Ja niin oli jälleen koittava marraskuu ja se aika vuodesta, jolloin genre-elokuvalle sydämensä myyneen pääkaupunkiseudun sielun oli otettava epävakinaisesta päivätyöstään vapaata, maksettava kahden illan mittainen elokuvalippunsa ja istahdettava kohti Pirkanmaata nokkansa suunnanneeseen linjuriin. Määränpäänä siinsi asiaankuuluvalla Cinemadrome THE 13th -nimellä paiskattu Drome #13: yhden maistiaisen, pari lyhyttä ja kuusi pitkää filmiä käsittävä kombo. Kevään tapahtumahan jäi gonzo-toimittajaltanne aikataulullisten ongelmien myötä raportoimatta, siinä missä seitsenpäiväisen duuniviikon ja tähän liittyneiden biologisten tekijöiden sanelemana myös myöhemmin ohitettu Night Visionsin Maximum Halloween 3016. Punttien voikin tituleerata festareilta luistamisen suhteen olevan nyt tasan.
Koska Dromen peruspiirteet jonkinlaisine hatarine taustoineen tuli jo vuoden takaisessa selonteossani kaluttua ja itse myllytyksen leffoista kahdesta olen aiemmin muissa yhteyksissä hölissyt, päätin henkimaailman johdattelemana tiivistää viikonlopun hieman kompaktimpaan pakettiin. Tarkastelun alla olisi siis entistä vahvemmin itse psykoottinen fiilis, niitä elokuviakaan toki tyystin unohtamatta. Turhemmitta alustuksitta onkin aika siirtyä katsastamaan, onko jokin muukin muuttunut, kuin festarifiilikseen oman tsemppinsä tarjonneen lääkeputelini sisältö jallusta irlantilaiseen viskiin.
Useamman vuoden perinteeksi muodostunut mainos Arthouse Cinema Niagaran portilla pahaa-aavistamattoman asiakaspoloisen ranteesta lihaa kaluavasta vahtimestarista avaa jälleen meiningin, tutun mahtipontisine italiaksi mongerrettuine ”liput syödään käsistä” -sloganeineen. Tästä on hyvä matkata Karo von Rutenhjelmin iltaa lämmittelevään Jason Hates Selfies -lyhäriin. Pienimuotoinen pätkä on peruja ohjaajansa halloween-pippaloita varten räätälöimästä Voorhees-kostyymista, joka oli tekijän itsensä mukaan niin näyttävä, että pakko sille oli jotain käyttöä bileiden jälkeenkin keksiä. Ei käy kiistäminen, etteikö sarjan jälkipuoliskon tunnelmista ammentava naamiaispuku ole jotakuinkin samaa luokkaa Friday The 13th -kaanonin virallisten murhavetimien kanssa. Harmiton minipätkä hyödyntää itseeni varsin osuvasti skulannutta huumoria nykyajan egoistisestä selfie-kulttuurista, jossa pärstävärkistään estoitta muille todistusta räpsinyt jannu huomaa puhelimeen vilkaistuaan, ettei olekaan fotossa yksin.
Sitten saadaan käyntiin ensimmäinen täysmittainen filmi (ellei viikkoa aiemmin esitettyä The Girl With All the Giftsia sellaiseksi aivan välttämättä halua laskea), syksyn Night Visionsin ohjelmistosta tuttu John Carpenterin Pahan kehä (They Live). Ray Nelsonin novelliin perustuvaa rainaa voisi kutsua surrealistiseksi realismiksi. Alun perin Kurt Russelille räätälöidyssä roolissa nähtävän vapaapainija Roddy Piperin tulkitsema Nada (epsanjaa…) etsii amerikkalaista unelmaa sen varjopuolen – työttömyyden ja raksan hanttihommien – ääreltä. Elokuva saa uusia aspekteja lähtökohtaisesti hihhulilta vaikuttavan saarnamiehen järjestäessä duunarin keskelle epämääräistä poliisioperaatiota, jonka jälkimainingeissa rakennustyöläinen löytää suttuiselta sivukujalta harmittomalta vaikuttavat aurinkolasit. Valosuojat nenälleen pistävä muskelimies huomaa maailman ympärillään muuttuvan: kirjat, mainokset ja ylipäätään liki kaikki muukin käskevät tottelemaan, ostamaan ja olemaan kyseenalaistamatta auktoriteetteja. Osa kanssaeläjistä puolestaan paljastuu mätänevää kalmaa muistuttaviksi avaruuden muukalaisiksi, ainoana tarkoituksenaan orjuuttaa ihmisrotu. Alta aikayksikön Nadan tietämys on myös vallansiirtäjien päänvaivana, eikä hänen auta kuin antaa oma osansa maanalaisen vastarintaliikkeen taistelulle vapauden puolesta.
