Latinalaisamerikkalaista elokuvaa esittelevä vuoden 2019 Cinemaissí järjestettiin 23–27.10. Kulttuurikeskus Caisassa ja elokuvateatteri Orionissa. Raportissamme käsittelemme lapsena opittua miehen mallia, ikäihmisten rakkauselämää, voimaannuttavia lyhytelokuvia, kehonkuvien haastamista sekä vapaasti tapahtumia mukailevaa sarjamurhaaja-biopiciä.
Festivaalilla esitettiin myös kolumbialainen Birds of Passage sekä paraguaylainen The Heiresses, joista olemme jo kirjoittaneet vuoden 2018 Rakkautta & Anarkiaa -raportissamme. Voit lukea muut tämän vuoden Cinemaissí-tekstimme tämän linkin takaa.
La familia (2017)
Köyhistä oloista ponnistavien lasten saamaa miehen mallia käsittelevä venezuelalainen La familia alkaa kohtauksella, jossa poikajoukko heittelee palloa seinään tarkoituksenaan osua vierustoveriin aiheuttaakseen tälle mahdollisimman paljon kipua. Leikin yhteydessä muita nimitellään lähinnä nössöiksi tai homoiksi. Ala-asteikäisten lasten käytös on pelkkää uhoamista ja katu-uskottavuuden pönkittämistä. Aivan liian nuoret lapset kerskailevat seksuaalisilla valloituksillaan tai rikollisilla teoillaan ja laukovat totuutena pitämiään sovinistisia kommentteja naisen asemasta miehen seksiobjektina ja ruoanlaittokoneena. Muunlainen elämä ei käy kenelläkään edes mielessä. Ovenraosta vilkuilluissa aikuisten bileissä lauletaan loukkaavilla sanoituksilla sukupuoliroolittuneita solvauksia, joista lapset ottavat mallia omaan kasvamiseensa.
Elokuvan päähenkilönä nähtävän 12-vuotiaan Pedron elämä muuttuu, kun hän on kujalla leikkimässä kaverinsa kanssa. Slummialueelta tullut poika vaatii käsiaseella uhaten Pedron ja tämän kaverin puhelimia, mutta machokasvatuksen kaduilla saaneet kaverukset eivät suostu tulemaan ryöstetyksi – kukaan ei ala heille. Ryöstöä yrittäneen pojan kaulavaltimo katkeaa aseeksi muutetun lasipullon viiltämänä aiheuttaen yhden tilastomerkinnän lisää. Pedro ja hänen kaverinsa eivät ymmärrä tilanteen vakavuutta edes silloin, kun Pedron isä Andrés kertoo kuolleen pojan läheisten tulevan kostamaan. 12-vuotiaiden lasten reaktio tähän on kylmäävä: ”Antaa tulla vaan, me hakataan ne”. Uhoamiseen kasvaneet lapset eivät tajua, ettei heistä ole pistämään vastaan aseistautuneille jengiläisille, joita ei kiinnosta mikään muu kuin kosto.
Hieman yli 80-minuuttinen elokuva koostuu pääasiassa siitä, että Andrés raahaa Pedroa väkisin karkumatkalle, koska paluuta kotikulmille ei enää ole. Jatkuvasti jopa ärsyttävästi, mutta elokuvan kannalta äärimmäisen tehokkaasti uhoava Pedro on koko ajan vain menossa takaisin näyttämään kukkoileville jengiläisille, kuinka hän ei pelkää. Pidemmälle edetessään elokuva pureutuu siihen, miksi Pedro on kasvanut kaduilla: mistä tahansa keikkatöitä ottava isä on pakon sanelemana poissa kuvioista päivisin. Useampaa työtä ja epäinhimillisen pitkiä päiviä tekevä sekatyöläinen ei tienaa tarpeeksi elättääkseen itsensä ja poikansa, joten hänkin joutuu varastamaan työnantajiltaan. Pakon edessä epärehellisyydellään esimerkkiä näyttävä isä on todella ongelmallisessa tilanteessa, kun hänellä ei ole mahdollisuutta tarjota lapselleen parempaa. Kaduilla pikkurikollisten ympäriinsä heittelemät setelit ja ketään kumartelematon machoilu näyttävätkin kasvavien lasten silmissä äkkiä houkuttelevalta vaihtoehdolta.
