Tunnetaan myös nimillä: La mort en direct; Katherine Mortenhoen ostettu kuolema
Maa: Ranska, Länsi-Saksa
Genre: Scifi, road movie
Ohjaus: Bertrand Tavernier
Käsikirjoitus: Bertrand Tavernier, David Rayfiel, David Compton
Kuvaus: Pierre-William Glenn
Leikkaus: Michael Ellis, Armand Psenny
Sävellys: Antoine Duhamel
Näyttelijät: Romy Schneider, Harvey Keitel, Harry Dean Stanton, Max von Sydow, Thérése Liotard
Death Watch eli La Mort en direct tai suomeksi Katherine Mortenhoen ostettu kuolema (David G. Comptonin romaanista Unsleeping Eye) näyttää ennustavan dystooppisesti sen, mihin ihmisten rajaton tirkistelyhalu 2000-luvulla vei television jo muutenkin suureksi osaksi suolimehuilla läträttyjä vessanlaakereita lakaisevan ohjelmatarjonnan.
Reality-sarjat syntyivät halusta päästä katsomaan toisen elämää turvallisen etäältä. Jostakin ja joskus ihmiseen on syntynyt tarve tirkistelyyn. Realitysarjat tekivät tuon jokaisen kunnon kansalaisen tukahdetun tarpeen nyt uudenlaisesti mahdolliseksi. Se teki siitä tarpeesta populistisen. Tirkistelystä tehtiin Big Brothereiden sun muiden samanhenkisten realitysarjojen yhteydessä nyt turvallisesti kaikille yhteistä. Jopa hekin jotka olivat vainonneet ja pitäneet epäilyttävinä niitä kylän pervoja, joilla oli peeping tomin-maine – saivat nyt julkisesti tunnustaa omat samankaltaiset taipumuksensa.
Kiitos television nyt me kaikki voimme olla viheliäisiä pervoja ilman, että meitä vainottaisiin taipumustemme takia. Meidän ei edes tarvitse lähteä iltakävelylle ja kyyläillä sivumennen naapurin ikkunoista. Voimme vain istahtaa sohvatuoliin ja avata television. Hurraa televisio, hurraa realitysarjat ja roskalehdistö! Nyt hekin, jotka vainosivat joskus kylän viheliäisiä pervoja, voivat tunnustaa, ja toteuttaa tirkistelyhaluansa. Sillä se on nyt yleistä! Nyt voimme olla viheliäisiä pervoja kaikki ilman, että siinä olisi mitään poikkeavaa. Eikä siinä vielä kaikki, voimme keskustella taipumuksistamme työpaikoillamme ja kouluissa – voimme jopa ottaa kantaa julkisesti pervoilumme kohteisiin ja vaikuttaa äänestämällä! Hurraa televisio, hurraa reality-sarjat ja roskalehdistö!
Bisnesmiehet ymmärsivät aina vain onnettomamman, tuhovimmaisemman ja sairaamman valtaväestön viheliäiset tarpeet ja käyttävät niitä mistään rajoista piittaamatta hyödyksi. Se on kai yhtä helppoa kuin osuminen konekiväärillä ampumalla biisonilaumaan. Kun on varustettu puoliälyllisellä päällä ja mädäntyneen sillin eettisyydellä, on usein myös hyvä takomaan rahaa. Silloin ei piittaa jälkiseurauksista: voitto on tietenkin ensisijainen asia, loriskoon koko maailma likakaivoon kuin siilin ripuli kunhan tulee vain fyrkkaa! Hurraa televisio ja niin edes päin.
Mutta mikä on tämä pervous joka ajaa meitä käyttämään aikaamme toisten jonninjoutavan elämän tiirailuun? Ilman kysyntää, ei olisi syntynyt realitysarjoja tai muita samankaltaisia ilmiöitä. Henkinen dekadenssi on aina elänyt ihmisten suurissa joukoissa, mutta koskaan aikaisemmin voyerismi ei ole päässyt samankaltaisiin mittasuhteisiin kuin television aikakaudella. Death Watchissa ihmisten tiirailuhalu viedään pohjia myöten loppuun, kun Katherine Mortenhoen kuolemaa pääsee seuraamaan koko kuolaava maailma. Elokuva tuntui aavistavan sen, että massa oli jo aivoiltaan sillä lamaantumisasteella, että olisi kahden vuosikymmenen päästä valmis Big Brotherille. Ihminen etsii helpotusta ja rohkaisuja omille turhanpäiväisyyksille ja löytää niitä muiden turhanpäiväisyyksistä, mutta kyse taitaa kumminkin olla enemmän laiskuudesta oman itsensä suhteen. Ihminen valitsee valitsemattomuuden, toisin sanoen hän valitsee, ettei valitse. Sekin on siis valinta. Selvää kuin paavin pieru.