Reaganismin alulle puttaama idea on täyttä asiaa vielä tänäkin päivänä. Väritetty totuus kertoo meille television, mainonnan, uutisten ja muun kautta että tehtävämme on kuluttaa, kuinka emme voi elää ilman sitä, tätä ja tota: turhia hyödykkeitä, joiden tuottamisen takia olemme jatkuvasti askeleen lähempänä maapallon sietokyvyn lopullista romahtamista. Samalla media syöttää päähämme faktoina humpuukia paikallisista ja globaaleista tapahtumista, politiikasta, ylipäätään siitä, mikä Rakkaan johtajan suojeluksessa meille on hyväksi. Läheisimpänä esimerkkinä toiminee Sipilän johtama Suomen hallitus, joka ajaa järjestelmällisen disinformaationsa avulla kynsin hampain hyvinvointivaltion alasajoa, puolueettomuuspolitiikasta irtisanoutumista ja satelliittivaltioksi alistumista muun muassa sotilasliitto NATO:n nuoleskelun myötä. Tragikoomisin puoli taitaa olla niin kutsuttu yhteiskuntasopimus, jota edeltäneiden uhkavaatimusten laittomuudesta edes itse ministerit eivät solmimisen jälkeisestä helpotuksesta huokaistuaan voineet olla lipsauttamatta. Consume. Conform. Obey.
Yhteiskuntakritiikin unohtaen Pahan kehä on mukiinmenevä, joskaan ei kokonaisuutena vahvin askel Carpenterin tuotannossa. Parhaiten päälle viisiminuuttisesta, näyttelijöiden inspiroimasta ja alunperin kosolti lyhyemmäksi tarkoitetusta katutappelukohtauksesta tunnettu filmi sisältää toki huumoriarvoja ja jännitystä, mutta tarinankuljetuksessa on aukkoja, eikä hahmojen logiikkakaan aina ole saumatonta. Toisella katselulla vielä edellistä kovemmin potkineen filkan lapsusten anteeksiannosta pohtimisen huomaa kuitenkin tarpeettomaksi viimeistään elokuvan loppukuvassa, kun alastonna ratsastava nainen hoksaa allaan makaavan (ihanan naiivin ongelmanratkonnan kautta naamionsa menettäneen) avaruuden homepärstän. Toinen hauska yksityiskohta koetaan hetkeä aiemmin erään ukon raivotessa töllössä fiktiivisen väkivallan saastaisia ylipappeja, Carpenteria ja Romeroa vastaan. Yrttivoin pannuetanoille tarjoaa soundtrack, joka ei ehkä sekään vedä vertoja sävellyksistä vastanneen ohjaajan tähtihetkille (Halloween, Hyökkäys poliisiasemalle, Pako New Yorkista…), mutta saa silti papan viimekesäisen Torinon keikan jälkimainigeissa aikaiseksi yhtä kaikki uskomattomat vibat.
