleensä suosituissa aikamatkustustarinoissa matkustaja on aktiivinen toimija ja matkustamisen tarkoituksena on muuttaa – korjata, rikkoa, korjaamalla rikkoa – mennyt tai tuleva. 60-luvulla jo teoretisoitiin fysiikan puolella perhosvaikutus, joka antaa jokseenkin ennalta määrätyn kuvan universumista, vaikka järjenvastaisesti siinä tutkitaankin kaaosta, epäjärjestystä. Ajatus teon ja sen kumuloituvan seurauksen usein groteskista epäsuhdasta on aktiivisuutta korostavan tarinan perusniksi: huomaamattaan matkaaja liiskaa hyönteisen muinaishistoriassa, ja dominoefektinä tulevaisuus on muuttunut toisenlaiseksi; huomisen urheilutulokset tulevaisuuden urheilualmanakasta katsova pahis uhkapelaa itsensä miljardööriksi ja luo samassa dystooppisen Biffversen; tyttö estää yliluonnollisilla kyvyillään kaverinsa kuoleman lukion vessassa, ja viikon päästä myrsky pyyhkäisee pikkukaupungin kartalta.

Myös aika tai sen mittakaava saattaa tehdä yllättävällä tavalla tuhoa. Samana vuonna Resnais’n elokuvan kanssa ilmestyi romaanifilmatisointi Apinoiden planeetta, jossa astronautti laskeutuu mystiselle apinoiden hallitsemalle planeetalle. Viimeinen koukku (josta elokuvan julkaisuiden kansitaide usein vihjaa) on tietenkin se, että planeetta ei ole mikään outo Mars vaan vanha tuttu Maa. Tietämättään astronautti on kiertänyt avaruudessa niin kauan, että ihmiskunta on ehtinyt nollata kukoistuksensa ydinsodalla ja evoluutio on nostanut apinat heidän ohitseen huipulle. Mies ei pidä aikaa pilkkanaan vaan aika pitää miestä pilkkanaan. Nabokov kirjoittaa Speak, Memoryssa lapsuuden järkytyksestään. Hän katsoi perheensä ottamia valokuvia ajalta ennen syntymäänsä. Maailma asioineen ja esineineen oli silloin olemassa melkein samanlaisena kuin se on nyt, mutta häntä ei ollut. Tästä katastrofista huolimatta ihmiset kuvissa näyttivät onnellisilta. Hänen poissaolonsa ei heitä kalvanut, ja miten se olisi voinut?

Erotuksena aktiivisiin sankaritoimijoihin Resnais’n matkaaja lähinnä vaikertelee kammiossaan. Tehtävänä on selviytyä, jälleen kerran. Menneisyyteensä hän katoaa joskus vain sekunneiksi  (Vaimoni on noita -sitcomin trikin lailla: ääniefektin saattelemana hän “katoaa” silmiemme edestä, kun otos vaihdetaan toiseen). Jos hän on kohtalonsa herra, sitä ei elokuva ainakaan yksiselitteisesti ilmaise. Psykodraamaansa hän seuraa niin kuin mekin teemme. Tämä simulaatio, tämä rikkinäinen taikapeli näyttää miehen onnistumisia ja epäonnistumisia parisuhteiden, työn ja itseymmärryksen rintamilla. Komponentteja liimaillaan yhteen kaaren selvittämiseksi. Itsemurhayritys on auttamatta piste, jonka läpi asioita on opetettu katsomaan. Kun matkaaja ei pysty passiivisena todistajana tapahtumia muuttamaan, ne näyttäytyvät sellaisena kuin ne olivat. Pulmapalapeli olisi varmaan haukkumasana, dekkari ehkä sekin: mikä on minkäkin kohtauksen todellinen painoarvo lopun kannalta. Vai onko sellaisia tässäkään elämässä, niin kuin oikeassa elämässä, paikannettavia kliimakseja, joita eräs tarinaksi kutsuttu tiivistämisen muoto vaatii? Usein vain väsytään.

