Maa: Länsi-Saksa
Genre: nuoriso
Ohjaus: Uli Edel
Käsikirjoitus: Uli Edel, Kai Hermann, Horst Rieck, Herman Weigel
Kuvaus: Jürgen Jürges, Justus Pankau
Leikkaus: Jane Seitz
Sävellys: Jürgen Knieper
Näyttelijät: Natja Brunckhorst, Eberhard Auriga, Peggy Bussieck, Lothar Chamski, Rainer Woelk, Uwe Diderich
”Tähän oksennukseen minä synnyin ja tähän oksennukseen minun on kuoltava. Ulospääsyä ei ole. Ei paratiisia johon voisi paeta. Vaaka on tasapainossa.” – Henry Miller
”Kaikki mikä syntyy on myös tuhoutumisen arvoista: siksi olisi parempi, jos mitään ei syntyisikään.” – Arthur Schopenhauer
Elokuva joka porautuu suoraa tietä sieluun, eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Christianen maailma on putoamassa alamäkeen, se ei pelkästään putoa pitkältä alas, mutta se lysähtää suoraan asfalttiin. Christiane F:ssä tulee selväksi se, kuinka Christiane aluksi voi hyvin ja miten hän fyysisesti muuttuu ihmisraunioksi ja kuinka yksi huumekokeilu tekee hänestä jo ruumisarkun. Tämä ei vähennä elokuvan moraalista pointtia, jonka se jo heti tuntuu ottavan kantaakseen. Joskin moralisointi ei ole hetkeäkään elokuvan maailman kuvaamista tärkeämpi. Se tulee kuin välttämättömänä lisänä, sivuoireena. Siinä mielessä siitä ei ole – vain harvoissa tapauksissa näin on – haittaa elokuvalle. Toisin sanoen, elokuvan kuvaama maailma on niin vahva, että tekijöiden moraaliset aikomukset jäävät sen alle, ja ponnistuksilla saarnaaminen karsiintuu.
Kuvat piikittämisestä, huoneeseen sarjana oksentavasta tytöstä, verille ruoskitusta masokistista, kalpeista yliannostukseen kuolleista teineistä, huoraavista pojista rautatieaukiolla, maanisesta vessanististä, joka iskee mihin tahansa elävään suoneen jonka voi enää löytää, eivät ole tarkoitettu rauhoittamaan katsojaa. Päinvastoin, miten muuten voisi kuvata huumemaailmaa kuin näyttämällä sen helvetilliset puolet? Tässä olisi helppo alkaa heittelemään nimiä aiheen puolesta (ei ole ehkä sattumaa, että pirullisista teinivuosista on tehty niin monta elokuvaa), sellaisia elokuvia joilla ei ole paljonkaan, jos mitään tekemistä Christiina F:n kanssa, jotka vain kuvaavat samaa aihetta. Mutta yksi elokuva täytyy silti sukulaissieluna mainita, eikä se tule yllätysenä.
Lukas Moodyssonin Liljassa (vaikka hän ei olekaan nisti) on jotakin samaa kuin Christianessa. Hän voisi olla Lilja, mutta he ovat syntyneet eri kaupunkeihin, eri perheisiin ja eri elämään. Tuskin on sattumaa, mikäli sellaista on edes olemassa, että kummankin elämää tuntuu jäytävän mieletön synkkyys; destruktiivinen vietti, joka ajaa heitä yhä syvemmälle narkoosiin. Maailma ei näytä tuovan siihen lohtua. Kummankin tiet on merkitty pyhällä epäonnella.
Tekijät eivät ole unohtaneet mitään Christiane F:n maailmasta, koulu vain mainitaan sivussa – pian myös vanhemmat siirtyvät kokonaan syrjään tarinasta, huumeesta tulee päätarkoitus. Christiane F:ssä tiettyjen tapahtumien ajoitus – kuten se tieto (jonka saamme vasta elokuvan loppuessa ja lopputekstien tullessa valkokankaalle), että todellisuudessa henkilöt olivat kuollessaan elokuvahahmojen ikää vuoden nuorempia (heistä osa kuoli, jos muistan oikein, 13-vuotiaina) ja että elokuvan Christiane on vain 14-vuotias, järkyttävät tietysti. Saamme tietää tämän vasta hänen syntymäpäivillään, jolloin hän varastaa kakkua viedäkseen sitä prostituutiota harjoittavalle poikaystävälleen ja hänen kavereille.
Mihin helvettiin rakkaus voi ihmisen ajaa? Vai onko kyse enemmän suuresta empatiasta, jota Christiane haluaa välttämättä tuntea niin pitkälle, että kokee tarpeen toimia samalla tavalla kuin hänen poikaystävä? Tuskin. Ehkä se kuitenkin on enemmän empatian puutetta, mutta en todellakaan ole aivan varma siitä. Jotkut näyttelijät valmistuessaan rooleihinsa näkevät tarpeekseen elää samalla tavalla kuin heidän roolihahmonsa (ja eikö se tiettyyn pisteeseen saakka olekin välttämätöntä?) yrittäen siten päästä mahdollisimman lähelle heitä, siinä kuitenkaan koskaan absoluuttisesti onnistumatta. Se ei tarkoita, etteivätkö he voisi päästä johonkin muuhun, toiseen itsessään. Rimbaudin sanoin, minä on toinen.
He tietysti tuntevat mitä suurinta empatiaa, mutta mikä tarkoitus ihmisellä on päästä niin lähelle jotakin kuviteltua hahmoa, että hänen on alettava käyttäytymään samalla tavalla? Sen kysymyksen Christiane F. esittää, myös David Bowie-fanien näkökulmasta (jotakin mustalla tavalla koomista on siinä, kun yksi faneista pääsee viimein näkemään idoliaan, mutta joutuu käpristelemään vatsakivuissa koko esityksen ajan), kun osa heistä yrittää matkia Bowien pukeutumista, mutta ennen muuta Christianen hahmossa, jossa se menee niin pitkälle, että hän alkaa käyttää huumeita samaistuakseen rakastamaansa henkilöön. Se ei tietenkään johda muuhun kuin umpikujaan C:n elämässä.
Lopulta vain huume ajaa Christianen niin huonoon tilaan, vaikka sen ottaminen olisikin ollut rakkauden sekopäisyyden tulosta. Chirstiane F:n todistaa vastoin kaikkea tahtoaan, että huumemaailmassa ei ole lopulta muita puolia kuin helvetillisiä. Se maailma, jonka Christiane F pystyy luomaan, Berliinin kylmäävät ja harmaat huorakadut ja asemien kolkko liikehdintä ja niissä notkuvat kuolaavat perverssit ja obsessioitaan häpeävät aviomiehet, ei tule, kuten jo sanoin, jättämään katsojaa hetkeksikään rauhaan. Katsoja suorastaan pusketaan tuohon maailmaan. Häneltä viedään kaikki, mitä hänellä aiemmin oli. Perhe, työ, ystävät, tulevaisuus häviävät. Nykyisyys on pelkkää vähittäistä katoamista. Koko nuoruus pyyhkäistään lavuaariin.
