Ohjaaja Jia Zhangke jatkaa aikaisemmassa elokuvassaan, A Touch of Sinissä, nähdyn kolmen episodin rakennetta uutukaisessaan Mountains May Depart. Vain temaattisesti toisiinsa sidottujen tarinoiden sijaan elokuvassa nähdään samojen hahmojen tarinat eri aikakausina. Kolmeen eri aikaan sijoittuvaan episodiin mahtuvat melko loogisestikin menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus. Eroa aikakausien välille tehdään olennaisuuksien, kuten vaatetuksen ja laittautumisen lisäksi vaihtamalla kuvasuhdetta jokaisen aikahypyn välillä astetta leveämmäksi.
Ensimmäisessä episodissa Zhao Taon esittämä nainen ei oikein osaa päättää kahden miehen välillä. Rehdin ja toimeliaan kaivostyöläisen kanssa vietetty aika vaikuttaa mukavalta, mutta tulevaisuudennäkymät eivät ole niin hulppeat kuin äkkirikkaan liikemiehen kanssa, vaikka tämä kuinka sikailisi. Lopulta valinta kallistuu liikemieheen, ja jakso loppuu parin esikoisen syntymään. Episodin pääpaino on kolmiodraamalla, mutta taustalla vaikuttaa kiitettävän vähän alleviivatusti esille tuotu oikea ilmiö siitä, miten valtio alkoi myydä hiilikaivoksiaan yksityisille liikemiehille. Kilpakosijat päätyvät tämän myötä olemaan työnantaja ja työntekijä. Tässä vuorovaikutussuhteessa yksityistämisestä kimmonnut korruptio ja oman aseman väärinkäyttö korostuu mainiosti, kun työssään hyvä ja ahkera mies putoaa tyhjän päälle aivan vääristä syistä. Näin ensimmäinen episodi naamioi yhteiskunnallisen muutoksen aiheuttaneen aidon ongelman tavalliseksi kolmiodraamaksi.
Toinen osa alkaa kaivostyöläisen kotiinpaluulla. Mies on saanut surkeiden työolosuhteiden seurauksena vakavan keuhkosairauden, jonka hoitamiseen hänellä ei ole varaa. Viimeinen oljenkorsi on pyytää nyttemmin liikemiehestä eronneelta Zhaolta lainaa. Katsoja voisi luulla episodin keskittyvän näiden kahden hahmon jälleennäkemiseen, mutta sen sijaan painopiste vaihtuu täysin kuvaamaan Zhaon yksinäistä elämää sen jälkeen, kun avioero on tullut ja huoltajuuskiista ratkennut lapsen isän hyväksi. Jian elokuvissa usein toistuva menneisyyden kaipuu kulminoituu tällä kertaa ikävään omaa lasta kohtaan. Äidin riittämättömyyden tunnetta ökyrikkaan isän tarjotessa lapselleen mitä hän ikinä vain pyytää kuvataan erinomaisesti näyttämällä lapsi puhumassa koko ajan tablettinsa välityksellä joko isälleen tai uudelle äitipuolelleen. Hehkutukset pian koittavasta Australiaan muutosta saavat äidin tuntemaan itsensä täydeksi epäonnistujaksi.
Viimeisessä osassa ollaan Australiassa vuonna 2025. Nyt myöhäisteinin ja nuoren aikuisen välimaastossa oleva poika tuntee omituista kaipuuta kotiseuduilleen, vaikka hän ei osaa sanoa miksi. Jian visio tulevaisuudesta, jossa maahanmuuttajataustaiset nuoret opiskelevat isoissa ryhmissä omaa kulttuuriaan, ei tunnu kaukaa haetulta. Oma äidinkieli on pitkän ulkomailla asutun ajanjakson kanssa unohtunut, ja isän kanssa keskustellaan enää Google Translaten välityksellä. Pojan rakastuminen reilusti häntä vanhempaan, Sylvia Changin, esittämään opettajaansa on hyvä yhdistelmä ajatustensa kanssa sekaisin olevan nuoren rakkaudenhalua ja kaukana olevan äidin kaipuuta. Osiossa tuodaan myös hienovaraisesti esille se, että muutto Australiaan on tapahtunut juuri ensimmäisen osion hiilikaivoskorruption seurauksena isän joutuessa lähtemään pakoon kotimaastaan. Ero oikean syyn ja toisessa episodissa nähdyn hehkutuksen välillä on valtava, ja kuvastaa sitä, miten jokaisessa tilanteessa muille on parempi esittää, että asiat tapahtuvat aina omasta tahdosta eivätkä ympäristön sanelemina.
