Tunnetaan myös nimellä: Welp
Maa: Belgia
Genre: Kauhu
Ohjaus: Jonas Govaerts
Käsikirjoitus: Jonas Govaerts, Roel Mondelaers
Kuvaus: Nicolas Karakatsanis
Leikkaus: Maarten Janssens
Sävellys: Steve Moore
Näyttelijät: Maurice Luijten, Evelien Bosmans, Titus De Voogdt, Stef Aerts, Gill Eeckelaert
Belgia tunnetaan maailmalla lähinnä alemmuuskompleksistaan naapurimaitaan kohtaan. Elokuvien saralla Dardennen veljekset ja Jean-Claude Van Damme lienevät kuumimmat vientituotteet. Uusia yrittäjiä kuitenkin myös löytyy; viime vuosien merkittävin teos lienee ollut Oscar-ehdokkaaksikin päässyt Michaël R. Roskamin yllättävän rankka ja hyvällä tavalla roskainen Bullhead. Käsikirjoittaja-ohjaaja Jonas Govaerts jatkaa kauhuelokuvallaan Cub yhtä ilkeillä linjoilla, joskin huomattavasti vähemmällä menestyksellä.
Rankkuutta on kuitenkin varsin vaikea uskoa näkevänsä elokuvan alkupuolella. Partiolaisjoukko lähtee kahden ohjaajan ja naiskokin ohjaamana telttaretkelle viikonlopuksi huolimatta poliisien varoituksista alueella liikkuvasta ihmissusipojasta (!). Tämä paljastuu leiriohjaajien jekuksi partiolaisia kohtaan, mutta vähemmän yllättäen metsästä löytyykin ihan oikeasti partiolaisten ikäinen, yksisarviseen pirunaamariin sonnustautunut feraali poika. Tarinan keskiöön nouseva, synkän menneisyyden kanssa kamppaileva partiolainen Sam ystävystyy salaa pojan kanssa, ja pian elokuva siirtyy Richard Donnerin ja Steven Spielbergin leikkimielisen, viihdyttävästi uhkaavan seikkailun seudulta kohti ranskalaisen kauhun uuden aallon armotonta menoa, kun villi lapsi päättää, että olisi hauskaa hakata toisen ohjaajan koira kuoliaaksi kepeillä uuden kaverin kanssa. Pakkaa sekoittaa entisestään pojan isä, joka saalistaa metsässä sitä vaarallisinta riistaa.
Donner, Spielberg ja Alexandre Ajan ja Pascal Laugierin kaltaiset Ranskan uuden kauhuaallon ohjaajat eivät jää ainoiksi esikuviksi. Steve Mooren musiikki huokuu John Carpenterin kasarituotantoa. Sama oli havaittavissa toisessakin Mooren sävellyksessä, The Guestissa, mutta siinä missä Adam Wingardin ja Simon Barrettin oodi kasaritoiminnalle huokui tyyliltään enemmän James Cameronin Terminaattoria, Govaertsin teos tuntuu enemmän juuri Carpenterille ominaiselta, erittäin arvaamattomalta ja lähes lakonisesti kuvatulta. Audiovisuaaliselta kerronnaltaan Cub onkin todella komea, ja hyvän kauhuelokuvan tapaan se käsittelee teemojaan lähinnä näyttämällä asioita niiden puhki selostamisen sijaan. Pelottava elokuva ei ole missään vaiheessa, ja se tuntuu välillä vähän laahaavan paikoillaan, mutta suurimmaksi ongelmaksi nousee kuitenkin elokuvan sanoma ja se, millä äärimmäisyyksillä sitä päätetään esittää.
