Maa: Iso-Britannia
Genre: Dokumentti
Ohjaus: Kevin Hull
Kuvaus: Allan Palmer
Leikkaus: James Hay
Ah soo… have you seen… Einstein brain?” kysyy rillipäinen, pulska ja kikkaratukkainen japanilaismies yhä uudestaan ja uudestaan pahaa aavistamattomilta yhdysvaltalaisilta yhdessä absurdeimmista hyvänmielenelokuvista, Einstein’s Brainissa. Kysymyksen kohteeksi joutuvat niin lääkärit, lääketieteenopiskelijat kuin vastaan kaduilla tulevat sivullisetkin, jotka mies kohtaa matkallaan halki Yhdysvaltojen. Perässä askeltaa kärsivällisen näköinen nainen, miehen opas hänen pitkällä matkallaan – hänen mukanaan lävitse Amerikan vaeltava tulkki.
Mistä ihmeestä on kyse? Mies on professori Kenji Sugimoto, japanilainen yliopistoluennoitsija ja matemaatikko. Dokumentin alkukohtauksessa hän kertoo meille henkilökohtaisensa odysseiansa taustat: ”Einstein on opettanut minulle rakkaudesta, tieteestä, intohimosta, rakkaudesta ja tieteestä. Rakastan Albert Einsteinia.” Tämän vuoksi Sugimotolla on obsessio löytää Einsteinin aivot, jotka maailman tunnetuimpiin kuuluvan tiedemiehen kuoltua otettiin talteen jatkotutkimuksia varten ja joiden sittemmin kerrotaan kadonneen. Sugimoton motiiveista ei kerrota katsojalle tämän enempää.
Pidän Einstein’s Brainia yhtenä aliarvostetuimmista dokumenttiteoksista. Näennäisen kummallinen lähtökohta synnyttää hyvin erityislaatuisen elokuvan. Koska Sugimoto on ilmiselvästi hyvin eksentrinen tapaus ja hänen ainoat englanninkielen taitonsa tuntuvat rajoittuvan kysymyksiin ja tiedusteluihin kuten ”have you seen Einstein brain”, ”show me Einstein brain” , “Is Einstein brain here” ja ”ah soo, yes,” tuntuu premissi olevan yhden vitsin ihme, valmiiksi kuollut ja kuopattu kuin Einstein itse.
Sugimoto naureskelee epäsopivissa kohdissa ja nyökyttelee muka ymmärtäväisenä tiedemiesten pitkille luennoille, ajoittain menettäen kärsivällisyytensä kuin pikkulapsi, jolle lupaillaan karkkia: ”Now professor please, show me Einstein brain!” Katsoja voi helposti tulla tuominneeksi herra Sugimoton hulluna, vaikka lienee perustellumpaa todeta hänen olevan otaku – japanilainen termi, joka käännetään usein nörtiksi ja jolla tarkoitetaan jonkin asian innokasta, suorastaan obsessiivista fania ja harrastajaa. Yleensä termi tupataan yhdistämään länsimaissa anime- ja mangakulttuureihin, mutta otakuja on jos jonkinlaisia historian, tieteen kuin populaarikulttuurinkin saralla.
Ennen kaikkea Sugimoto on kameran edessä alituiseen tapahtuva spektaakkeli. Elokuvan tekniset ansiot ja editointiratkaisut ovat lähinnä toissijaisia Sugimoton jatkuvan hyväntahtoisen ihmettelyn ja kyselyiden rinnalla. Ohjaaja Kevin Hull ei ole muita ohjaustöitä tehnyt ja hänen muut elokuva-alan työnsä liittyvät yhteen statistirooliin eräässä Derek Jarmanin elokuvassa ja yhteen dokumenttielokuvan tuotantorooliin. Kameroita on mukana ainakin kaksi, ja ne seuraavat alituiseen Sugimoton haastattelutilanteita. Leikkaus jättää välistä suurimman osan Sugimoton matkasta siirtäen hänet absurdisti ja nopeasti haastattelutilanteesta ja kaupungista toiseen. Paikat välittyvät vain nopeasti ruudulla näkyvistä teksteistä.
