Vuoden 2017 The Fate of the Furious -elokuvassa, Fast & Furious -sarjan kahdeksannessa osassa, on kohtaus jossa ydinsukellusvene jahtaa jään peittämällä merellä urheilu- ja sotilasmoottoriajoneuvoilla pakoon kaahaavia sankareitamme. Charlize Theronin esittämä paha hakkerihahmo laukaisee torpedot, jotka lyövät jään läpi pinnalle kiitämään kohti autoja, joista yhdessä on Dwayne “The Rock” Johnson. Hän ohjaa autonsa torpedon vierelle, avaa ovensa, astuu jäälle pitäen ovestaan kiinni, pyytää pelkääjän paikalla istuvaa kaveriaan kiihdyttämään kohti vierellä ollutta torpedoa, ja ohjaa sen yhdellä kädellä kohti lähellä ajavaa pahisten täyttämää autoa.
Fast & Furious: Hobbs & Shaw on spin-offina markkinoitu sarjan yhdeksäs osa, ja sitä katsomaan mennessä ei voi muuta kuin kysyä: Mitä nyt?
Torpedokohtaus ydinsukellusveneineen kaikkineen on pitkän kehityskaaren kulminoituma. Ensimmäisessä Fast & Furious -elokuvassa, The Fast and The Furious – joka Suomessa tunnettiin jokaisen aikansa amistuunarin keskuudessa – juoni pyöri VHS-nauhureilla varustettujen televisioiden ryöstämisen ympärillä. Siirtymä siitä samojen hahmojen pakoon yhden aikamme parhaan näyttelijättären ohjastaman neuvostoreliikin räjähteiden tieltä on hämmentävän sujuva. Parhaimpien jatko-osanimien sekaan kuuluva 2 Fast 2 Furious oli aikaansa edellä tekemällä autotoiminnasta groteskin farssin, jonka kliimaksi lähtee liikkeelle Tyrese Gibsonin lähettäessä pahiksen lentämään Dodgeensa asennetulla heittoistuimella.
John Singletonin suuntaa sarjalle ei arvostettu, joten kolmannen osan, The Fast & The Furious: Tokyo Drift, puikkoihin palkattiin Justin Lin, joka sai sarjan onnistuneesti takaisin asfaltille. Muotokieleltään vakavaa elokuvaa varjostaa humoristinen pohjavire japanilaisten puhuessa tyhmälle pääosajenkille siitä, miten autoilla kurvaaminen on todellinen zen-taito jota tulee harjoitella mutkikkailla vuoristoteillä. Linin suurin ansio tämän pohjavireen saavuttamisen ohella oli autotoiminnan visuaalinen selkeys, joka neljäs osa poislukien vain parantui paranemistaan hänen ohjauskautensa aikana. Tuo neljäs elokuva, Fast & Furious, vihdoin kokosi ensimmäisen elokuvan päätähdet, Vin Dieselin, Paul Walkerin ja Michelle Rodriguezin, saman katon alle. Juoni antoi myös osviittaa tulevasta, sillä huumeita Meksikon ja Yhdysvaltojen rajan ali tunneleiden kautta salakuljettava kartelli oli lähes sitä pöhköyttä, mikä vihdoin teki sarjasta hyvän seuraavassa elokuvassa, Fast Five.
Viidennessä elokuvassa Lin sai vihdoin irrotella kunnolla, sillä se muuttaa itsensä ja samalla koko sarjan joksikin muuksi kuin autokisailun alamaailmaan keskittyväksi rikostarinaksi hyppäämällä puolen tunnin sisällä Brasiliaan, jossa Vin Diesel kokoaa ensimmäistä kertaa maailman parhaan tiimin™ (ml. Tokyo Driftissä kuollut Sung Kangin esittämä Han, joka asettaa nämä elokuvat kronologisesti aikaan ennen sarjan kolmatta osaa) ryöstämään pahalta kartellimieheltä kaikki rahat. Johnson esitellään myös tässä osassa kivenkovana poliisihahmona, mikä on merkittävää Hobbs & Shaw’n kannalta, koska hän on, noh, Hobbs. Kliimaksissa Diesel ja Walker ajavat turboahdetuilla autoillaan pitkin Rio de Janeiron katuja jättimäinen pankkiholvi autojensa väliin kahlittuna tuhoten vähintään Blues Brothers -mittakaavassa poliisiautoja.
