Komedian ja kauhun yhdistäminen on ollut suosittu osa popkulttuuria jo vuosien ajan. Goren kummisetänä pidetty Herschell Gordon Lewis menehtyi tänä vuonna. Hänen 60-luvun elokuvillaan on ollut valtava merkitys väkivaltaisten efektien yleistymiseen kauhuelokuvissa. Vaikutteet pohjustivat 80-luvun buumia, josta etenkin Evil Deadin kaksi ensimmäistä osaa ovat jääneet katsojien mieleen. Uusiseelantilainen Deathgasm kopioi ideansa kyseisistä elokuvista, koska splattergenren juuret ovat syvällä juurikin tuolla vuosikymmenellä.
Hiukan sekavasti starttaavassa tarinassa metallipää Brodien (Milo Cawthorne) äiti ottaa kertomaan mukaan joulupukilta suihin, minkä seurauksena Brodie joutuu muuttamaan tuppukylään uskovaisen enonsa perheen luokse. Koulussa metallimusiikista kiinnostunut nuorukainen ei löydä paikkaansa ja ajautuu kiusaajien silmätikuksi. Tämän jälkeen hän ihastuu serkkunsa tyttöystävään ja ystävystyy levykaupassa törmäämäänsä metallidiggariin Zakkiin (James Blake). Yhdessä Zakkin ja parin nörtin kanssa he perustavat autotallibändin, joka herättää paheksuntaa uskovaisessa kylässä. Sattumusten kautta he saavat paikallisen kadonneen metallilegendan, Rikki Daggersin, hallussa pitämät mustan hymnin nuotit, joita soittamalla he vahingossa herättävät sokean Aeloth-demonin.
Elokuvan voimavara on metallimusiikissa, johon on perehdytty varsin kattavasti. Black metal -genre nostetaan suurimalle jalustalle, koska aiheeksi on valittu saatananpalvonta ja siihen liittyvät rituaalit. Huumorissa on huomioitu mahdolliset parodiat genreä kohtaan, mutta asiaa ei alleviivata. Black metal muistetaan kuitenkin 90-luvun pahamaineisista tapahtumista Norjassa. Näistä varsinkin Mayhem onnistui herättämään suurta inhoa polttamalla kirkkoja. Tämä osoittaakin, ettei mikään asia ole liian pyhä käsiteltäväksi komedian keinoin.
Tietynlainen tietämys metalligenrejä kohtaan on suotavaa. Joidenkin hahmojen nimissä on käytetty muualta tunnettuja nimiä. Käsittelyyn otetaan King Diamondin klassikkolevy Abigail. Ulkoista olemusta on myös pyritty saamaan esikuvien näköiseksi. Muun muassa Zakk näyttää Type O Negativen keulakuva Peter Steelen ja nuoren Heath Ledgerin lehtolapselta. Viittaukset Steeleen saavat vahvistuksia siitä, kuinka doom metal -painotteiselta elokuvan pahamaineinen musta hymni kuulostaa.
Jo Lamberto Bavan Demonsissa käytettiin rock/metal-bändien kappaleita. Demons onkin tietoisesti tai ehkä jopa tiedostamatta toiminut esikuvana Deathgasmille. Demonsin aikaan kasarilla niin sanotut elektroniset ääniraidat olivat kuuminta huutoa, ja Bava valitsi tarkoituksellisesti toisin. Lopulta synasoundit jäivät historiankirjoihin, kun kauhuelokuvantekijät alkoivat käyttää enemmän metallimusiikkia tehokeinona. Nykyään on taasen muodikkaampaa käyttää kasarilta tuttuja syntikkasoundia nostalgisointina. Tämän takia Deathgasm ui onnistuneesti valtavirtaa vastaan, kun soundtrackilla kuullaan raskaampaa musiikkia. Näistä tarttuvin on lopputeksteissä kuultava Bulletbeltin elokuvan nimeä kantava kappale.
Efektejä saarivaltion suuruuden Peter Jacksonin produktioissa tehnyt ohjaaja, Jason Lei Howden, on imenyt vaikutteita mentorinsa varhaisesta tuotannosta. Ihan Braindeadin kaltaisiin verikekkereihin ei missään vaiheessa päädytä, mutta tehosteet ovat silti kekseliäitä. Näyttely on keskinkertaisen heikkoa mutta siedettävää, koska kyseessä on hölmöilyelokuva. Aivojen narikkaan heittäminen on suotavaa, jotta filmin tromamaisesta perseilystä pystyy nauttimaan täysin siemauksin. Ajoittain huumori menee vessanpöntön tasolle, mutta seksileluihin ja uskontoon viittaavat läpät sopivat hyvin Deathgasmin roisiin tunnelmaan.
Splattaaminen on kuitenkin sen verran laadukkaasti toteutettua vanhan koulukunnan menoa, että se miellyttänee varmasti monia kyynisempiä old school -efektien puolesta puhujia. Deathgasmista huokuu tarve päästä kulttielokuvaksi. Kovinkaan kauas tästä tavoitteesta ei jäädä, sillä metallimusiikin ja splatterin yhdistäminen on railakas idea, joka pumppaa verta kuolevaan genreen. Huhujen mukaan jatko-osa on jo suunnitteilla. Jos ja kun sellainen näkee päivänvalon, on se aivan varmasti pakkokatsottavaa kaikille genre-elokuvan ystäville. Howdenin vision sielunveljiä ovat niin ikään brittiläisen imperiumin tuotokset Shaun of the Dead ja jopa vähän keskinkertaisempi Doghouse. Näitä elokuvia yhdistää pyyteetön tekemisen meininki.
Arviontiin käytetty VLMedian Night Visions -sarjaan kuuluvaa DVD:tä.