Sugimoto on naiivisti koko ajan aivan pihalla, mutta ei tunnu kuitenkaan jäävän neuvottomaksi. Hänen vilpittömyytensä voittaa ihmiset puolelleen jo alkuhetkistä alkaen. Hän esimerkiksi selittää tullivirkailijalle tulleensa etsimään Einsteinin aivoja, johon virkailija toteaa, että selvä ja kauanko ajattelit viipyä. Satunnaisesti kohdattu poliisi Missourissa tietää kaikki pikkukaupungin asiat ja kertoo mielellään eräästä tohtori Thomas Harveysta, jonka jäämistöä Sugimoto etsii pitkällä matkallaan. ”Isäni oli poliisi, tiedän poliisiorganisaatiot, hyvä, hahahahaaa,” yrittää Sugimoto voittaa poliisia puolelleen, jotta hän kertoisi tohtori Harveysta lisää.
Seuraavassa hetkessä Sugimoto onkin jo tutkimassa tietoja Einstein kuolintietoja paikassa, josta löytyvät myös esimerkiksi Errol Flynnin ja J. Edgar Hooverin tiedot. Hänellä on pieniä ja heikkoja johtolankoja aivojen olinpaikan selvittämiseksi, joita kameraryhmä seuraa tiiviisti miehen perässä olematta varmoja siitä mihin tie johtaa vai johtaako se ylipäänsä minnekään muualle kuin nollapisteeseen. Sugimoto kiipeilee Einsteinin monumentin päällä viulupohjaisen modernistisen musiikin soidessa taustalla. Kohtaus on omituisella tavalla koskettava, kirjaimellisesti jättiläisen olkapäällä seisomista ja kertoo ehkä enemmän Sugimotosta itsestään kuin mikään muu elokuvan kohtaus. Einsteinin lapsenlapselle hän kertoo Einsteinilla olleen kauniit, kuin kaukaisuuteen tähdänneet silmät. Kävelykepin kanssa köpöttelevä William S. Burroughs tulee myös Sugimotoa vastaan. Lopulta jopa kuolleeksi luullut osoittautuvat eläviksi. Jos Beckettin näytelmillä olisi jokin dokumentaarinen vastine, se voisi olla tässä. Dokumenttia onkin epäilty useaan otteeseen lavastetuksi, mutta aiheesta ja professori Sugimotosta on kirjoitettu myös kirjoja.
Eräs absurdeimmista hetkistä elokuvassa koetaan, kun Sugimoto pääsee tutkimaan Einsteinin aivoista otettuja kuvia ja on tuskin pysyä housuissaan innostuksissaan. Tulkki huomauttaa aivojen toiminnasta Sugimotolle kertovalle tohtorille, että Sugimoto ei ymmärrä aivojen toiminnasta yhtään mitään (tieto lyö katsojan ällikällä – miksi helvetissä sitten otakumme aivot haluaa löytää, jos hän ei kerran niistä mitään tajua!) ja että tohtorin on turha selostaa hänelle mitään. Kumpikin mies jättää tulkin täysin huomiotta ja tohtori selittää pitkään Einsteinin aivojen toiminnasta Sugimotolle, joka kohteliaana hymyilee, kumartelee ja hokee ”ah soo, hahahaa…” Kuva on omalaatuinen ja kuin vahingossa satiirinen kuva paitsi obsessiivisen kiinnostuksen kulttuurista, myös eri alojen asiantuntijuuksista. Sugimotokin on tiedemies, joten hänelle on ikään kuin luonnollista nyökytellä tietäväisenä tohtorin selittäessä juurta jaksain aivojen toiminnasta – sisäpiiriin kuulumaton tulkki jää piiristä ulos. Optimistisempi voisi toisaalta nähdä tässä yhteisen kiinnostuksen yhdistävän kahden erilaisesta kulttuurista tulevan ihmisen.
Huolimatta siitä, että Sugimoton habitus on vähintäänkin omituinen, hänen seikkailunsa tuntuu kiinnostavalta, jopa innostavalta. On vaikea puhua katsojan ylemmyydentunteestakaan, koska mies on niin paljon kuin toisesta maailmasta repäisty, ettei katsoja voi olla varma onko hän lopulta Sugimotoa alempana kuin ylempänä… eräänlainen sotamies Švejk -efekti siis. Ja kuten useimmissa ihan oikeissa seikkailuissa, joita ei suunnitella etukäteen kuoliaaksi, Sugimoton matkan määränpää yllättää niin tekijät kuin katsojankin – ainoa, joka ei tunnu olevan pätkänkään vertaa hämmentynyt unelmien ja koettelemustensa edessä on Švejk, siis Sugimoto itse.
Ainoa tunnettu Einstein’s Brainin kopio on nauhoitus ruotsalaisen TV-kanavan esityksestä, vaikka kyse on BBC:n tuotannosta. Toivottavasti elokuva saa joskus arvoisensa julkaisun jossain laajemmin saatavilla olevassa muodossa.