Caracasin heikommin toimeentulevan osan näyttävä elokuva käsittelee miehille tarjolla olevaa mallia näyttäen machoilun ja rikollisuuden ihannoinnin varjopuolet sekä sen, miten vaikea opituista malleista on kasvaa pois. Komeasti filmille kuvattu elokuva käyttää jatkuvasti pakosalla olevien hahmojensa vainoharhaisuuden luomisessa ympäröivän maailman poissulkevaa kolmannen persoonan kameraa kiinalaisia film noir -pastisseja ohjanneiden Gan Bin ja Yi’nan Diaon tyyliin. Ratkaisu toimii erinomaisesti, koska vaaran tuntu on jatkuvasti läsnä katsojan nähdessä vain sen, mitä hahmotkin näkevät. Koskaan ei tiedä, vaaniiko sivukujalla äkillinen kosto vai ei. Alkuun efektiä nähdään lähinnä Andrésin kohtauksissa, koska Pedro ei vielä osaa pelätä, mutta elokuvan edetessä efektin käyttö yleistyy, kun tilanteen vaarallisuus avautuu Pedrollekin. Loppukohtauksessa betonilohkareista kasatussa hökkelissä keskellä ei mitään asuva Pedro havahtuu yöllä kuulemaansa ääneen. Pihalle tilannetta tutkimaan menevää poikaa kuvataan todella uhkaavasti mahdollisimman vähän mitään muuta näyttäen. Vaikka juuri tällä kertaa pihalla ei odottaisikaan verinen kosto, on katsojalle selvää, että pelko löydetyksi tulemisesta tulee pitämään Pedron varpaillaan loppuelämän.
Candelaria (2017)
Ikäihmiset jäävät usein paitsioon ihmissuhde-elokuvien päähenkilöinä. Vielä harvemmin elämänsä ehtoota viettäviä ihmisiä nähdään elokuvissa ilmaisemassa seksuaalisuuttaan. Ohjaaja Jhonny Hendrixin Candelariassa tartutaan edelleen harvoin käsiteltyihin aiheisiin näyttämällä iäkkään pariskunnan elämää 1990-luvun puolivälin Kuubassa kauppasaarron keskellä. Vähätuloinen pariskunta on nälkäkuoleman partaalla, mutta heidän elämäänsä kirjaimellisesti putoaa uusi mahdollisuus, kun hotellin pesutuvassa työskentelevän Candelarian käsittelemään lakanakasaan tipahtaa huoltokuilusta sinne epähuomiossa päätynyt videokamera. Kauppasaarron vuoksi ihmiset ovat oppineet hankkimaan kaikkea rahanarvoista saadakseen ruokaa pöytään, joten kamera lähtee naisen matkaan.
Enemmänkin eleettömään yhteiseloon kuin läheisyyteen tottunut pariskunta löytää jotain elämästään kadonnutta, kun Candelarian mies Victor Hugo innostuu salakuvaamaan puolisoaan suihkun jälkeen. Surkeiden sattumusten kautta seksuaalinen kuvamateriaali päätyy paikallisen varastetun tavaran välittäjän hyppysiin, mistä seuraa omituinen ehdotus – turistit pitävät näkemästään ja haluavat lisää. Ikäihmisten tekemiä seksivideoita kuvastetaan huumorin kautta, mutta elokuvan huumori ei ole vanhusseksille nauramista, vaan pikemminkin sitä kammoksuvan ja oudoksuvan maailman kyseenalaistamista. Hyväntahtoinen huumori jäykistä nivelistä kasvaa pariskunnan elämänilon palautumiseksi ja omasta seksuaalisuudesta nauttimiseksi. Katsojaa mahdollisesti alkuun kummastuttaneet kohtaukset muuttuvat hyvin nopeasti lämminhenkisiksi tapahtumiksi, joiden myötä elokuvassa nähtävän pariskunnan puolesta tuntee iloa siitä, että he uskaltavat hyväksyä olevansa seksuaalisia toimijoita iästä riippumatta.
1990-luvun puolivälin Kuuba on luotu elokuvaan onnistuneen uskottavasti. Kauppasaarrosta johtuvan tavarapulan ansiosta elokuvan ei tarvitse sortua heittelemään popkulttuuriviittauksia aikakautensa ilmiöihin luodakseen katsojalle mielikuvan tapahtumien ajankohdasta, koska tuontiviihdettä ei tuolloin yksinkertaisesti ole ollut saatavilla. Sama tavarapula on myös mahdollistanut Candelarian tekemisen ilman suurta rekvisiittamerta. Tyhjien talojen keskellä ainoa tarinan ajankohtaa ilmaiseva tekijä on videokamera, jonka kautta kuvatut kotivideot on ilahduttavasti jätetty aikakaudelle tyypilliseen kuvasuhteeseen. Autenttisen näköinen 90-luvun suttuinen videokamerakuva onkin todella suuressa roolissa ajankuvan luomisessa.