Linin sarjan viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Fast & Furious 6 löi kaasun pohjaan. Puolivälissä elokuvaa Michelle Rodriguez hyppää valtatieltä toiselle tankin kyydistä, ja lopussa vedetään autoilla sotilaskäyttöön tarkoitettu rahtilentokone alas taivaalta. Elokuvien rakenne on täysin muuttunut agenttipelleilyksi maailman parhaan tiimin™ ratkoessa maailman turvallisuutta uhkaavia ongelmia The Rockin ja seuraavissa elokuvissa Kurt Russellin valvovan silmän alla. Han kuolee kuudennen osan lopputekstien yhteydessä nähdessämme Tokyo Driftin kohtauksen uudessa valossa Jason Stathamin esittämän pahiksen, Shaw’n, saapuessa sarjaan. Hän on vihainen maailman parhaalle tiimille™ koska he passittivat hänen veljensä linnaan.
James Wanin ohjaamassa seitsemännessä osassa, Furious 7, Diesel ja Statham mittailevat kikkeleitään kunnes lopulta päätyvät hakkaamaan toisiaan jakoavaimilla maailman kohtalon ollessa uhattuna kiitos mitäänsanomattoman hakkerisofta-MacGuffinin. Linin selkeitä linjoja tulee ikävä Wanin kameran heiluessa lähes joka hetki. Onneksi hän hiljentää tahtia kuvatakseen tarkasti sairaalassa lojuvan The Rockin käsivartta hänen pusertaessaan muskeleillaan niiden päälle valetun kipsin hajalle miehen sanoessa tyttärelleen että isin on nyt mentävä töihin. Elokuvassa nähdään jakoavainmittelön ohella mm. kohtaus jossa maailman parhaan tiimin™ pitää hypätä lentokoneesta päästäkseen vaivihkaa kohteeseensa, joten he ajavat autonsa ulos lentokoneesta laskuvarjoilla varustettuina ja laskeutuvat onnistuneesti. Konseptia tyhmempää stuntissa on vain se, että se tehtiin oikeasti, ja se silti näyttää hyvin, hyvin keinotekoiselta.
Tästä päästäänkin tekstin alkuun. F. Gary Grayn luotsaamassa sarjan kahdeksannessa osassa Vin Diesel pettää maailman parhaan tiimin™ ja liittyy pahisten puolelle osan elokuvasta, mikä on merkittävää, koska näillä elokuvilla ei ole mitään sanottavaa pl. se, että perhe on tärkeintä maailmassa, eikä sitä saa pettää. Sormet loppuvat kesken, jos haluaa laskea kaikki sarjan instanssit joissa maailman paras tiimi™ kokoontuu ruokapöydän ääreen juomaan jääkylmää Coronaa™ ja Vin Diesel sanoo möreästi “mi familia”. Perhe petetään myös muun tiimin osalta heidän värvätessään Stathamin hahmon auttamaan heitä vastenhakoisesti. Elokuvan todellinen kohokohta torpedokäännön ohella on lyhyt sekvenssi jossa The Rock ja Statham päätyvät vastakkaisiin selleihin vankilaan. Duo ehtii muutamassa minuutissa vetämään melkoisen Hell in the Pacific -uusintaversion käyntiin Toshiro Mifunen roolin omaksuvan The Rockin repiessä betonipenkin seinästä voidakseen tehdä kevyttä painonnostoa Stathamin heitellessä hänelle Lee Marvin -henkisiä loukkauksia.