Juuri voimattomuus saa lukemaan pieleen menneen aikamatkustuksen kiirastulena, etenkin kun miehellä on jo kertaalleen ollut niin paljon raskasta paettavaa, että hän yritti itsensä lopettamista. Ikävät hetket satuttavat jälleen. Rakkaat hetket taitavat satuttaa nekin niiden hetkellisyyden vuoksi, niiden hauraus ja illusorinen luonne on paljastunut. Universumissa tuska on suurempi voima, Schopenhauer kirjoitti kyynisenä. Sen kertoo jo yksinkertainen ajatuskoe. Elävältä syötävä gaselli kärsii enemmän kuin mitä leijona saa lihasta nautintoa. Mutta kiirastulen tarkoitus ei ole pelkästään kiduttaa vaan puhdistaa ja luoda uudelleen. Sen sijaan, että mies korjaisi asiat konkreettisesti kuin haarautuvilla aikajanoilla ratsastava Marty McFly, hän korjaa näkemystään. Ja se – miten kaiken nyt haluaakaan tulkita – riittää tai jättää riiittämästä elämän jatkamiseksi. Kuvio on varsin eksistentialistinen.

Mietin teoksen nimeä, joka ei ole vähäpätöinen. Rakastan sinua, rakastan sinua. Miehen sanat naiselle, ja naisen sanat miehelle. Kahdesti vannottu vala, tavallaan. Mutta pilkku voi muuttaa merkityksen sen edestä ja sen takaa. Kaksi samaa samanpainoista lausetta kahdelle samalle tarinalle. Tai kenties epäröinti ja sitten vakuuttaminen. Tai vakuuttaminen, jota seuraa epäröinti.

Asetelman ja Resnais’n aikaisemman tuotannon perusteella – Hiroshima, rakkaani ja Viime vuonna Marienbadissa ovat molemmat unohtumattomia ihmissuhdetarinoita ajasta ja muistista sekä teeman että haastavan rakenteen tasolla – odotin elokuvaa, joka antaisi yhtä paljon kuin esimerkiksi John Frankenheimerin Seconds. Vähän lapsekkaasti todettu. Secondsista olen jo kirjoittanut, mutta tiivistettynä elokuva on juuri sodanjälkeisessä arkimiljöössä tapahtuva tieteistarina puutteellisen itseymmärryksen vaaroista, eikä sen fokus koskaan putoa ihmisestä.

Tarinan aikamatkustuskehikko vaikuttaa enemmän narratiiviselta keinolta ja rajaukselta tuoda järjestystä silppumaiseen kuvasisältöön, joka muuten voisi jäädä irralliseksi. Kenties kaiken ymmärtäminen osana aikakauttansa helpottaa. Silloin mukaan saadaan uutuudenviehätys, uusi tapa hahmottaa ja jahdata tietynlaista kokemusta elokuvan muotokielellä. Nyt ei kuljeta pisteestä A pisteeseen B vaan pisteestä B pisteeseen A, ja B:kin taitaa olla C ellei jopa c. Tällainen tyyli on vain suodattunut osaksi televisiosarjojakin, kun tarinallisen monitulkinnallisuuden jahtaaminen on muuttunut suorastaan patologiseksi. Yllättäen se, mikä tässä on perinteistä, on myös kestävintä ja kertoo Resnais’n kyvyistä näyttelijöiden ohjaajana.