Loppupuolella nähtävä Candelarian sairastuminen kuvastaa elämän haurautta tehden kaikesta aikaisemmin koetusta voimakkaampaa. Jatkuvasti läsnä oleva nälkäkuoleman uhka ja ikääntymisestä johtuva kehon rappeutuminen muistuttavat, että elämästä tulee nauttia, koska se voi päättyä milloin tahansa. Itseltään ei tule kieltää onnellisuutta siksi, että ympäröivä maailma pitää valintoja jotenkin vääränä. Jos tekemästään voi löytää iloa, ei iällä ole merkitystä. Vaikeinta on juuri oman olemassaolon hyväksyminen jonain muunakin kuin kuolemaa odottavana varjona menneisyydestä.
Black Narratives in Brazilian Cinema: 3 Short Films
Festivaalin lyhytelokuvanäytöksessä nähtiin kolme lyhytelokuvaa, joita yhdistävät mustien ihmisten kokemukset Brasiliassa. Ohjaajavieraana paikan päällä nähdyn Taiane Linharesin Mixed Race alkaa saksalaisella televisiovisailulla, jossa kerrotaan Brasilian kutsuneen kaikki valkoiset ulkomailla asuvat brasilialaiset takaisin kotimaahansa. Ongelmaksi muodostuvat ”pardat”, joita ei pidetä mustina eikä valkoisina. Visailuun osallistuvat joutuvat menemään ihmisen valkoisuuden testaavaan koneeseen, joka määrittää, mitä he lopulta ovat. Ironisen huumorin kautta alkava lyhytelokuva pureutuu ohjaajan itsensä kokemaan ulkopuolisuuden tunteeseen ja avaa sitä kautta, millaista on olla musta maassa, jossa jo syntymätodistukseen kirjataan ihmisen ihonväri.
Elokuvassa keskustellaan Skypen välityksellä siitä, miten mustat saattavat edelleen joutua täysin ilman syytä poliisin pysäyttämäksi kadulla ihmisten tuijottaessa ja lausuessa ainaisia ”pystyihän sen rikollisen ihonvärin taas arvaamaan” -kommenttejaan. Ohjaajaakin on pienestä pitäen neuvottu esittäytymään valkoisena, koska elämä on silloin yksinkertaisesti helpompaa. Mixed Race käsittelee juuri tästä epäkohdasta kumpuavaa identiteetin pohtimista ja edelleen räikeänä arkipäivässä jatkuvaa rasismia. Suoria vastauksia mihinkään ei anneta, mutta pitkälti tietokoneen ruudun kautta etenevä elokuva herättää katsojan kiinnostuksen. Ruudulla näkyvät asiakirjat luovat vaikutelman interaktiivisesta tiedonhausta. Tämän vuoksi Mixed Race tuntuu jopa vuorovaikutukselliselta elokuvalta, vaikka katsoja ei itse teekään mitään. Tällainen ilmaisu kannustaa katsojaa hakeutumaan aiheen pariin kotikoneellaan elokuvan päättymisen jälkeenkin.
Yasmin Thaynán Kbelassa mustat naiset joutuvat läpikäymään valkoiseksi muuttumisen rituaalin tullakseen hyväksytyiksi yhteiskunnassa. Hyvin vähäpuheisessa elokuvassa painotetaan mystistä tunnelmaa. Naisten kehot värjätään valkoiseksi ja hiukset suoristetaan, jotta he muistuttaisivat mahdollisimman vähän itseään ja vastaisivat toisenlaista kauneusihannetta. Katsojalle ei väännetä tilannetta rautalangasta, mutta lyhytelokuvan sanoma tulee helposti selväksi: Brasiliassa valkoista naista pidetään suuremmassa arvossa kuin muita ja kauneusihanteet muodostetaan valkoisten mieltymysten perusteella. Pigmentin pitää olla tietynlainen, pukeutumisen vastata nykymuotia ja oma hiuslaatu tulee pitää visusti piilossa.
Hiustensuorennusoperaatiota kuvastetaan Alejandro Jodorowskyn La cravaten tyylisesti painajaismaisesti tuijottavan irtopään avulla. Kaikki muu erivärisessä kehossa peitetään, jotta päästään haluttuun lopputulokseen. Vahvasti iskevä erilaisuuden pelko alkaa kuitenkin murtua elokuvan edetessä, kun naiset ryhtyvät toimimaan kuten itse haluavat. Ihonvärillä ei ole väliä ja hiuksetkin saavat olla miten sattuu. Kehoiltaan ilahduttavan monenlaiset naiset saavat nauttia elämästään lopun juhlinnassa riippumatta siitä, miltä he näyttävät. Voimaannuttava sanoma on kuvattu kauniisti ja kiehtovasti, ja tukahdutettuja ja vapautuneita tunteita mukaileva soundtrack tukee visuaalista ulosantia erinomaisesti.
