Blade Runner on hyvä elokuva. Pitkälti tylsiä epookkeja läpi uransa vääntänyt Ridley Scott on harvoin urallaan onnistunut tekemään mitään hyvää, mutta vuonna 1982 näin kävi. Rutger Hauerin improvisoidut monologit, huippuunsa viilatut erikoistehosteet, lavasteet ja puvustus nostivat noir-jännärin korkeammalle laatutasolle Vangeliksen yhä vaikutusvaltaisten musiikkien tahdissa. Elokuva oli mysteerinen, mutta se ei ollut sitä varsinaisesti tarinan kautta: miljöö ja maailma lupasivat ja kiusoittelivat katsojalle enemmän kuin mitä ruudulla näkyi. Niillä Hauerin lupaamilla hetkillä, jotka katoavat kuin kyyneleet sateeseen.
Blade Runner ei kuitenkaan ole mikään kiistämätön mestariteos. Se on syystäkin leikattu kolmeen eri versioon, ja elokuvaa pyörittävä palkkionmetsästysjuoni sekä siihen ympätty erikoinen romanssi ovat pitkälti yhdentekeviä ja vievät kestosta leijonanosan. Palkkionmetsästys on neo-noirin juonena ongelmallinen, koska varsinaista mysteeriä ei ole. Ajojahti löytyy, mutta elokuvan käyttäessä suurimman osan ajastaan tunnelmointiin siitä ei saada kovin intensiivistä missään vaiheessa. Hauerin majesteettinen läsnäolo on taka-alalla Harrison Fordin hengaillessa ruudulla sekoittaen passiivisen ja mysteerisen näyttelytyön merkitykset keskenään.
Se on vaikutusvaltainen ja komea elokuva, mutta tämän pohjustuksen tekeminen on olennaista kun puhutaan Denis Villeneuven ohjaamasta jatko-osasta nimeltä Blade Runner 2049. Se ei voi millään saada samanlaista vaikutusvaltaa, koska se on jatko-osa. Uusia asioita esitellään, mutta ne esitellään vanhan elokuvan jatkumon kontekstissa. Se voi kuitenkin parantaa näitä mainittuja ensimmäisen elokuvan puutteita. Suurin kysymys ennen elokuvan näkemistä onkin: Pystyykö se tarjoamaan yhtenäisen noir-jännärin yhtä mukaansatempaavassa ja hypnoottisessa maailmassa kuin ensimmäinen?
Ohjaajana Villeneuve on kyynikon valinta hommaan. Hän on Hollywood-uransa ajan tehnyt toinen toistaan hulppeampia elokuvia, joissa käsitellään yhtä moraalista tai eksistentialistista kysymystä juurta jaksain kyllästymiseen asti, minkä nyt tunnelmoinnilta ehditään. Johtopäätökset ovat harvoin järin tyydyttäviä filosofisesti tai tarinallisesti, joten miehen kiistämätön vahvuus on hänen kykynsä tehdä näyttävää, tunnelmallista jännitysnäytelmää. Miksi tämä tekee hänestä kyynikon valinnan? Koska hänen Hollywood-antinsa on lähimpänä Blade Runnerin hyviä puolia, mitä studiojärjestelmästä löytyy. Denis sopii hommaan kuin nyrkki silmään, koska hän osaa tehdä samanlaisen elokuvan.
Yhdistelmä itsessään ei kuitenkaan ole resepti menestykseen tai ainakaan alkuperäisen peittoamiseen millään saraa. Sama elokuva tyydyttää kulttiklassikon fanit, mutta se ei luo uutta sellaista. Tässä vaiheessa käsikirjoittajiksi päätyneet Michael Green (tunnelmaltaan tätä uutta Blade Runneria etäisesti muistuttavan Neil Gaimanin kirjaan perustuvan TV-sarja American Godsin luoja) ja Hampton Fancher (toinen alkuperäiselokuvan käsikirjoittajista) astuvat kuvioon. Heidän käsikirjoituksensa poistaa alkuperäisen suurimman ongelman luomalla juonen keskiöön mysteerin, joka kuljettaa elokuvaa eteenpäin. Täten Blade Runnerin maailmalle ominainen mystiikka pysyy ennallaan, mutta sitä kumpuaa paitsi miljööstä myös varsinaisesta tarinasta. Juoni on perinteikkäämpää noiria, ratkottava mysteeri.
Lehdistönäytöstä, jossa näin elokuvan, edelsi ohjaajan tekstimuodossa oleva pyyntö siitä, että arvioissa ei kerrottaisi elokuvan juonesta mitään. Laajakuvan kritiikeille tyypillisen analyyttisen otteen nimissä aion kertoa elokuvasta paljon. Jos tämä häiritsee sinua, voit lopettaa lukemisen tähän ja mennä katsomaan elokuvan, koska jos olet ihminen joka häiriintyisi elokuvan käsittelemisestä kuten sitä tulee käsitellä, olet varmaankin joko Villeneuven tai alkuperäisteoksen fani etkä tule pettymään elokuvaan.