Elokuvan storyline menee jotenkin seuraavasti ilman, että turmelen katsomisiloa juonipaljastuksilla. Tulevaisuudessa sairauteen kuolemisesta tulee entistä harvinaisempaa. Samaan aikaan bisnesmiehet yrittävät keksiä suurimpaan osaan ihmisistä vetoavaa televisio-ohjelmaa. He tulevat siihen tulokseen, että kuolevan ihmisen dokumentointi olisi sellainen vetonaula.
He löytävät kuolevan ihmisen, Katherine Mortenhoen, mutta ongelmat alkavat, kun Mortenhoen eettiset mielipiteet eivät osu yksiin televisiopomojen rahanahneiden Mefistofelien kanssa. Onko kuolema jotakin sellaista, joka pitäisi myydä ihmisille halvassa formaatissa? Harvey Keitelin henkilö Roddy, joka tuntuu olevan jonkinlainen variaatio Taksikuskin Travis Bicklesta, on kokenut sodassa traumaattisen kokemuksen ja joutunut olemaan pitkään vangittuna pimeään, eikä voi siksi enää kestää hämärää. Paul Austerin Mr. Vertigosta siteeratut sanat voisivat kuvata yhtä hyvin Roddyn tuntemuksia:
”…maan uumenissa näkee maailman toisin. Se kaunistuu sanoinkuvaamattomasti, mutta kauneus kylpee niin läpikuultavassa ja epätodellisessa valossa, ettei se koskaan aineellistu, ja vaikka se on nähtävissä ja kosketeltavissa kuten ennenkin, sisimmässään käsittää sen olevan vain kangastusta. On asia sinänsä tuntea maa yllään, sen paino ja kylmyys ja kuolonkaltainen liikkumattomuuden aiheuttama pakokauhu, mutta todellisen kauhun kokee vasta myöhemmin, kun haudasta esiin kaivettuna pääsee pystyyn ja taas kävelemään. Siitä lähtien kaikki maan pinnalla tapahtuvat kokemukset liittyvät noihin maan alla kuluneisiin tunteihin. Aivoihin on kylvetty pieni mielipuolisuuden siemen, ja vaikka onkin voittanut hengissäpysymyskamppailun, lähes kaikki muu on mennyttä.”
Sodasta palattuaan Roddy ei pysty enää nukkumaan. Hän tekee päätöksen asennuttaa silmiinsä kameraimplantit, jotka kuvaavat jatkuvasti materiaalia NTV:n piikkiin. Hän heittäytyy sopimuksesta Mortenhoen matkaan ränsistyneiden halpamotellien ja kuoleman laaksojen läpi kohti pimeyttä. Kaiken aikaa hän tallentaa kuolemaa, mutta K. Mortenhoe ei tiedä siitä mitään. Takakujien lafkoissa pyörii jatkuvasti fosfaattivaloinen esitys ihmisyyden peruselementeistä ja niiden odotetusta luhistumisesta, jonka Roddyn vakoilevat silmät tallentavat.
Samankaltaista teemaa käsitteli kolme vuotta Death Watchin jälkeen valmistunut The Osterman Weekend, suomeksi Verinen viikonloppu. Elokuva, joka on ohjaajalegendan Sam Peckhinpahin kokapäinen viimeinen laukaus ja hänen aliarvostettu työnsä, käsittelee samoja teemoja kylmän sodan mielisairaimpien viritelmien kautta. Kummassakin tapauksessa teema ollaan viety loppuun asti, eikä sen käsittelyssä olisikaan muuten onnistuttu. Kuunnelkaa, mitä Henry Miller sanoo: ”Taide on siinä, että antaa mennä loppuun asti. Jos aloittaa rummuilla, on päätettävä dynamiitilla tai TNT:llä.” Eihän tulisi siitäkään paljon mitään, jos ihminen joka aikoo ajaa seinään autonsa ja itsensä, jarruttaisi viime hetkellä. Nämä elokuvat näyttävät nykypäivänä pitäneen profetiassaan kutinsa, niiden kauheudet ovat jo toteutuneet, mutta sillä ei ole mitään väliä, onko?