Show must go on, joten siirtykäämme ehtoota eteenpäin ja fiilistelemään seuraavaa pitkää edeltäneitä pariakin pätkää. Kauhun riivaamien alkupaloista ensimmäisenä tarjoiltiin turkulaisen Artturi Rosténin alle puolituntinen The Defiler – Häpäisijä, jota tekijäkaarti oli saapunut myös esittelemään. Findie-maakarin omia sanoja lainatakseni kyseessä on hyvän maun kaukaa kiertävä, äärimmäisen itsetarkoituksellinen eksploitaatiotörkypläjäys. Lyhytfilmissä seurataan vankilasta pakenevaa naista, jonka kostomatkan varrella niin veri, erinäiset päihteet kuin sekä tissit että sepaluksesta liehuvat dildot täyttävät kankaan. Juoni ei yllättäen saisi passiinsa edes muukalaisleimaa ja järjellinen sisältö on muutoinkin olematon, mutta toteutuksen nerokkuutta ei pysty kiistämään. Oletettavan pienestä budjetista huolimatta Häpäisijän kyberpunkia henkivä todellisuus on uskottava, eivätkä tehosteetkaan huonoimmasta päästä ole. Kahden näkemäni Rosténin tuotannon – tämän ja Väkevän hien – perusteella kaveri työryhmineen vaikuttaa handlaavan sekä kepeän että vakavamman elokuvan ja olevan epäilemättä mielenkiintoinen nimi myös tulevaisuudessa.
Sitten seuraa jo syksyllä 2015 mainostetun Backwood Madnessin uusin, Cinemadromelle omistettu teaseri. Ari Savosen alunperin lyhäriksi tarkoittama, nykyisellään likelle puoltatoista tuntia yltävä kertomus sodan provosoimista kansallistaruolennoista on muutamaa kohtausta vaille purkissa ja nähnee ensi-iltansa tulevana vuonna Cannesin kylässä, mikäli tuulet ovat suotuisat. Vesi kielellä odottamani leffan avut mullistaa nykypäivän kotimaista elokuvaa indie-tasolla eivät tunnu näkemieni kahden maistiaisen pohjalta mahdottomilta.
Backwood Madnessin tematiikasta on yksinkertaista jatkaa korpikauhuteemaa 35-synttäreitään juhlivan Evil Deadin, finlandilaisittain Kauhun riivaamien parissa. Sam Raimin pahamaineisen ja suomessakin aikanaan kovaa polemiikkia kaivaneen splatterklassikon katselu oli toimittajanne osalta tämän vuoden sisällä kolmas, mutta silti edelleen äärimmäisen intensiivinen ja viehättävä (joskin hattutempun päättäneen tuijotuksen saralla katseluseurani huomattavasti aiempia tsekkauksia karvaisempaa ja vähemmän luokseen houkutellutta olikin). Kauhun riivaamien mökkihöperöt hurmekekkerit ovat yhä samalla sekä hihityttävää hölmöilyä (lattialuukusta kurkkivan Cherylin huudellessa ivakommenttejaan ja takasta pelastetun Shellyn kiittäessä kauniiden kasvojensa varjelemisesta) että aidosti hyytävää kauhua (lähinnä hiljaisemmissa, odottavammissa kohtauksissa).
Siinä missä Pahan kehä jouduttiin esittämään DCP:nä yksinkertaisesti siitä syystä ettei parempaa vaihtoehtoa löytynyt, täytyy Raimin lotinoiden kohdalla erityiskiitos antaa velhomaisen hyväkuntoiselle ja alapäähän vipinää aiheuttaneelle 35-millin printille. Sama filmikopio joka kiersi Suomea vuoden 2003 teatteriensi-illan tiimoilla, tarjoaa ihastuttavimmat hetkensä (ylisanoja käyttääkseni) kristallinkirkkaan kuvanlaatunsa ohella esimerkiksi paljastaessaan dvd-versiosta omilta pupilleiltani huomaamatta jääneen taustaan lisätyn täysikuun plus erään kelojen välissä nähtävän (elokuva ajettiin Niagaran ainoan aiheeseen soveltuvan projektorin puitteissa yhdeltä kakulta), järjestäjillekin yllätyksenä tulleen Spider-Man (tms…)-vilahduksen, joka lienee kaivettu syystä X jostain rullaan hännäksi.
