Unkarilaisen László Nemesin (s. 1977) ylistetty ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö Saulin poika (2015) kuljetti katsojansa helvettiin, natsien tuhoamisleirille. Hänen vähemmälle huomiolle jäänyt uusin elokuvansa Budapestin auringonlasku (2018) sijoittuu päältä katsottuna taivaaseen, joka muuttuu helvetiksi.
Juonessa eletään vuotta 1913, hetkiä ennen ensimmäisen maailmansodan alkamista. Tapahtumat sijoittuvat Budapestiin, jonka aloitusteksti asemoi monikulttuurilliseksi ja -kielelliseksi kaupungiksi. Írisz-niminen nuori nainen saapuu kotikaupunkiinsa, josta hänet lähetettiin pikkutyttönä pois. Vuosia aikaisemmin hänen vanhempansa menehtyivät tulipalossa ja jättivät jälkeensä hattukaupan, jolla on nyt uusi omistaja. Hän ei halua naista palkata.
Pian Írisz saa kuulla uudesta tragediasta perheessään – hänellä on veli, josta hän ei ole aikaisemmin tiennyt. Kaiken lisäksi pakoilevaa veljeä pidetään syyllisenä kreivin murhaan. Nyt elokuva muuttuu mysteeriksi. Veljensä vuoksi Írisz on kaupungissa persona non grata.
Sekä Saulin pojassa että Budapestin auringonlaskussa protagonisti heitetään maailmaan, joka avautuessaan muuttuu vain omituisemmaksi. Hän on siellä yksin, mutta häntä auttaa jaksamaan tehtävä riippumatta siitä, kuinka raskas se on. Saulin pojassa mies uskoo löytäneensä kuolleiden joukosta oman poikansa, jolle hän haluaa järjestää asianmukaiset hautajaiset. Tässä Írisz haluaa löytää veljensä, vaikka se tarkoittaisi jäämistä kaupunkiin, joka uhkaa muuttua verisen kansannousun näyttämöksi.
Budapest esitetään kielten ja kulttuurien mosaiikkina (kuin Saulin pojassa natsien tuhoamisleiri, jonne kerättiin eri kansojen ihmisiä). Tämä näkyy samankaltaisessa teknisessä toteutuksessa. Jälleen suositaan lähikuvia niin, että kuvassa nähdään useimmiten protagonistin keho hartioista ylöspäin. Tyypillisessä kompositiossa katsotaan päähahmon kasvoja, jotka muutetaan tapahtumien, kauheuksien, peilipinnaksi. Kuvakerronnan vuoksi kuvallinen informaatio on hallittua ja rajattua, mutta Saulin pojan klaustrofobiaa ei ole lähdetty tavoittelemaan. Ääniraita on sen sijaan kerroksittainen varsinkin ryhmäkohtauksissa. Ihminen kun kuulee kaikenlaista supinaa monesta eri lähteestä: luonto, kielet, koneet, soittimet jne.
Näiden elokuvien taiteellisen systeemin voisi tiivistää jotenkin näin: niissä seurataan näennäisobjektiivisesti kyynärpään etäisyydeltä hänestä riippumattomien olosuhteiden vuoksi ahdistunutta ihmistä, joka yrittää navigoida läpi traagisen tai traumaattisen historiallisen miljöön apunaan luja tahto. Kamera pysyy kiinni totisissa kasvoissa, jotta katsoja rekisteröisi sen, kuinka protagonisti tapahtumat rekisteröi.
Metodin kestävyyden kannalta keskitysleiri miljöönä on tehokkaampi kuin historiallinen Budapest, varsinkin kun Budapestin auringonlaskulla on kestoa yli kaksi tuntia. Íriszsta esittävän Juli Jakabin kasvot tulevat tutuiksi; karisma kestää juuri ja juuri. Tosin sanottakoon, että Budapest esitellään monesta kulmasta: sen kadut ja sivukujat, meno yöllä ja päivällä, ala- ja yläluokka sekä näiden sosiaaliset miljööt.