Jacarezinhon kaupunginosasta kertova Favela que me viu crescer koostuu favelassa asuvien ihmisten haastatteluista. Kaupunginosassa koko elämänsä viettäneet ihmiset kertovat toimeentulostaan jatkuvassa köyhyydessä. Yhteisöllisyys nostetaan vahvaan asemaan, ja monet elokuvassa nähtävät muistelevatkin lämmöllä erilaisia katutapahtumia. Myös alueen omaa jalkapalloseuraa ja sen saavuttamaa menestystä tuodaan esille alueellista ylpeyttä luovana tekijänä. Nykyisin järjestettävien tapahtumien vähyys ja nuorten kiinnostuksen puute yhteisöllisyyteen vaivaavat asukkaita, jotka haluavat säilyttää tiiviin tunnelman muuten vähäisten ilonaiheiden favelassa. Elokuva näyttää, millaista on löytää ylpeyttä asuinseudustaan, mutta sen ongelmaksi muodostuu lyhyt kesto. 15 minuutissa ei ehditä haastatella kovinkaan montaa eri ihmistä, ja kun suuri osa haastatteluajasta menee jo haastateltavien elämäntarinoiden kertomiseen, jää itse asuinseutu lopulta hyvin etäiseksi katsojalle.
Bixa Travesty (2018)
Miehen kehoon syntyneen brasilialaisen naistaiteilija Linn da Quebradan elämästä kertova dokumentti haastaa ihmisten luokittelun kehon tai seksuaalisuuden kautta. Provosoivilla musiikkiesityksillään säväyttävä ja omaa elämäänsä elävä taiteilija kertoo kameran edessä, miltä tuntuu olla milloin mitäkin, kun ihmiset määrittelevät hänet yhden vilkaisun perusteella. Homoksi ja transvestiitiksi haukuttu nainen kertoo, että hänen identiteettiään eivät määrittele seksuaalisen kiinnostuksen kohteet tai mitä haarovälistä löytyy, vaan enemmänkin se, mikä sattuu juuri sillä hetkellä kiinnostamaan.
Erilaisia haukkumanimiä ja niiden naurettavuutta musiikkinsa sanoituksiin tuova Linn haluaa näyttää maailmalle, että jokaisella on oikeus omaan kehoonsa. Klubeilla esitetyt seksuaalisen provosoivat esitykset sisältävät kyllä alastomuutta, mutta loppujen lopuksi ne eivät ole paljoa sen kummallisempia kuin valtavirrassa nähtävien seksillä myyvien naisartistien esiintymiset. Linn luokin provokaatiota nimenomaan siitä, että twerkkaava nainen mielletään seksikkääksi, mutta samaa tekevä erilainen keho on taas ihmisille jotain aivan kamalaa. Esiintymisasut ovat lopulta juuri sitä, mitä naisartisteilta odotetaan, mutta suurimmalle osalle toisenlainen vartalo tuossa asussa on liikaa.
Haastatteluissa tuodaan esille machokulttuuriin liittyviä olettamuksia siitä, mitä miehen pitää olla, ja miten tuosta mallista poikkeamista pidetään yleisenä vääryytenä. Linn pystyy kyseenalaistamaan tällaista käytöstä ja sitä, kuinka keho määrittää liian usein ihmisen käytöksen. Tapahtumien kärjistäminen absurdin huumorin kautta saa katsojan tajuamaan, miten typerää asioiden ehdoton luokitteleminen on. Esimerkit sukupuolittuneiden sanojen käytössä vahvistavat tätä ja saavat katsojankin miettimään omaa suhtautumistaan sellaisiin lokeroiviin tekoihin, joita he eivät itse edes ajattele toteuttavansa. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä vähemmän Linn on katsojankaan silmissä yhtään mitään muuta kuin Linn.
Dokumentti sekoittaa toimivissa määrin Linnin haastatteluja, hänen esiintymisiään sekä vanhempaa kuvamateriaalia esimerkiksi taiteilijan voittamasta syövästä. Erinomaisena oivalluksena syöpään keskitytään hyvin vähän, koska nyt elokuva sanoo, ettei syöpäkään määrittele esiintyjää, vaan hänen persoonansa tekee sen. Tämä tukee Bixa Travestyn sanomaa siitä, että ihminen on paljon muutakin kuin kehonsa, mutta kehon kautta ihmisellä on oikeus toteuttaa itseään niin kuin hänestä tuntuu oikealta. Joskus sanoma täytyy kertoa provokaation kautta, mutta ärsyttämisen sijaan elokuva oikeuttaa provokaationsa älykkäällä normien kyseenalaistamisella. Tämän ansiosta katsojankin on elokuvan jälkeen helpompi kyseenalaistaa ympäröivää maailmaa ja totuttuja rakenteita.