Bertrand Tavernier käyttää kuva-alaa kuin maalaisi taulua. Hän on enemmän maalari kuin elokuvaohjaaja, mutta toisin kuin Gustave Caillebotte tai Edgar Degas, hän maalaa filmille. Hänen taju vangita valoa ja se kuinka hän käyttää joissakin otoksissa rajauksia kuvanrajauksen sisällä tuovat mieleen Edward Hopperin maalaukset Western Motel, Morning Sun tai Rooms by Sea – samoin Pohjois-Ranskan merellinen ja lumottu valo tuo mieleen jotkin Sven Nykvistin ja Ingmar Bergmanin visionäärisistä yhteistöistä, ei pelkästään joitakin heidän värielokuviaan (Höstsonaten, Fanny och Alexander, Passion of the Anna), mutta myös esimerkiksi Seitsemännen sinetin, Neidonlähteen ja Talven valoa.
Tällainen vertailu on kuitenkin kaukaa haettua, sillä kaikissa näissä teoksissa valo tukee kunkin elokuvan persoonallisia teemoja, eikä yritä esimerkiksi olla matkittua jostakin muualta – tai jos olisikin, niin se on kussakin yhdentynyt omaksi sen ainutlaatuiseen maailmaan. Valoa on vaikeampi matkia kuin esimerkiksi puvusteita. Death Watchissa tutkitaan myös eri formaatteja, siksi valo ei esiinny aina saman kanavan kautta ja näyttää vaikka television ruudun läpi tuhoutuneen miljooniin rakeisiin. Pierre-William Glenn, joka on kuvannut muun muassa Jacques Rivetten yli kaksitoistatuntisen Out 1 noli me tangeren, joitakin Francois Truffaut’n vähemmän kiinnostavia elokuvia ja Bertnard Tavernierin Auringonpimennyksen, saa Death Watchissa aikaan ihmeitä. Jokaista hetkeä vallitsee jälkikesän sateinen ja hauraan sininen melankolian ja surun täyttämä ilmapiiri. Valo on haudutetun opaalin väristä tai Bretagnen iltayön tummansinistä. Se saa aikaan sen, että kasvillisuuskin – meren ja taivaan lisäksi – tuntuu parkuvan sielun surusta. Ja sitten musiikki!
Joskin monet ohjaajat kuvittelevat varmaan pelastavansa viime kädessä kaiken palkkaamalla taitavan musisoijan – ja ovatkin joskus oikeassa, niin Death Watchin musiikki näyttää syntyneen vain tätä elokuvaa varten ja jos sitä alkaisi yrittää irrottaa elokuvasta sen aikana, olisi ongelmat samat kuin kirurgilla, joka sahaa potilaansa pään irti. Antoine Duhamel, joka on säveltänyt muun muassa Jean-Luc Godardin Viikonloppuun ja Hulluun Pierrottiin musiikit, nousee tässä mestarisäveltäjien tasolle. Vaikka jotkut elokuvantekijät pystyvät tekemään elokuvansa ilman musiikkia ja jotkin mykkäelokuvista ovat rytminsä takia enemmän musiikkia kuin elokuvaa, niin tästä elokuvasta olisi 40% poissa ilman A. Duhamelia, samoin kuin Luchino Viscontin Kuolemasta Venetsiassa 85% olisi jäänyt pimeään ilman Gustav Mahlerin toista sinfoniaa. Mutta elokuva, jos siinä on vähääkään mestarillisuutta, pärjää myös ilman taustalla soivaa musiikkia. Ehkä siksi, että se parhaimmillaan lähenee sitä itse niin paljon.
Death Watchissa näyttäisi olevan melkein loputtomiin tutkittavaa. Kaikesta esimerkiksi huomaa, että on tullut katsomaan totaalisen filmihullun elokuvaa. Elokuva, joka on omistettu Jacques Tourneurille, muun muassa Out of the Pastin ja The Leopard Manin tekijälle, tuntuu olevan täynnä viittauksia, joista voi miettiä ovatko ne tahattomia vai tarkoitettuja kunnianosoituksia. Televisiokanavan toimiston seinälle liimatut julisteet (esimerkiksi Roger Cormanin The Masque of the Red Death, suomeksi Kuolinnaamio ja X: The Man with the X-Ray Eyes, suomeksi Röntgenkatsemies) lienevät ilmeisimpiä niistä. Mutta onko esimerkiksi Romy Schneiderin peruukki jonkinlainen hatunnosto Keskipäivän aaveen Brigitte Bardot’lle, jonka J.L. Godard pukee Anna Karinaksi? Sama kai se. Keskeisimmät näyttelijät ovat kaikki nykyisin jonkinlaisessa kulttimaineessa.
