Vuonna 2017 ilmestyy hymiöistä kertova elokuva. Hollywood kaihtaa uusia ideoita vuosien vieriessä yhä enemmän turvautuessaan varmempaan rahaan erilaisten adaptaatioiden, jatko-osien ja uusintaversioiden kautta. Trendissä ei itsessään olisi mitään vikaa, mutta Disneyn Star Wars– ja Marvel-elokuvasarjat ovat viime vuosina osoittaneet, että tällaisten varmojen nakkien tuottaminen on varma keino häivyttää elokuvantekijöiden persoonallinen ote – visio – lopullisesta teoksesta pois. Liukuhihnatuotantoa päätyvät tekemään lupaavatkin ohjaajanalut Rian Johnsonista Patty Jenkinsin kautta Taika Waititiin, koska onhan se nyt hienoa päästä tekemään uusi Star Wars, vaikka elokuva ei loppujen lopuksi mitään antaisikaan ohjaajan filmografiaan.
Kunnon vauhtia vasta 2000-luvulla alleen ottanut videopelisovitusten trendi kuoli jossain määrin sarjakuvaelokuvien menestyessä, mutta nyt videopelistudiot ovat ottaneet ohjat käsiinsä – Rovio tuotti Angry Birds -elokuvan, Blizzard oli vahvasti tekemisissä Duncan Jonesin Warcraftin kanssa – ja nyt Fox heittää varsin vaimeasti elokuvateattereihin videopelifirma Ubisoftin kanssa yhteistyössä tuotetun Assassin’s Creedin. Kuten kaikki aiemmat listaamani elokuvat, sitä kuvittelisi tämänkin olevan jälleen yksi näyttävä toimintaelokuva, jossa ei ole mitään sisältöä saati personallisuutta.
Yllättäen vain kaksi kolmesta ennustuksesta käy toteen. Kyllä, elokuvasta huomaa Ubisoftin osallisuuden. Kuten useat firman tekemistä videopeleistä, myös tämä (oletettavasti tästä käynnistyvän sarjan ensimmäinen) elokuva on sävyltään haudanvakava. Videopelielokuvan lähes poikkeuksetta käynnistävä tekstiseinä kertoo katsojille, että vuosituhansien ajan salamurhaajien järjestö on käynyt sotaa temppeliritareiden salaseuran kanssa. Jälkimmäinen tavoittelee salamurhaajien suojelemaa Eedenin omenaa, jolla pahat temppeliritarit voisivat käskyttää koko maailmaa poistamalla kaiken ihmiskunnan tottelemattomuuden ja vapaan tahdon.
Nykyajassa esine on teillä tietämättömillä, mutta kuolemaantuomittu murhaaja Callum on tämän McGuffinin aikoinaan piilottaneen salamurhaajan jälkeläinen. Temppeliritarit kidnappaavat miehen suoraan teloituskammiosta futuristiseen laitokseen, jossa Animus-nimisellä laitteella he pakottavat Callumia elämään esi-isänsä muistot uudestaan, toiveenaan saada tietää minne omena kätkettiin.
Motiivit tähän kaikkeen laukovat pahisduo Marion Cotillard ja Jeremy Irons, joista jälkimmäinen on Dungeons & Dragons -elokuvan tunteville kaikki, mitä suurenmoinen fantasiaelokuva tarvitsee ollakseen hyvä. D&D-tason mehusteluja emme pääse kuitenkaan näkemään, koska kaikki näyttelijät Callumia esittävästä Michael Fassbenderistä lähtien suhtautuvat hölmöihin repliikkeihinsä haudanvakavalla naamalla. Pahikset ovat kuin kirjaimellinen ilmentymä blaxploitaatio-elokuvien “The Manista”, organisaatio joka pyrkii kaikin keinoin ylläpitämään järjestystä ja massat maassa. Vallankumouksen syntymisen esittäminen on tarinakliseenä elokuvasarjojen ensimmäisissä osissa niin prominentti, etten jaksaisi enää edes valittaa sen olemassaolosta.
Tarinaa kuljetetaan poikkeuksellisen raskaalla kädellä. Hahmot eivät liiemmin puhu joutavia tai vitsaile keskenään. Sama ongelma vaivasi erityisesti aiemman mainitsemaani Warcraftia. Videopelielokuvilla on taipumus olla turhan ylpeitä lähdemateriaaleistaan, joka sitten johtaa siihen että Brendan Gleeson pitää monologin salamurhaajien säännöstöstä ja toteaa “You can’t kill the creed!”. Ainoat hauskat aspektit Assassin’s Creedissä syntyvät sen maailmankuvasta, jonka myötä elokuva kääntää itsensä tehokkaasti juuri sellaiseen fantasiaan, johon Jeremy Irons voisi jossain muussa elokuvassa sopia paljon paremmin; Callumin esi-isä Aguilar eli läpi Espanjan inkvisition, joka oli mitä ilmeisemmin täynnä groteskeihin sikanaamareihin sonnustautuneiden murhaajien luotsaamia ihmispolttajaisia. Nykyajalla ei paljon paremmin mene salajärjestönä esitetyn temppeliritareiden suuren temppeliritarirakennuksen seistessä Lontoon keskustassa ilman sen kummempia peitteitä.