Budapestin auringonlasku alkaa kuin muodin maailmaan sijoittuva saippuaooppera, kuin tärkätty Kauniit ja rohkeat. Hahmojen välinen sananvaihto on niukkaa mutta ladattua. Siinä on dramaattisia taukoja. Hahmot katsovat toisiaan kuin he kantaisivat sisällään salaisuuksia. Käy jopa niin, että hahmo kävelee päähahmosta poispäin ja sitten kääntyy kohti kameraa asiansa sanoakseen.
”David Lynch” on tuskin ollut ohjaajalla mielessä, mutta lynchmaiseltä elokuva usein kuljetuksissaan tuntuu. Lynch paikantaa mätää puhtoiseen Amerikkaan ja usein tässä satirisoi melodramaattisia trooppeja. Hänen Amerikkansa on 1950-luvun eisenhowerilainen Amerikka, joka ei olekaan onnela, vaikka juuri kukistettiin natsit, eletään optimistista aikakautta ja elintaso nousee. Tässä vuorostaan sivistynyt Budapest on ratkeamispisteessä. Alussa annetaan kuva, kuinka aurinkoinen Budapest on hattukaupan nättejä tyttöjä ja kaduilla kuljeskelevia hyvin pukeutuneita pariskuntia. Sitten päivä muuttuu yöksi. Koreus paljastuu joksikin, jolla rappio yrittää itsensä peittää.
Niin kuin Blue Velvetissa (1984), myös Budapestin auringonlaskussa aikuiseksi kasvanut ihminen palaa kotikaupunkiinsa huomatakseen, kuinka lähemmin tarkasteltuna asiat – ihmiset, ympäristö, asioiden väliset yhteydet – eivät ole sitä, miltä ne näyttävät. Avain on molemmista löytyvä kohtaus, jossa tirkistelijän asemaan joutunut protagonisti tulee todistaneeksi naisen ja miehen seksuaalisesti sävyttyneen sadistisen suhteen tai vaihtoehtoisesti sadistisesti sävyttyneen seksuaalisen suhteen. Kohtaus on samalla signaali siitä, että tässä maailmassa seksuaalinen kanssakäyminen on ihmisten välillä mahdollista; mutta se, että signaali sisältää sadistisen latauksen, muuttaa tässä maailmassa vuorovaikutuksen vahvasti vain yhdenlaiseksi toiminnaksi.
Jos Twin Peaksissa (1990-1991) mahtimiehen omistaman tavaratalon parfyymiosasto on kulissi värvätä kaunottaria mahtimiesten leikkikaluiksi, tässä se on hattukauppa, jolla erään sivuhahmon mukaan ei ole vanhan kaupan kanssa mitään yhteistä paitsi nimi. Kun elokuva sitten loppuu, kun Budapest ratkeaa, sota alkaa ja kansakunnat kaivautuvat mutaisiin taisteluhautoihin, se päättyy Lost Highwayn (1997) mieleen tuovaan surrealistiseen muodonmuutosleikkiin, jonka yksilöllinen ja kansallinen tragedia laukaisee.
En muista, että elokuvassa olisi yhtäkään iloista ihmistä, ellei sitten ilo ole seurausta toisen tuskasta. Monotonisuus muuttuu jännitteelliseksi ongelmaksi, vaikka totisuus sävynä on länsimaisessa kulttuurissa koodattu ”korkeaksi kulttuuriksi”. Budapestin auringonlasku ei kuvaa niinkään yhteiskunnan romahdusta kuin jo romahtanutta yhteiskuntaa. Kun jokainen päivä tuntuu jo valmiiksi sunnuntailta, silloin ei voi kuin rukoilla taivaalta putoavia ydinpommeja, kuten Morrissey lauloi. Toisaalta räikeä kontrasti – Budapest utopiana ”ennen” ja Budapest dystopiana ”jälkeen” jonkun tapahtuman – olisi varsinaista mikkihiirihistoriaa.
Odotan innolla Nemesin kolmatta elokuvaa. Mikä aika ja paikka muuttuu seuraavaksi labyrintiksi?