Yli sadassa elokuvassa ja viidessäkymmenessä televisiosarjassa näytellyt Harry Dean Stanton, joka on tehnyt vain yhden pääosan (Wim Wendersin Paris Texasissa) esittää tässä tämän jutun neljännessä kappaleessa kuvailemaani liikemiestyyppiä, pahempaa kuin pappi. Kerrattakoon vielä: siis sitä, kuka käyttää aina vain onnettomamman, tuhovimmaisemman ja sairaamman valtaväestön viheliäisiä tarpeita hyväkseen ja takoo niillä rahaa mistään muusta kuin voitosta piittaamatta. Alas!
Harvey Keitel on näyttelijä, jota aikamme mestarit ovat välillä suosineet huolimatta suurimmasta osasta uransa rooleista elokuviin, jotka hän on ottanut vain ruokkiakseen perheensä, kuten vastuuntuntoinen mies. Hän on saavuttanut silti kulttimaineen esimerkiksi sellaisten elokuvien ansiosta kuten Taksikuski, Sudenpesä, Reservoir Dogs, Pulp Fiction tai Fingers, suomeksi Murhan sävel. Muutamassa elokuvassa hän on päässyt käyttämään kaikkea potentiaaliaan – jollaisen mahdollisuuden vain todella harvat näyttelijät saavat. Parhaimmillaan hän on ollut elokuvissa Odysseuksen katse, Death Watch ja Sudenpesä.
Death Watchissa hän pääsee irrottautumaan karmeistaan. Hänelle annetaan lojaalein vapaus, joka näyttelijälle on koskaan annettu, mutta joka kuuluisi melkein aina antaa lahjakkaalle näyttelijälle: vapaus olla se, joka hän on. Ja tässä: Hän on ihminen joka paljastaa itsensä ja tekee sen samalla kaikilla tasoilla ja heittää rooliinsa koko sydämensä epätoivon. Hän antaa, mitä hänellä on, pyytämättä vastapalveluksia. Siksi, että hän tyhjentää alati itsensä, hän täyttyy jatkuvasti.
Keitetyn virtsan kirpeän hajun sieraimet ja henkitorven täyteen vetäminen tulee mieleen ensimmäisenä niistä länsisaksalaisista keisarinna Sissi-elokuvista, joista loistava näyttelijä Romy Schneider tuli tunnetuksi. Vain saksalaiset voivat keksiä jotakin samalla yhtä aikaa limanvihreän romanttista ja pakokauhua herättävää, mutta samalla maagista kuin teilattu mies. Niiden jälkeen Schneider lähti Alain Delon mukana Ranskaan ja aloitti vakavamman näyttelijäuran vasta sitten. Vaikka Schneider näyttelee Death Watchissa nimihenkilöä, on elokuvassa vaikea osoittaa keskeistä protagonistia henkilöiden keskuudesta. Pikemminkin se on massa, se yleisö, joka seuraa tapahtumia tai sitten media, joka ruokkii massan perverssejä tarpeita.
Elokuvan keskeisin ja oleellisin asia tiivistyy lyhyeen kohtaukseen, jossa Katherine Mortenhoe käy tapaamassa sairastavaa isäänsä. Sen sijaan, että isä olisi valinnut normaalin ja luonnollisen kuoleman – tosin kuoleman, joka voisi olla raivokas, hänet on huumattu lääkkeillä ja jätetty elämään. Mortenhoe, joka on itse kuolemassa, ei voi sietää katsoa tätä pitkitettyä, mutta lamaantunutta elämää; Katherine Mortenhoen raivo on elokuvan tekijän raivoa pysähtyneisyyttä kohtaan. Sairaalahuone on kuin täynnä Invasion of Body Snatchersin palkoihmisiä. Nyt heidän ei ole vain täytynyt ensin tulla ulkoavaruudesta ja sitten kuoriutua keloista menettääkseen ihmisyyden perustansa, se on käynyt yksinkertaisemmin lääkkeiden avulla.
”Maailma koostuu ihmisistä, jotka eivät osaa ajatella muuta kuin joukolla, laumoina.” Ja nämä ovat niitä ihmisiä. He ovat kuin juustoja, hyväksyvät kaiken ja sulavat aikanaan pois. Televisio ja elokuva mahdollistavat heidän lisääntymisensä. Ehkä se on lopulta vain epätoivoista tarvetta kommunikoida, päästä näennäiseen tai todelliseen yhteyteen jonkin tai jonkun kanssa. Kukaan ei toisaalta tunnu aavistavan – tai sitten he ovat täysin piittaamattomia siitä, että kommunikaatio on suurin kykyjen tuhoaja, koska se saa tuntemaan ja ajattelemaan kuten kaikki muut.
