Kun 90-luvulla Visa Mäkinen ja Timo Koivusalo ajautuivat riitoihin Pekko Aikamiespojan tekijänoikeuksista, lähti Mäkisen olematon ura lopulliseen alamäkeen. Koivusalo voitti oikeudenkäynnin. Loppu on kotimaisen puskafarssin surullista historiaa. Mäkisen viimeinen elokuva Pirtua, Pirtua tuotti tappiota, ja näytti siltä, että jopa porilaiset olivat hylänneet oman kylän poikansa. Näinpä hän päätyi töihin hanttihommiin ja muun muassa nakkikioskinpitäjäksi. Sitkeä porilainen ehti myös perustaa tyhjään varastorakennukseen kirpputorin. Tästä hän sai idean televisiosarjaan, jossa esitellään kirpputorilaisten elämää. Tarinoita riitti, kun lama-aikana ihmisillä oli kurjaa ja eräs syrjäytynytkin piti pöytää vain siksi, että hän saisi jutella ihmisten kanssa.
Café Kirpputori julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa DVD:nä. Sarjaa voinee syystäkin pitää tunkkaisena tuulahduksena tuulipukuaikakaudelta. Kirpparien ja jälleenmyynnin ensimmäisen tulemisen aikaan sijoitettu tarina vaikuttaa ensi tuntumalla liiankin sympaattiselta, vaikka allekirjoittaneesta se ei tuntunut alkuun kovinkaan viisaalta idealta. Muutaman jakson jälkeen kuitenkin huomasin, että Mäkisen sarja on melko kivuttomasti etenevä. Hyväksi sitä on paha mennä kehumaan, sillä sen tekninen osaaminen on ala-arvoista. Käsikirjoitusta voisi kuvitella pohjanoteeraukseksi, mutta siinä otetaan silti kantaa oikeisiin ajankohtaisiin ilmiöihin, joista juuri 90-luvun lama nostetaan suurimmaksi.
Mistä Café Kirpputori rakentuu: Rehti ilmeisen uskovainen Heimo Kopra pitää Porissa Palinin kirpputoria. Jokainen aamu alkaa samalla kuulutuksella, jossa luoja on siunannut meille jälleen kauniin päivän, tehkää hyviä kauppoja. Käsikirjoittaja Jorma Ojanharjun uskonnollinen vakaumus käy selkeästi ilmi hahmojen välisistä keskusteluista. Paskaa toki jauhetaan kaikesta maan ja taivaan väliltä, samalla kun lätkitään korttia. Keskustelut kuitenkin usein kääntyvät Jumalaan. Nolostuttavimmissa kohdissa Mäkinen todistaa olevansa Suomen Ed Wood, kun hän laittaa jonkun tuntemattoman näyttelijän istumaan nojatuoliin kertomaan anekdootteja ja elämänviisauksia ikään kuin Bela Lugosin jumalhahmo Glen or Glendassa konsanaan.
Kahvipöytäkeskusteluissa puidaan uskonnon lisäksi poliittisia ja ajankohtaisia asioita, vaikka Porin makkaramestari ei tunnu tietävän omaa poliittista linjaansa. Siksipä sarja vittuilee joka suuntaan. Kriittiset keskustelut käydään siitä, kuinka kansanedustajat ovat myyneet Suomen EU:lle – toisin sanoen Saksalle ja Ranskalle. Toisaalta venäläisiä halveerataan alati, kun heistä käytetään rasistisia ilmauksia. Vittuilun saa tuta myös korkeakulttuuri ja intellektuellinen toiminta, kun kirpputorilla korttia lätkivät tyhjäntoimittajat haukkuvat oopperaa kuin Seppo Räty parhaina vuosinaan.
Mäkisen tyylin heikommin tunteville kokonaisuus on kulttuurishokki. Porilaisen tee-se-itse -miehen toteutustavat ovat esimerkillisen huonoja. Leikkauksissa ei ole logiikkaa, kohtaukset loksahtelevat kohdilleen vaivoin ja dialogi tökkii pahasti. Myös Mäkisen sekstinen ja naisia alentava ohjaustyyli on kyseenalainen #metoo-kampanjoinnin aikoina. Leppoisan oloiset miehet läiskivät kahvilassa töissä olevia naisia pakaroille jokapäiväisen oloisesti. Mäkisellä on aina ollut elokuvia tehdessä tapana käyttää kaksimielisiä vitsejä. Café Kirpputori ei tee poikkeusta, vaan eräässä jaksossa erektiovaivoista kärsivän asiakkaan vehjettä kutsuttaan kuolleeksi madoksi ja myöhemmin nousevaksi antenniksi.