On helppo nähdä, miksi tämän kohtauksen pohjalta sarjan tuotantoyhtiö lähti kehittämään hahmoille omaa elokuvaa. Heillä on 80-luvulle heittävä maskuliininen kemia, ja Johnson on tähtenä kassamagneetti, jolla on helppo myydä elokuva laadusta välittämättä. Eikä silloin tarvitse välittää Vin Dieselin ja The Rockin välirikosta! Valitettavasti Fast & Furious: Hobbs & Shaw todistaa, että hyvän spin-offin tekeminen näillä eväillä vaatii vähän enemmän kuin lupaavat lähtöasetelmat.
Fast & Furious -sarjan kaarta tähän asti voisi kuvailla nousevaksi viivaksi mitä tulee niiden hulluuteen ja täten jossain määrin viihdyttävyyteen, mutta Hobbs & Shaw on ensimmäinen kerta kun viiva ei kiipeä ylemmäs, vaan asettuu paikoilleen. Se on yhä huipulla, mutta näin yksinkertaisten teosten tapauksessa staattisuus tuntuu pahalta. Elokuvan juoni on sarjalle ominaista huttua: Kuolemaa ihailevan teknologiakultin kehittämä supervirus (joka The Rockin – elokuvan, ei näyttelijän – hengessä sulattaa ihmisen sisuskalut sisältä käsin) päätyy neutraalina Stathamin siskon, Vanessa Kirbyn esittämän Hattien elimistöön, jossa se aktivoituu kolmen vuorokauden sisällä jos sitä ei saada pois. Seuraa ajojahti jossa Hobbs ja Shaw yrittävät saada Hattien kiinni ennen kuin Idris Elban esittämä “musta Teräsmies” saa hänet toimitettua epäilyttävästi Koch-veljesten media-imperiumin mieleen tuovalle kuolonkultille.
Ajojahdin aikana pääsemme näkemään räjähtäviä hylättyjä tehtaita, Elban kyberparannellun sotilaan hyppimässä läpi bussien kyljistä ajaen tarpeen mukaan muuttuvalla moottoripyörällään, taisteluita erinäisten ajoneuvojen välillä ja muihin elokuviin suurimman pesäeron tekevän määrän toimintakohtauksia, joissa ajoneuvoja ei käytetä. Suurin huomion arvoinen asia on, että jokainen toimintakohtaus on pitkä. Nyrkkitappelut muuttuvat takaa-ajoiksi jotka muuttuvat räiskintäkohtauksiksi jotka muuttuvat nyrkkitappeluista jälleen takaa-ajoiksi. Toimintaa hakevat saavat lippunsa hinnan arvosta sitä, mutta mikään toimintakohtauksissa mahdollisesti poislukien kohtaus, jossa Elba pakenee Kirby selässään sankareitamme juoksemalla alas rakennuksen seinustaa Johnsonin hyppiessä vierellä juoksevien rivipahisten selästä seuraavaan, ei tarjoa sellaista hulluutta, jota soisi näkevän Fast & Furious -sarjan yhdeksännessä osassa. Tuo fysiikkaa uhmaava pompinta ei tunnu yhtään sen pöhkömmältä kuin The Rockin torpedokääntö.
Se on sääli, koska Elban esittämä hahmo on kuin luotu korottamaan panoksia. Tässä vaiheessa tätä sarjaa hänen kaltaisensa kuolemattoman supersotilaan tulisi vähintään kaataa pieruillaan rakennusten perustuksia, mutta häntä käytetään lähinnä yrmyilyyn ja epäreiluihin nyrkkitappeluihin. Voi toki kuulostaa typerältä, kun valitan siitä, että Elba ajamassa kahden vierekkäisen rekan alta moottoripyörällään sen muuttuessa vierellä kulkevaksi Transformeriksi hetkellisesti ei ole riittävän pöyristyttävää, mutta se ei ole sitä. Tämä sarja on ajanut itsensä käsikirjoitukselliseen umpikujaan tekemällä itsestään niin villin. Sarjan vakiokäsikirjoittaja Chris Morgan on vihjaillut, että avaruuteen meneminen ei ole poissa laskuista, ja se taitaa olla ainoita keinoja, millä leukamme enää voisi loksahtaa sen jälkeen, kun olemme nähneet Vin Dieselin ajamassa urheiluautoja yhdestä pilvenpiirtäjästä ikkunan läpi vieressä olevaan ja siitä vielä kolmanteen.