NV-festareilla Pahan kehän tavoin nähdyn Kauhun riivaamien esittäminen Kehräsaaressa oli ollut Dromen arkkitehdeille itsestäänselvyys heti vuoden takaisen tapahtuman päätyttyä. Koska näissä karkeloissa uskotaan auktoriteetin ohella myös demokratiaan, perjantain stoppasi yleisön toivelistalla kauan kummitellut The Driller Killer. Vaikka filkan video nasty -artikkelissani lyhyesti lyttäsin, oli sen useammassa eri yhteydessä saama kunnia sun muu hype kieltämättä jo kerännyt pientä epävarmuutta aivoihini: olisinko sittenkin keskittynyt toimittaja Porttilan kanssa iltapäivällä tapahtuneen katselmuksen aikana johonkin epäolennaiseen, jäänyt vaille monista merkittävistä elokuvistaan muistettavan Abel Ferraran nahkarukkasen sisään kätkeytynyttä kultaista ensikosketusta?
‘Cause this is Driller Killer at night.
Ja käen kukut sanon minä. Niin selkeästi kuin sen voi ihminen ymmärtää, ihan samaa skeidaa Abelin lihaisan linnunpöntön oviaukon duunaamiset yhä edelleen olivat. The Driller Killer on tylsempi kuin jouluaaton yli ponnistava Frendit-maraton, eikä lopputuloksesta edelleenkään pysy mielessäni kuin New Yorkin kaduilla verta vuotaen kiljuvat spurgut, säveltensä tahdissa jammaileva muusikkokokoelma ja näiden rämpytyksen hulluksi tekemä, rei’ittämiseen soveltuvaa työkalua tumpussaan roikottava Ferrara. Suttuinen filmikopio oli näytöksen paras puoli, siinä missä seurueemme sen jälkeen Tampereen kaduilla todistama pahoinpitely viikonlopun epämiellyttävin ja voimakkainta ahdistusta sekä pahaa oloa aiheuttanein. Vaikeatapa fiktiivisen väkivallan todellista on voittaa.
Näin siirrymme jälleen Niagaran oville ja saman tien lauantai-iltaan. Toisin kuin reipasta tuntia aiemmin, tällä kertaa olemme tapahtumapaikalla oikeaan aikaan, pääsemmepä sisälle saliinkin. Aulassa ensimmäinen havaintoni on männäpäivänä silmään pistäneiden – vaatteita, kirjoja ja elokuvajulkaisuja kaupitelleiden – myyntikojujen poissaolo. Eipähän enää tarvitse pohtia, olisiko Pekka Siitoimelle kiitosta osoittaneen t-paidan ostaminen myöhemmin kaduttanut. Sisemmällä palvelevan baarin maukas gin tonic jää tällä kertaa ajan puitteissa nauttimatta, emmehän halua menettää seuraavan taideteoksen alusta sekuntiakaan.
Eli niinpä joo: vuorossa on siis tapahtuman tälle ajankohdalle perinteisesti lukeutuneen mykkäelokuvakonsertin korvaava The Room, Tommy Wiseuan kulttielokuva sanan varsinaisessa merkityksessä. The Roomista puhutaan. Sen tiimoilta on kuulemma kirjoitettu kirja, jossa eräs näyttelijöistä rähisee miten leffa pilasi hänen elämänsä. Rainaa ilmeisesti pyöritetään roolipelimäisen koreografian saattelemana Ameriikan joissain kolkissa säännöllisesti ja muistaakseni sen menneiden aikojen Night Visions -näytökset olivat aina jotakuinkin loppuunmyytyjä. Tarina myös kertoo filmin maineen olevan Doug Walkerin The Nostalgia Critic -revikan peruja: kritiikin, joka nosti Wiseaun kuuluisuuteen ja sai tämän hypervakavastiotettavan maestron ryhtymään toimiin julkisen kuvansa luonutta Warrenia vastaan.
Tämä kaikki on kuitenkin vain huhua, silkkaa legendaa. En minä osaa sanoa, te tietänette paremmin. Näin The Roomin nyt kolmannen kerran, enkä rehellisenä pysyäkseni vieläkään sisäistä sen loistavuutta: tajuan mistä kenkä puristaa, mutten osaa viihtyä tämän roskan parissa.
