Länsimaiset manga-adaptaatiot ovat läpi 2000-luvun tuntuneet ikuisuusprojekteilta, joiden hedelmiä emme näe koskaan oikeuksien pallotellessa studiolta toiselle, ohjaajasta ohjaajaan. 2017 saattaa vihdoin toimia trendin rikkojana, koska loppuvuonna Adam Wingardin Death Note ilmestyy Netflixiin ja nyt alkuvuodesta saamme katsoa, miten Hollywood kohtelee yhtä länsimaissa anime-adaptaationsa ansiosta vaikutusvaltaisimmista teoksista, Masamune Shirowin Ghost in the Shelliä.
Lopputulokset ovat sitä, mitä voisi odottaa. 140 miljoonan budjetilla on toisinnettu uskollisesti alkuperäistarinoiden New Port City japanilaisine neonmainoksineen kaikkineen, mutta kadut täyttävällä tarinalla salaliittoa selvittelevästä kyber-etsivästä voisi heittää vaikka vesilintua. Edes Takeshi Kitanon stevenseagalmainen roolisuoritus, jossa hän istuu 90% ruutuajastaan tuolissa ja puhuu elokuvan ainoana hahmona japania selvästi yhtä kiinnostuneena elokuvanteosta kuin kasasta paskaa (jonka hän sentään voisi heittää viattoman maajussin päälle Takeshi’s Castlen loppumittelöissä) ei pelasta hengettömäksi riisuttua käsikirjoitusta.
Tarina on luotu yhdistelemällä Mamoru Oshiin anime-elokuvan, alkuperäismangan sekä Kenji Kamiyaman anime-sarja Stand Alone Complexin kakkoskauden osia. Scarlett Johanssonin esittämä Majuri tutkii etsiväkamujensa (muun muassa Pilou Asbækin lähdemateriaalille uskollisesti tulkitsema Batou) kanssa suuren robottifirma Hankon johtoportaaseen kohdistuvia murhia, joiden taustalta paljastuu Kuze-niminen kyborgihakkeri.
Samalla Majuri yrittää ymmärtää omaa olemassaoloaan. Hän on Hankon valmistama kyborgi, jossa inhimillistä ovat vain kuolevasta kehosta pelastetut aivot. Tästä syntyy José Padilhan RoboCopista muistuttava identiteettikriisi, joka Majurin tapauksessa kääntyy puhtaaksi fatalismiksi; elämällä ei ole merkitystä ilman tunnetta minuudesta, joten hän voi yhtä hyvin juosta tulimereen epäillyn kiinniottamiseksi.
Tämä aspekti kuitenkin ohitetaan olankohautuksella, sillä Majuri löytää – ah niin Hollywood-henkisesti – biologisen äitinsä, halipulaa kokevan kissan ja vanhan ystävänsä, jotka antavat hänen elämälleen tarkoituksellisuutta ja hengellistä lämpöä. Elokuvan lopetus tuntuukin lievältä läpsäykseltä alkuperäisteoksen kasvoille Majurin päättäessä evoluution – Kuzen edustaman uudenlaisen kyborgiverkostoon osallistumisen – sijaan jatkaa elämäänsä ihmisten joukossa yhtenä heistä, koska ovathan kissat aika söpöjä ja pörröisiä. Oshiin elokuvan lopussa protagonisti yhdistyi kehittyneeseen tekoälyyn luoden uudenlaisen hybridieliön. Hahmon kaarelle lopetus oli orgaaninen. Identiteettikysymyksiä täynnä oleva tarina ratkaistaan hankkimalla uusi identiteetti. Rupert Sandersin elokuvassa Majuri etsii identiteettiään läpi elokuvan, mutta esitettyihin kysymyksiin ei varsinaisesti saada mitään vastauksia tai edes mietintöjä sen aikana, ja lopussa päätetään että, noh, yhtä hyvin sitten näin päin. Syvällisimmilläänkin elokuva saa irti vain Batman Begins -tason “tekosi määrittelevät sinut!” -repliikkejä, mikä ei liene kovin lohdullista hahmolle, joka ei tee elokuvassa muuta kuin hakkaa rikollisia ja sure olotilaansa.
Ghost in the Shell tuntuu muutenkin omituisen vajavaiselta. Kohua herättänyt, todennäköisesti komeita julisteita varten tehty Scarlett Johanssonin roolitus alun perin japanilaisen hahmon rooliin on elokuvassa silmiinpistävä siksi, että Majurin alkuperäiskeho, Momoko, on aasialainen teini. Kuze paljastuu vastaavanlaiseksi Hankon luomukseksi, ja häntä esittää Yhdysvaltain rukousleireiltä revityn näköinen Michael Pitt, vaikka hänenkin alkuperäiskehonsa, Hideo, oli aasialainen teini. Pitkälti eurooppalaisten pyörittämä Hanko valmistaa siis tarkoituksella länsimaalaisia valkoisia kyborgikehoja keskellä Japania, suorittaen kirjaimellisia valkopesuja. Tässä olisi ainekset jonkinlaiseen kommentaariin, mutta elokuva ei tunnu koskaan edes tiedostavan, että tätä tapahtuu. Etnisyydestä ei sanota halaistua sanaakaan. Identiteettiä käsittelevässä elokuvassa se luo vaikutelman, ettei sitä olisi käsitteenä olemassa tässä maailmassa, vaikka Hankon toimet tekevät selväksi, että näin ei ole. Loppuvaikutelmana jää tuntu siitä, että elokuva on rasistinen, mutta ei erityisen piilotetusti, mutta ei myöskään kärkevästi. Ghost in the Shellin katsominen on kuin puhuisi pitkään vanhalle, puolitutulle sukulaiselle, joka kesken keskustelun mainitsee kuin sivulauseena, miten toivoisi tiettyjen vähemmistöjen edustajien poistuvan maasta huomattavasti vähemmän poliittisesti korrektisti kuin minä sen tässä ilmaisin.