Tämän pöyristettävyyden tasoittaminen on toki ollut tavoitteenakin. Hobbs & Shaw on kauttaaltaan hieman enemmän maan tasalla kuin edeltäjänsä, ja se heijastuu toimintakohtausten miljöisiin. Ensimmäisen tunnin Lontoo-seikkailuiden jälkeen toiminta tapahtuu pitkälti hylätyissä tehtaissa, viidakossa, kallioteillä ja toisissa hylätyissä tehtaissa. Deadpool 2:n, Atomic Bloden ja ensimmäisen John Wickin parissa työskennellyt ohjaaja David Leitch saa pitkälti Englannissa kuvatut kohtaukset näyttämään vaadituilta sijainneilta, olivat ne sitten samoalaista saaristoa tai hylättyjä venäläisiä tehdasmiljöitä. Illuusiota rikkoo vahvasti pikselöitynyt arkistovideo, jolla näihin maisemiin siirrytään.
Yksi asia, jossa Hobbs & Shaw ei pienennä vauhtia edeltäjistään, on dialogi. Sitä ei nimittäin hirveästi ole, koska silloinkin kun hahmot puhuvat toisilleen, he puhuvat usein monologeissa, joissa he kuvailevat humoristisesti miten paljon he vihaavat toisiaan, kunnes Vanessa Kirbyn vakoojatar katkaisee leikin tavalla tai toisella. Huumori ei kuitenkaan toimi hirveän hyvin, koska lähes jokainen Hobbsin tai Shaw’n suusta tuleva lause on tarkoitus olla vitsi tai osa sellaista. Kokonaisuus saa oudolla tavalla vapaapainimaisen tunnelman näiden kahden käytännössä sanoen alalle tyypillisiä uhittelupromoja toisilleen. Mikrofoni vain käteen niin kuva olisi täydellinen. Valitettavasti näiden vittuilusessioiden lähtökohtana on käytetty modernin vapaapainin tyyssijaa WWE:tä, jossa tässäkin elokuvassa sivuroolissa esiintyvä Roman Reigns sanoo 73-vuotiaan kehonrakentajamiljonäärin kirjoittamia termejä kuten “Sufferin’ succotash” yrittäessään vaikuttaa siistiltä ja nuorekkaalta.
Vähemmän yllättäen The Rock on varsin hyvä tällaisessa, koska hänen koko persoonansa on rakennettu tällaisen K12-tason nokittelun ympärille (hän ei ole esiintynyt K-16 elokuvassa sitten vuoden 2013 Pain & Gainin), mutta gangsteri-imagolla varustettu Statham ei millään kykene samaan, minkä elokuva tekee ystävällisesti selväksi alkutekstien aikana nähdessämme ristiin leikattuna kaksi varsin samanlaista toimintakohtausta, joissa duomme ratkoo ongelmia eri puolilla maailmaa one-linereita laukoen. Johnsonin “I’m what you might call an ice-cold can of whoop-ass” tulee kuin kaupan hyllyltä termin vakiinnuttaneen Stone Cold Steve Austinin vanhalta työkaverilta, mutta sitä seuraava Stathamin “I’m what you might call a champagne popper” on paitsi poikkeuksellisen onneton sanaleikki, myös lausuttu sellaisella karskilla brittiaksentilla jonka assosioisi enemmän Crank: High Voltagen haulikko-perseeseen-ja-menoksi -toimintaan kuin lapsille ja lapsenmielisille suunnattuun toimintakomediaan.