Wiseaun kolmiodraamavisiot ovat toki huumoriarvoiltaan mureaa kalkkunanlihaa. Tämä näyttelymetodinsa ja dramaturgian rakentamisen taitonsa enkeli Mikaelin välityksellä jostain kaukaisesta galaksista saanut auteur on vähintäänkin omaleimainen vyöryttäessään katsomolle ryöpyllisen anteeksiantamattomimpia virheitä elävänkuvan historiassa. Eittämättähän nuo ansaitsisivat ohjaaja-kirjoittaja-näyttelijä-tuottajalleen paikan Guinnesin ennätysten kirjasta joko kaikkien aikojen epäonnistuneimmasta urakasta tai vaihtoehtoisesti parhaasta pr-huijauksesta. Vaikka huhumylly Wiseaun ympärillä muuta huutaa, on tämän katastrofin laittaminen puhtaan ammattitaidottomuuden piikkiin sangen unenomaista. The Roomissa ei yksinkertaisesti toimi yhtikäs mikään skenejen rytmittämisestä tai näyttelystä hahmojen teatterimaiseen estradille marssittamiseen, saati tarinan käsittämättömistä koukeroista tapahtumia siivittäviin absurdeihin sivuelementteihin (kuten ameriikkalaisen jalkapallon maaniseen viskomiseen) tai eittämättä muistettaviin repliikkeihin: kukapa alan asiantuntija ei tuntisi fraaseja ”Hi doggie!”, ”I did not hit her, it’s not true! It’s bullshit! I did not hit her! I did not. Oh hi, Mark.” tai ”You’re tearing me apart, Lisa!”
Teorian tasolla ymmärrän lailla ala-asteen ensimmäisen luokan kieliopin, minkä vuoksi The Roomilla on yleisönsä. Omaan tajuntaani lopputulos on silti tietyistä hetkistään huolimatta puuduttavan tylsä, kuin ylipitkä saippuasarjan jakso. Kollektiivisena kokemuksena en silti voi kiistää ilokuvan aikaan saamaa positiivista fiilistä. Käydessäni vessassa kuulin yleisöstä kommentin ”nytkö riitti?”, minkä ohella muun muassa näitä edellämainittuja sloganeja heiteltiin rainan kuluessa ilmoille innokkaasti siinä missä muovilusikoitakin (?). Huomasinpa väliajalla myös smokkiin (eräs olennainen osa filkan puvustusta) sonnustautuneen kaverin pallottelemassa jenkkifutista. Ei kai siinä, eiköhän se ole pääasia että populalla on hauskaa: hyvällä mielellä kun on helevetin ikävä tapa tarttua, nääs.
Lördagin seuraava leffa tuskin suurempia esittelyjä kaipaa. Originellin ääniraidan hintaansa asiaankuuluvasti sisällyttävä The Terminator – Tuhoaja oli yhtä ainoaa – puolustuksensa mukaan mieluummin kauhua katsovaa – kantapeikkoa lukuun ottamatta tuttu koko yleisölle. Lentävät tappajat -flopista kenkää saaneen James Cameronin ensimmäinen oma ohjaus tuntuu tarpeettomalta perata ruodoilleen, mutta tiivistelmänä: lähitulevaisuudessa yliälykkäiksi kehitetyt tietokoneet kaappaavat vallan, tuhoavat suurimman osan ihmisistä ja orjuuttavat jäljelle jääneet siivoamaan silvottujen jätteitä keskitysleireillä. Koneita vastaan sinnittelee järjestäytynyt kapinallisjoukko, joten masiinat lähettävät tappajakyborgin (Arnold Schwarzenegger) menneisyyteen, tehtävänään estää hanttiin laittavan aineksen organisoineen John Connorin syntyminen eliminoimalla tämän äiti. Iso-Arskan perään puolestaan aikamatkailee toinen jannu, tarkoituksenaan sabotoida tämän projekti.