On siis selvää, että en lähtisi kehumaan Assassin’s Creedin tarinallista sisältöä. Se on kuitenkin näyttävä, mutta eri tavalla kuin vastaavat suurten budjettien toimintaelokuvat yleensä. Ohjaaja Justin Kurzel toi tätä edeltäneestä Macbeth-filmatisoinnistaan käytännössä kaikki tärkeimmät työntekijät mukanaan uuteen projektiinsa; käsikirjoittajatoveri Michael Lesslien, näyttelijöistä Fassbenderin, Cotillardin, Essie Davisin ja muutaman muun, sekä paljon stunttiporukkaa ja kuvaustiimiä, joista erityisesti mainittakoon molemmat elokuvat kuvannut Adam Arkapaw.
Arkapaw’n ja Kurzelin yhteinen jälki on välittömästi nähtävissä, jos on nähnyt hetkeäkään kaksikon komeasta Macbethistä. Ruudun täyttää, etenkin menneisyyteen sijoittuvissa kohtauksissa, jatkuvasti pöllyävä tomu ja savu. Assassin’s Creed elää ja kuolee televisiosi, videotykkisi tai minkä tahansa näyttösi värikalibraation myötä, sillä vähänkään kauempana alan standardeista olevat kalibroinnit näyttänevät rikkaan tekstuurin omistavat pöllähdykset pelkkinä sumuisina tahroina kankaalla. Vaikutelman toimiessa elokuvateattereissa elokuva on komea ja mise-en-scéneltään kiehtova, hallittu, mutta ratkaisu käyttää sitä pilaa katselukokemuksen varmasti leijonanosalta katsojista. Elokuvan lehdistönäytös oli 2D, joten en voi sanoa miten hirvittävältä 3D-versiointi näyttää. Minun on kuitenkin vaikea uskoa että värien tummentaminen lisälaseilla auttaisi tilannetta.
Tämä ruudun tekstuuri on kuitenkin vain yksi komponentti varsin monimutkaisesta visuaalisesta kokonaisuudesta. Videopeleihin tehdään merkittävä pesäero Animuksen luonteella. Peleissä laite oli käytännössä divaani, jossa päähenkilö makasi muistellessaan menneitä ja tietokoneiden kerätessä muistoista dataa. Elokuvassa Animus on jättimäinen koura, johon kiinnitetty Callum näkee selkärankaan ammuttavien lääkkeiden ja käyttötilaa ympäröivien projektoreiden avulla muistot edessään ja liikkuu niissä kuin noiduttu, toistaen esi-isänsä liikkeet tarkalleen. Muutos tuo elokuvaan peleistä vahvasti eroavan sävyn, sillä Fassbenderin murhatessa ihmisiä esi-isänään Kurzel leikkaa usein samaan liikkeeseen, joka tapahtuu Animus-tilassa.
Ratkaisu on elokuvateknisesti ilmiselvä, mutta sillä on yllättävä vaikutus. Tämä uusi Animus tavoittaa Assassin’s Creed -pelien tunnun niiden suoran sisällön sijaan. Fassbenderin loikat läpi avaran huoneen kouraan kiinnitettynä ovat omituisen fyysistä seurattavaa. Kurzel ei voi näissä kliiniseen, synkkään laboratorioon sijoittuvissa otoksissa käyttää perinteistä tomuaan ruudulla, mutta hän kehittää visuaalisen yhteneväisyyden menneen ja nykyajan välillä tietokonetehosteilla. Projektorit, jotka ampuvat Animuksen ympärillä menneisyyttä kuvaavia hologrammeja, laukovat pikemminkin digipölyä, joka hajoaa Callumin kosketuksesta. Inkvisition kellertävästä, hikisestä pölyhelvetistä vihertävään, omituisen tietokoneryönän peittämään loukkoon leikkaaminen saa elokuvalle suorastaan guymaddinmaiset sävyt, jos Maddin siis tekisi ison budjetin toimintaelokuvan ja käyttäisi rakkaan vaseliininsa sijaan tietokoneita saman vaikutelman aikaansaamiseksi.
Tämä kaikki näyttää usein todella hienolta. Kurzel onnistuu kehittämään Macbethissä käynnistynyttä tyyliään eteenpäin, ja Animus konseptina antaa siihen hyvän keinon. Tähän heitetään vielä päälle jokaista alueelta toiselle siirtymistä korostavat haukan näkökulmasta kuvatut huikeat (70% matkasta tietokonetehosteilla toteutetut) kamera-ajot, ja paketti on oikeasti kauttaaltaan komea, eikä täten perinteisesti näyttävä toimintaelokuva. Assassin’s Creedin ulkonäössä on visiota, joka kantaa hölmöä tarinaa onnistuneesti harteillaan koko keston ajan. Toisinaan tyyli pettää – tilan hahmottaminen on erittäin nopeasti etenevissä parkour-taisteluissa välillä hyvin haastavaa – mutta olen aina itse arvostanut sitä, että tällaisen suuren studion popcorn-elokuvan kanssa edes yritetään luoda jotain uutta. Kurzel tuntuu hakevan koko elokuvan ajan jotain runollista ilmaisua tarinalleen, joka pystyisi ylittämään kaikki ne typerät sanat joita se sisältää. Toisinaan hänen sormensa hipovat sitä, kuten otoksissa joissa Fassbender nähdään Animuksen CGI-hiukkasten peittäminä, valo hänen takaansa loistaen, jonkinlaisena tiukan six-packin omistavana jumalolentona, vastarinnan tulevana vapahtajana. On harmi, että jokaista tällaista hetkeä seuraa kohtaus, jossa katsoja tukehdutetaan pölyn sijaan tappavaan dialogipitoiseen kliseevyöryyn.