Vaikka Jamie Mossin ja William Wheelerin teksti ottaisi tästä rasismiaspektista tiukemman otteen, sormien välistä on lipsunut eri lähdemateriaalien yhdistelyssä liikaa hyvän elokuvan aikaansaamiseksi. Animesta ja mangasta suoraan otetut pastissinomaiset kohtaukset (animen kuuluisa alku ja keskivaiheen vesimittelö toteutetaan lähes sellaisenaan) on kirjoitettu hätäisesti Stand Alone Complexin ja Oshiin elokuvan yhdistelyn kautta luotuun salaliittojuoneen, joka on rakenteellisesti lähes 1:1 aiemmin mainitsemani Padilhan RoboCopin kanssa. Ainoana erotuksena toimii se, että Padilha esitti elokuvassa alusta asti suuren pahan robottivalmistajan, noh, pahana, kun taas Moss ja Wheeler heiluttelevat pahuuden mahdollisuutta katsojan silmien edessä kuin porkkanaa, ymmärtämättä että edes kerran elämässään elokuvan nähnyt ihminen on syönyt vatsan täydeltä vastaavia. Tarina on yllätyksetön, ja ennen kaikkea sen täyteenpakattu luonne tarkoittaa, ettei se varsinaisesti jätä tilaa eksistentialistisimmille kohtauksille, joiden selvästi pitäisi iskeä katsojan henkeen kuin miljoona volttia – Majurin yllättävän hyvällä maulla toteutettu koskettava kohtaaminen prostituoidun kanssa tulee täysin kulman takaa ja sinne se jääkin seuraavan salaliittokäänteen rynnätessä tarinan vaativan rytmityksen lävitse kuin hämähäkkitankki.
Lähestymistapa kertoo elokuvantekijöiden tavasta tulkita lähdemateriaalia. Shirowin, Oshiin ja Kamiyaman luomusten tarinat eivät itsessään olleet aina erityisen merkittäviä, mutta ne ovat – etenkin Oshiin jatko-osan Ghost in the Shell 2: Innocencen tapauksessa – niin vahvan mietteellisiä, että vaikka mietteet eivät olisi kovin merkittäviä ja toisinaan ihan pöljiäkin, niiden avulla luodaan kliseisen tarinan ympärille huikean mielenkiintoinen asu. Ironisesti Ghost in the Shellin aiempien versioiden ydin on ollut teoksen “kuoressa”, kun taas varsinainen henki sen sisällä on usein ollut diibadaaba-agenttijännäröintiä. Moss ja Wheeler ovat ottaneet kirjaimellisia ydinrakenteita näistä tarinoista ja jättäneet kaiken todellisen sielun taakseen.
Se on sääli, koska elokuvan visuaaliset puitteet ovat suorastaan häikäisevät. Ghost in the Shellin maailmalle ominaista cyberpunk-rappeumaa on nähtävissä joka hetkessä. Majurin loikatessa pilvenpiirtäjän katolta rakennuksen sisään ulkopuolta koristava jättimäinen neon-valomainos on räikeässä kontrastissa katon peittävän mustan, vetisen pinnan kanssa. Valitettavasti dialogikohtaukset ovat kauttaaltaan tylsiä, sivusta kuvatuista kasvolähikuvista toiseen vaihtelevia junnauksia, jotka eivät anna upeille puitteille sijaa. Tämä korostuu erityisesti Majurin johtamien etsivien tutkiessa hologrammirikospaikkaa, josta näemme ehkä kaksi nurkkaa jossain välissä kameran kiinnittyessä puhtaasti puhujiin. Kuvaaja Jess Hall on aiemmin työskennellyt muun muassa Hot Fuzzin parissa, ja Ghost in the Shellissäkin on muutama mielettömän hieno, ylisommiteltu otos, joten on sääli, ettei vastaavaa yritystä jatkettu muihinkin kohtauksiin.
Puolivillainen tunnelma tuhoaa Ghost in the Shellin painonsa alle. Siinä ei ole lähdemateriaalille ideologisesti tai hengellisesti uskollista sisältöä, vaan se tuntuu enemmän Cristophe Gansin videopelielokuva Silent Hillin kaltaiselta fanituotteelta, jossa lähinnä kopioidaan lähdemateriaalin ulkomuotoa. Siinä tosin missä Silent Hill on täyttä höpönlöpöä ja edes toisinaan uskaltaa antautua visuaalisen luonteensa vietäväksi, Sandersin elokuva seuraa orjallisesti Hollywood-jännärin rakennetta. Sen toivoisi olevan joko tiukempi ja omalaatuisempi elokuva, jossa identiteettikysymykset olisi työnnetty taka-alalle toiminnan edestä, tai hidastempoisempi, perinteisessä mielessä juonettomampi teos. En tosin usko, että Hollywood saisi aikaiseksi koskaan uhrata 140 miljoonaa jälkimmäiselle vaihtoehdolle. Yli 20 vuotta jatkuneen franchisen uusin osa ei täten tunnu sarjan evoluutiolta, vaan menneisyydestä nykyaikaan pyrähtäneeltä, korruptoituneelta tietokonepierulta.