Kuten Pahan kehä, myös The Terminator oli tuoreimmalla katselukerralla himpun verran aiempia muistikuvia toimivampi: joskin tässä tapauksessa katsanto oli toisen sijaan arviolta neljäs viiva viides. Atmosfääri on Arskan heittämistä one-linereistä huolimatta aidosti synkkä, toivoton. Kasaritunnelma nostaa sykkeen jytäämään luihin ja ytimiin. Toisin kuin niin moni muu toimintagenren haukotuttava klassikko, on Cameronin dystopia harkitusti muttei tasaisesti taivaltaan kulkeva filmi, jonka jännite perustuu väistämättömälle tuholle: yksilötasolla tulevan vastarintajohtajan maailmaan tuovan Lindan tiedolle siitä, että turvatoimista huolimatta ennemmin tai myöhemmin ylivoimainen ja liki voittamaton tappokone saavuttaa hänet, laajemmassa mittakaavassa taasen faktalle liki ovensuussa kolkuttelevasta maailmanlopusta. Erikoistehosteet eivät ole jääneet pelkäksi ajan patinaksi, vaan räiskinnät, autojen mälläämiset, luurankojen yli futuristisilla vempeleillä jyräämiset ja lopun metallihirviön viimeinen valssi näyttävät kaikki varteensaotettavilta edelleen (ja etenkin) näinä tietokonepelleilyjen aikoina.
Ummmh… Kuten arvata saattaa, myös syksyn 2016 Cinemadromen rääppiäisissä oli vuorossa silkkaa ummetusta. Nautiskeltavaksi saatiin (IMDb:n mukaan tästä ohjauksesta ansioluettelonsa sekä aloittavan että lopettavan) Evan Leen Meatcleaver Massacre (tunnetaan myös nimellä Revenge of the Dead). Ilmeisesti Hooperin moottorisahaheiluttelujen jälkijäristyksissä eksploitaationimensä saanut oudoke on kertomus proffasta jonka perhe tapetaan, koska huumeisilla opiskelijaveijareilla sattuu olemaan siihen pokkaa. Hyökkäyksestä nippa nappa hengissä selviävä leskimies pyytää pahoja henkiä avukseen ja lopummalla taidettiin nähdä jonkinlaista demonien riehumista. Muinaisista jumalista ja loitsuista selittävä Christopher Lee sekä esittelee että päättää elokuvan, vaikkei itse tätä tiennytkään: Sir Lee kun väitti saaneensa pestin johonkin toiseen tuotantoon ja joutuneensa Meatcleaver Massacreen vasten tahtoaan. Rekvisiittana olleissa tauluissa nähtiin muistikuvieni mukaan (positiivisessa mielessä) sangen epätodellista helvettitaidetta. Erään toisen mielenkiintoisen flashbackin puolestaan koin – vieruspenkiltäni runsaissa määrin tarjoiltujen etyylialkoholituotteiden myötä – teatterin edessä LSA:ta kaupitella yrittäneen brittiläisen huumediilerin toimesta. Onneksi olin ystävien seurassa. Eikä se Meatcleaver Massacrekaan kai niin huono ollut kuin maine väittää: vain ja ainoastaan ymmärryksen ylittävän turha. Lihakirvestäkään elokuvassa ei nähdä.
Näsi- ja Pyhäjärven piirtämän kaupungin meininki toi siis kertaalleen pienenä mutta sitäkin kirkkaampana kajastavan tähtensä säihkettä marraskuun harmaaseen valoon. Vieraita Cinemadromessa kävi kaiken kaikkiaan 553 henkeä, mikä ei 128-paikkaisen salin huomioon ottaen ole ollenkaan huono lukema. Meininki oli tälläkin kertaa sekä yleisön että järjestäjien osalta hyvä, eikä perseilyä tai muuta negatiivisuutta ollut havaittavissa. Eipä siinä siis muuta kuin pohtimaan, jotta mitäpä ensi kevään ohjelmisto saattaisi tullessaan tuoda.