Lähitulevaisuus on saatu vaikuttamaan uskottavalta tekemällä älypuhelimista ja tableteista hieman modernisoidumman oloisia versioita, mutta muuten jättämällä esimerkiksi vähemmän kiinnostusta herättävät tekniset välineet, kuten ovipuhelimet ennalleen. Pukeutumistyyleissä on käytetty useita vuosikymmeniä muodissa pysyneitä vaatekappaleita, kuten hillittyjä kauluspaitoja. Autokantaa ei ole lähdetty keksimään uudelleen laittamalla lentäviä autoja avaruuskaistoille, vaan valitsemalla lähikuviin ajattomia autoja, kuten amerikanrautoja, ja sumentamalla kaukaiset kuvat moottoriteistä niin, että siellä näkyy ainoastaan liikennettä. Tällainen lähestymistapa tulevaisuuteen vaikuttaa ainakin kirjoitushetkellä piristävältä, mutta vasta kymmenen vuoden päästä voin päästä toteamaan, onko tällainen tulevaisuusvisio auttamattoman pielessä.
Aivan vailla ongelmia Mountains May Depart ei kuitenkaan ole. Usein Jian elokuvissa erinomaisesti menneisyyden perään haikailua kuvastava kantoninkielinen iskelmä saa liian usein seurakseen nykyaikaisen arthouse-elokuvan perisyntiä, eli muutaman sekunnin välein tulevista soinnuista koostuvaa pianonpimputusta. Sally Yehin käyttäminen länsimaalaisilla festivaaleilla kiertävän leffan soundtrackilla on omaperäistä ja kekseliästä, mutta mitäänsanomattoman tylsää pianoa kuullakseen voi pistää pyörimään lähestulkoon mitä tahansa uutuuselokuvaa vakavista aiheista. Kiinan länsimaalaistumisen kuvaamisessa käytetty Pet Shop Boysin Go West tuntuu lähinnä vitsiltä.
Myöskään symboliikkaosastolla ei nähdä pelkkiä onnistumisia. Valinta rehdin kaivosmiehen ja uusrikkaan nilkin välillä ei voisi olla enää yhtään alleviivatummin valinta vanhan kunnon Kiinan ja uuden korruptiovaltion välillä. Vaikka Jia ei elokuvillaan haikailekaan Maon paratiisivaltion perään, tulee vastakkainasettelusta liian paljon mielikuva, että ennen kaikki oli paremmin, vaikka tarkoitus lienee ollut vain kuvata, miten ihmiset yleisesti ottaen ajattelevat näin tietyn ajan jälkeen. Ennen kaikkea päähän potkittujen ja köyhistä oloista olevien puolelle asettuva ohjaaja olisi voinut tuoda paremmin esille nimenomaan sitä, että kaikki muutos ei ole pahasta, vaan juuri se muutoksen tie, jota pitkin Kiinan valtio tällä hetkellä kulkee.
Vioistaan huolimatta Mountains May Depart on vahva tyylinnäyte tasaiseen tahtiin erinomaisia elokuvia tehtailevalta ohjaajalta. Episodirakenne voi tuntua aluksi melko hankalalta ratkaisulta, mutta se toimii pääasiassa oikein hyvin. Ensimmäisessä osassa elokuvan tekohetkellä noin nelikymppiset näyttelijät eivät ole täysin uskottavia parikymppisinä nuorina, mutta noin muuten eri ajanjaksot on saatu tuntumaan aidoilta. Pintapuolisesti tarkkailtuna elokuva tarjoilee kolme hyvää tarinaa eri elämänvaiheissa olevista ihmisistä. Vähän syvemmältä löytyy ohjaajalle tuttua tärkeää yhteiskunnallista sanomaa.