Keskeiseksi teemaksi nousee moraali – tai tarkemmin sanottuna sen puute – lasten psyykeissä. Elokuvan partiolaisten ikäiset lapset ovat vasta alkaneet muodostaa moraalikäsitteitään, yleensä vanhempiensa kautta. Nopeissa päätöksentekotilanteissa tämä ei kuitenkaan vielä vaikuta, vaan peliin nousevat ihmisten kanssa koetut kanssakäymiset. Assosioiko lapsi vaaran alla olevan ihmisen kanssa mielihyvän vai -pahan? Tämän toteaminen tuntuu olevan käsikirjoituksen perimmäinen ajatus, mutta siihen se jääkin. Asiaa ei kehitellä mihinkään suuntaan, vaan elokuva tyytyy puolivälin jälkeen puhtaasti rankistelemaan aiheellaan ja putoaa yhä enemmän etenkin Laugierin kaltaisten tekijöiden esittämään ultranihilistiseen suohon.
Ranskan uuden kauhuaallon lähin sukulainen lienee Italian 80-luku ja tarkemmin sanottuna Lucio Fulcin kauhut, jotka eivät olleet gialloja. Tunnetuimpana esimerkkinä The Beyond, jossa maailma lipuu hitaasti pimeyteen ja kuolemaan. Ranskan uudessa aallossa on kuitenkin viety Fulcin fatalistinen nihilismi astetta pidemmälle – The Beyondissa hyvän voimat eivät mahda mitään aivan ylitsepursuavalle pahuudelle ja joutuvat kirjaimellisesti antautumaan kadotukseen. Ranskalaisissa elokuvissa taas absoluuttinen pahuus, joka on lähes poikkeuksetta yksi tai kaksi ihmistä, korruptoi hyvyyden, pakottaen päähenkilöt pahantekijöiksi. Vaihtoehtoisesti elokuvan lopussa paljastuukin, että hyvä oli pahantekijä koko ajan, pierutrumpettien soidessa mielessäni. Yleensä tämä korruptioprosessi etenee pienten ilkeiden tekojen myötä kohti kliimaksia, jossa esitetään “hankala” moraalidilemma jossa pitää valita oman tai ystävänsä selviytymisen väliltä. Oman nahkansa pelastaminen tarkoittaa lähes poikkeuksetta sitä, että valinnan tehnyt päähenkilö elää loppuelämänsä metsässä murhaten ohikulkijoita.
Tämä korruptioprosessi voisi olla mielenkiintoinen, ellei jokainen Cubin hahmoista olisi poikkeuksetta joko täysi munapää tai imponentti toimimaan minkäänlaisissa konfliktitilanteissa. Arvatkaas kumpaan kastiin elokuvan ainoa naishahmo putoaa? Aivan. Munapäitä taas edustavat suurin osa partiolaisista, poislukien Samin rillipäinen kaveri, joka ei osaa tehdä yhtään mitään, toinen leirin ohjaajista ja villin pikkupojan murhaajapappa. Samin motivaatiot osallistua heti pikkukoiran piñata-ripustajaisiin jäävät myös niin hämäriksi että hänessä on vaikea nähdä paljon muuta kuin Damien-henkistä pahansuopuutta, vaikka kyseessä pitäisi olla viaton, korruptoitava päähahmomme. Onneksi sentään elokuvan parhaassa kohtauksessa itsetietoisuutta vailla oleva tylytys kääntyy eduksi murhaajan ajaessa isolla rekalla tusinan pikkulapsen päältä taustalla soivan syntikkatykityksen villiintyessä. Valitettavasti tätä seuraa vielä parinkymmenen minuutin kidutussessio jossa naiskokkia kouritaan ja puukotellaan ties kuinka pitkään koska on niin tavattoman rankkaa ja radikaalia näyttää kärsiviä naisia kauhugenressä. Kaiken tämän jälkeen lopun selvästi shokiksi tarkoitettu paljastus, jossa Sam on – ranskalaisen kauhun uuden aallon perinteiden mukaisesti – ottanut paikkansa murhaajaisän rinnalla puukkohippaan taipuvana apulaisena tuntuu pelkältä märältä pierulta.