Johnsonilla on tosin muutenkin helpompaa, koska Hobbsin hahmo viimeistään tässä vaiheessa sarjaa on pelkästään The Rock itse, tai ainakin miehen some-profiileiden antama kuva hänestä. Hän tekee pitkässä vitsissä kulmakarvaliikkeitään, tilaa punttisvapaana päivänään ison kasan pannukakkuja ja suorittaa haka-tanssin samoalaisen suurperheensä kanssa. Samanlaisen kunnian saa Ryan Reynolds, joka esittää sivuroolissa itsensä sijaan käytännössä Leitchin edellisen elokuvan päähenkilöä, Deadpoolia, joskin ilman hirvittävää arpikudosta. Neljättä seinää rikotaan myös vähemmän, mutta Reynoldsin roolittaminen noloja vitsejä turbovauhdilla laukovaksi The Rock -superfaniksi on itsessään jo lekanisku kyseiseen rakennelmaan.
Reynoldsin rooli korostaa The Rockin ja Stathamin sanomisten ongelmia, koska hänen vitsinsä ovat verrattain hauskoja ja soljuvia, eikä niistä näy niin vahvasti elokuvan kohdeyleisö. Improvisaatiostaan tunnettu Reynolds saattaa tosin olla tästä itse enemmän vastuussa kuin käsikirjoittajat Morgan ja Drew Pearce. Päähenkilöiden macho-asenteen asettaminen samalla naurunalaiseksi että joksikin siistiksi ja ihailtavaksi ei yksinkertaisesti toimi ilman, että he ovat itse leikissä mukana ja edes hieman itsekriittisiä.
Tämä on tunnetusti sarjan suurin ongelma kuvauksissa. Kuten vapaapainissa ikään, Fast & Furious -sarjan tuotantoprosessi muistuttaa yhä enemmän kiertävää sirkusta, jossa egot kohtaavat ja mittelöivät keskenään tavoitteena päästä itse mahdollisimman hyvään valoon. Ristiin leikattuja toimintakohtauksia täynnä oleva Hobbs & Shaw on sitä siksi, että sekä Stathamin että Johnsonin sopimuksessa lukee selvästi, että heidän tulee näyttää elokuvissa yhtä tehokkailta mätkintäkoneilta. Stathamin sopimuksessa määritellään myös, miten pahasti hän saa ottaa turpiinsa ennen kuin voittaa tappelun. Johnsonilla taas on palkkalistoilla useita työntekijöitä, joiden tehtävänä on varmistaa hänen machoutensa ylläpito kaikin keinoin.
Tästä järjestelystä kärsii paitsi toiminta Leitchin joutuessa koreografioimaan molempien hahmojen liikkeistä mahdollisimman samanhenkisiä, myös elokuvan koko tyyli ja asenne. The Rock siteeraa elouvan vahingossa hauskimmassa kohtauksessa Friedrich Nietzschea, ja huumori ei kumpua siitä, että The Rock luki kirjan, vaan siitä, ettei silloin voi olla miettimättä onko tämä tarkoituksellinen piikittely tekijöiltä tätä diivaa kohtaan. Nietzsche oli suuri perspektivismin vastustaja, jota tässä elokuvassa erinäisten sopimusteknisten seikkojen takia harjoitetaan hävyttömissä määrin. Elokuvan tunnelma on muutamaa toimintakohtausta lukuun ottamatta valitettavan tylsistyttävä, ja Kirbyn ja Elban sille toisinaan antama energia ei riitä pelastamaan tilannetta, kun kumpaakaan heistä ei oikeasti päästetä riehumaan nimikkohahmojen tavoin. Hobbs & Shaw’n loppua kohden ainoa asia josta sain viihdettä olivat tekstitykset, koska Jason Statham sanomassa “Yhdessä läski tummuu” on juuri sillä tavalla noloa, mitä toivoisin itse elokuvaltakin enkä vain suomentajalta.