El Ángel (2018)
Almodóvarin veljesten Pedron ja Agustinin tuottama Luis Ortegan El Ángel kertoo vapaasti mukaillen argentiinalaisen sarjamurhaaja Robledo Puchin tarinan. Yhdestätoista murhasta tuomitusta miehestä kertova elokuva alkaa vuodesta 1971, kun enkelinkasvoinen Carlitos murtautuu ökytaloon ja lainaa sieltä moottoripyörää. Keskiluokkaisen perheen lapsella on tapana jättää varastamansa kulkupelit kaduille antaen ne eteenpäin jollekin toiselle. Tilanne muuttuu, kun Carlitos päätyy haastamaan koulussa riitaa pikkurikollisten perheeseen kuuluvan Ramónin kanssa. Turpiinvedosta muodostuu nopeasti ystävyys ja ystävyydestä rikollisverkosto Ramónin perheen kanssa. Alkuun tehdään pieniä ryöstökeikkoja, mutta ennen pitkää kuvioihin tulevat isommat saaliit.
Alkuun melkoisen huolettoman oloisena esitetty elokuva muuttuu kieroutuneemmaksi, kun Carlitos ampuu ensimmäisen uhrinsa yöllisellä talontyhjennyskeikalla. Nuorukaisen tarkoituksena ei selvästikään ole tappaa ketään, mutta äkillisen säikähtämisen seurauksena aseesta lähtenyt luoti onkin yllättävän helppo päästää ilmoille. Tällaisenaan elokuva tuntuu jopa irvailevan vakaville rikosdraamoille ja niiden rankkuudelle päähenkilön tajutessa vahingossa, että tappaminenkin on mahdollista tuosta vain. Rahaakin tulee keikka keikalta enemmän.
Rikosten välissä kasvatetaan Carlitosin omituiseksi äityvää seksuaalista jännitettä kaikkien Ramónin perheenjäsenten kanssa. Ramónin itsensä kanssa koetaan vahvasti latautunutta seksuaalisuutta kesken jalokiviryöstön, kun taas isän kivekset saattavat vilkkua hieman vahingossa bokserien lahkeesta. Mies ei myöskään ole moksiskaan yöllä suonensisäisiä huumeita piikittäessään ja Carlitosin virtsaamista tuijottaessaan. Ramónin äiti taas ehdottelee tarjoilun lomassa. Kaikki tällaisessa yliampuvassa seksuaalisuudessa tuo vahvasti mieleen tuottajakaksikon tunnetummat teokset, joissa myös huumeiden käyttöä kuvataan samalla tavalla huolettomasti ja alleviivaamatta.
Myös elokuvan näyttämä 1970-luku on miljöönä hyvin almodóvarilainen. Räikeät värit hyppivät jatkuvasti silmille ja kaikki on mauttomuudessaan hyvin telenovelamaista, mutta tarkkaan harkittua. Mikään ei ole käytetyn näköistä, vaan kaikessa läpi paistaa ympäristön muovinen feikkiys. Yliampuva mise-en-scène saa katsojan hyväksymään ympäröivän maailman, vaikka oikeasta 1970-luvusta ollaan kaukana. Erikoinen visuaalisuus onkin yksi El Ángelin onnistuneimpia puolia.
Valitettavasti kaksituntisen elokuvan ongelmaksi muodostuu sen kesto yhdistettynä siihen, että siinä kerrotaan todellisista tapahtumista. Suurin osa elokuvasta kuvataan Carlitosin tekemiä rikoksia ja niiden myötä syvemmälle omien tekojen seurauksiin uppoamista. Loppuun näytetään kuitenkin sekä nuoren miehen kiinnijääminen että vankilapako, joissa kummassakaan ei keskitytä mihinkään muuhun kuin siihen, että tapahtumat etenivät oikeastikin jokseenkin näin. Biografiana El Ángel on jo muutenkin niin räikeä, ettei sillä ole tarvetta esittää lopun tapahtumia vain siksi, että tällaista sattui tosielämässä. Kun viimeinen puolituntinen ei tarjoa katsojalle mitään muuta kuin oikeiden tapahtumien kertauksen, on El Ángel elokuvana vahvuuksistaan huolimatta valitettavan epätasapainoinen.