Muotoharjoitukselliset pirstovat leikkaukset ja ruman kankeat katoamistemput ovat banalisoitunutta kikkailua. Leikkausta helpottava ohjelmisto on ajanut ohitse, kun monimutkaisinkin leikkauskäsikirjoitus mahtuu siististi ruudulle. Materiaalia ei enää fyysisesti leikata ja liimata yhteen. The Pawnbrokerin popularisoimat parin freimin pituiset subliminaaliset välähdykset eivät vaadi perhostenkeräilijän sorminäppäryyttä ja viitseliäisyyttä. Samaan hengenvetoon ranskalaiselle uudelle aallolle leimallinen hyppyleikkaus – kauneutta kauneuden vuoksi, kuten joku Mark Cousins sanoisi; koska he eivät osanneet käyttää työkalujansa, kyynisempi kriitikko toteaisi – on tämän päivän av-kieliopilla lähinnä laiskojen tubettajien keino leikata välistä pieleen menneitä otoksia ja puristaa video amerikkalaisen pirteäksi ja “energiseksi”.

jetaime

Tarina ei välttämättä mitään menettäisi, jos siitä kuorittaisiin aikamatkustuskerros pois. Se ei ole mittatilaustyötä. Ei huono juttu, sillä loppujen lopuksi sci-fin vaatimien lavasteiden pitäisi liueta omia aikojaan, jotta helposti harhautuva mieli ei keskity kritikoimaan aukkoja niiden esitetyssä johdonmukaisuudessa. Tällainen tapa keskustella aikamatkustustarinoista on yleistä, ja se vie suhteettoman paljon resursseja, kun se on täysin hedelmätöntä. Teksti ei kerro siitä, mitä siinä tapahtuu, ellei kyse ole kodinkoneen käyttöohjeista.

Mutta nyt puhuu alimääräytyneisyys. Ihmisen kujajuoksun omissa muistoissaan taikka kuvitelmissaan voi tarinallisesti oikeuttaa ja kontekstualisoida usealla tavalla (mutten panisi pahakseni, jos Resnais’n elokuva sisältäisi vain sirpaloituneita kuvia ilman sen kummoisempaa elokuvan sisäistä oikeutusta tai lähdettä niille – olennaista on protagonisti tulkitsemassa uudelleen jo kertaalleen elettyä elämää siitä jotain oppiakseen).

Varhainen ja runsaasti kopioitu gotcha!-taktiikka löytyy Amborse Piercen yli sata vuotta vanhasta novellista Tapaus Owl Creekin sillalla. Tarinan lopussa selviää, että lukijalle kerrottu jakso erään miehen elämää oli eskapistista fantasiaa: mies ei paennutkaan hirttotuomiota ja päässyt kotiinsa. Se lyhyt hetki, jonka ajan mies putoaa ja köysi kaulan ympärillä kiristyy, vain laajeni eksponentiaalisesti mielikuvituksen voimalla ja loi oman vaihtoehtohistoriallisen universuminsa. Muutaman vuoden takainen (500) Days of Summer – kammottava – jäljittelee osaltaan Resnais’n elokuvan muotoa hyppivän päiväkirjamaisena galleriana erään parisuhteen historiasta, mutta tarkoituksena on lähinnä kerjätä sääliä yhdelle osapuolelle eikä niinkään kertoa elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Elokuva päihittänee Resnais’n lähinnä siinä, että ketään ei tapateta panosten kasvattamiseksi. Uhrin rooli on usein naisella.

Palatakseni Hiroshiman vahvuuksiin. Jännittävimmät hetket miehen elämästä, hänen parisuhteestaan, ovat usein liian lyhyitä. Kudelma ei ole emergenssin riemuvoitto, sillä kuten sanottu, minulle vahvimmillaan elokuva on ollessaan perinteinen: kun kohtauksella on kestoa ja painoa, eikä se katkea ja jatku toiseen kohtaukseen jonkun suuremman kuvan taikka kokonaisarkkitehtuurin vuoksi. Hienoja lyhyet kohtaukset ovat, kun ne muistuttavat siltapaloja, joilla kohtaus perinteisesti rakennetaan – taltioidaan ja esitetään reittä sivelevän käden kaltainen ohimenevä hetki. Sellainen ei ole pääosassa… paitsi kuin jälkikäteen ajateltuna. Muistissa teoksilla on tapana murentua yksityiskohdiksi ja asettua arvohierarkiaan niiden pohjalta.