Jaksojen toistuva vitsi on porilaisen Dave Grohlin yritys huijata muita. Vitsistä huonon tekee se, että mies saa jo ensimmäisessä jaksossa porttikiellon kirpparille, mutta on silti toistuvasti siellä tekemässä vilppiä. Mäkisen käsitys huumorista on muutenkin juuri tätä luokkaa, että parhaat naurut irtoavat siitä, kun huijaria uhkaillaan poliisilla tai hänelle annetaan potku perseeseen ja ikuinen myyntikielto. Poliisilla uhkaillaan jatkuvasti. Eräässä jaksossa joku limainen mulkku tulee kaupittelemaan varastettuja jalokiviä. Oikeudenmukaisuuden tunteva kirpputorin omistaja passittaa tällaisen jannun heti pois soittamalla mukamas poliisille.
Sarjassa on vain yhdeksän jaksoa eikä niistä mikään järin eroa toisesta. Ne ovat kaikki tätä aiemmin mainitsemaani huttua. Näyttelijätyö on puistattavan huonoa. Suurin osa runkonäyttelijöistä lukee repliikkinsä suoraan paperilta tai on umpihumalassa. Pienemmissä rooleissa olevat amatöörit ovat vielä enemmän hukassa. Asiaa ei auta Mäkisen valitsemat huonot kuvakulmat ja jälkiäänityksen kehnous. Café Kirpputori on kuin jostain rinnakkaistodellisuudesta, jossa Speden huonoimmat vitsit on yhdistetty Kummeliryhmän televisiosarjoihin, jotka on höystetty Tommy Wiseaun The Roomilla. Keskustelut ovat ajoittain improvisoidun tuntuisia. Tästä viitteitä antaa keskustelu siitä, kuinka AC/DC-yhtyeen nimi ei ole lentokonemerkki. Toki tuossa kohtaa odotuksia nostattaa uskonnollisen näkemyksen tuominen kuvaan, mutta valitettavasti se jää saamatta.
Julkkisten mukana oleminen on pieni näyte Mäkisen mahdollisesta bisnesvainusta, mutta tyylilleen uskollisesti hän onnistuu nämäkin hetket sössimään. Esimerkkinä voi mainita Mikko Alatalon juomassa kahvia ja mainostamassa Naurunappula-lastenlevyään. Alatalo istuu jäykkänä kameran edessä eikä osaa päättää mihin suuntaan olisi järkevintä katsoa. Hänellä ei selvästi ole aavistustakaan, mihin hän on lupautunut.
Pidemmälle edetessään Café Kirpputoria on enää vaikea pitää letkeästi etenevänä. Jopa parin jakson katsominen putkeen tekee tiukkaa. Huomasin myös katselun aiheuttavan minulle fyysistä kipua ja pahoinvointia. Pelkkä ajatus viimeisten jaksojen katselusta sai aikaan epämiellyttävän tunteen vatsassa. Edes suojelusenkeli tai Jumalan rakkaus eivät minua pelastaneet. Kiirastuli oli palava, mutta viimeisen jakson jälkeen olo oli helpottunut.
Syystäkin unholaan painunut sarja on rimanalitus, joka saa esimerkiksi Iloisen Linnanmäen katsomisen tuntumaan hyvältä idealta. Joillekin ihmisille sarja silti saattaa tuoda iloa. Vannoutuneimmille Mäkisen faneille luvassa on täyttä tavaraa alusta alkaen. On kuitenkin syytä kysyä, mistä näitä ihmisiä tulee? Kuka on yhtä hullu kuin allekirjoittanut ja tuhlaa kallisarvoista aikaansa Café Kirpputorin tunkkaiseen maailmaan? Enpä tiedä. Ainakin tätä voi pitää jälleen kerran vähintään kulttitekona VLMedialta, joka sitkeästi uskoo Mäkisen vankkaan fanipohjaan. Lähdenkin tästä penkomaan kirppareiden leffalaareja. Välillä se on ihan terapeuttista, vaikkei sieltä mitään mukaan tarttuisikaan.
Teksti on kirjoitettu VLMedian toimittaman arviokappaleen pohjalta.