Käsikirjoituksen keskiössä on etsivä KD6-3.7 tai lyhyemmin pelkkä K, Hollywoodin suosikkikoiranpentu Ryan Goslingin esittämä replikantti, joka tekee blade runnerin työtä – tappaa vanhentuneita, kohtaloaan pakenevia replikantteja. Elokuvassa on ehkä kaksi kohtausta, joissa K ei ole läsnä. Kolmituntisessa neo-noirissa tämä lienee jonkinasteinen saavutus. Pienessä asunnossa hologrammityttöystävänsä kanssa elävä palkkamurhaaja saa tehtäväkseen etsiä lähes 30 vuotta sitten replikantin synnyttämän lapsen ja tappaa tämän. Olennon paljastuminen tuhoaisi maailman, joka on rakennettu replikantti-ihminen -periaatteelle, joka vastaa 1800-luvun Amerikan mantereen orja-valkoinen mies-periaatetta. Replikantin kyvyn luoda uusi elävä olento – täten ihmisyyden – tunnustaminen tuhoaisi sen arvon elämää helpottavana hyödykkeenä.
Mysteerisen vauvan alkuperän ja nykyisen sijainnin selvittämisessä on monta mutkaa, mutta fokuksen pysyessä visusti Goslingissa tarina tuntuu yksinkertaiselta, suoraviivaiselta. Poikkeamia tapahtuu vain antagonistien, Jared Leton esittämän teollisuuspampun ja Sylvia Hoeksin esittämän palvelijareplikantin juonitteluiden seuraamiseen. Näitäkin on vain muutama kohtaus, mikä on hyvä, sillä vaikka Leto esittää omalle persoonalleen sopivasti ylimielistä kusipäätä, ihmiskunnan kollektiivinen kynnys tällaisenkin roolityön seuraamiseen häneltä on varsin rajattu. Leton monologit eivät myöskään ole lähelläkään Hauerin vastaavia, vaan ovat pseudofilosofista hömppää pahimmillaan. Vahvan uskonnollisessa elokuvassa pienillä sanoilla saadaan aikaan paljon, mutta Leton verbaaliset täyslaidalliset rikkovat muun elokuvan asettamia periaatteita.
Vauva on tietysti replikanteille pelkkä MacGuffin, jolla he voivat osoittaa muulle maailmalle olevansa ihmisiä. Blade Runner 2049 tekee Goslingin hahmon kautta hyvin selväksi, että replikanteilla ja ihmisillä ei tunnespektrimielessä ole mitään eroa. Siinä missä alkuperäisessä replikantit olivat omituisia psykopaatteja tai auliita palvelijoita, 2049:ssä he ovat käytännössä sorrettu kansanosa, perinteisempi allegoria mille tahansa vähemmistölle, joka hakee yhteiskunnallista hyväksyntää olemassaololleen, ajatusmaailmalleen ja tunteilleen. Tämä ideologinen muutos asetelmassa mahdollistaa päähenkilön, joka on paitsi osa tätä vähemmistöä myös oikeasti monipuolinen protagonisti.
K:n kaari on mielenkiintoinen, koska Greenin ja Fancherin käsikirjoitus sisältää elokuvissa harvoin nähtävän toimivan red herringin, harhaanjohtavan vihjeen. Sen myötä Gosling uskoo puolet elokuvasta olevansa kyseinen vauva, todellinen replikanttien Jeesus-hahmo. Ymmärrettyään tämän hän vihdoin, elokuvan kestettyä lähes pari tuntia, näyttää tunteitaan avoimesti. Paljastuu toki, että hän ei ole kyseinen hahmo, mutta konsepti identiteetin löytämisestä tämänkaltaisen uskonnollisen kokemuksen kautta on vahvasti läsnä. Tultuaan asian kanssa sinuiksi hän voi jatkossa olla tunne-elämältään kuin ihminen vailla itse takomiaan kahleita. Hän tietysti loi ne tunteilleen vain, koska yhteiskunta sitä vaati. Vaikka tämän matkan uskonnollisesta luonteesta – tai uskonnon tarpeesta minäkuvassa ylipäänsä – voi jokainen reflektoida henkilökohtaisesti, voimakkaan tunneshokin synnyttämä kokemus siitä, että vähemmistön jäsenelläkin on oikeus olla oma itsensä, on sanomana arvokas.
Sen arvoa korostaa se, miten useat Blade Runner 2049:n replikanteista hakevat vastaavaa identiteettiä fatalistisin keinoin. Hoeksin palvelijasupertappaja tekee tasan mitä isäntä käskee, mutta purkaa toisinaan sisäistä paloaan viattomiin sivullisiin vaikka sille ei olisi tarvetta. Hänen silmissään paistaa raivo aina kuolemaan asti. Goslingin hologrammityttöystävä kokee elämänsä ainoan asian – parisuhteessa elämisen – niin tärkeäksi että haluaa tulla Goslingin mukaan hänen lähtiessään karkumatkalle. Päätös pakottaa naisen helposti tuhoutuvaan hologrammeja heijastavaan muistitikkuun. Elokuvan esittäessä kautta linjan replikantit ihmisinä, on oletettavissa että myös tämä saman yhtiön valmistava keinoälyhologrammi toimii samoilla periaatteilla. Tyttöystävyys on hänen ainoa identiteettinsä, joten sen ylläpitäminen on elintärkeää.
Sorretun kansanosan identiteetin löytäminen heijastuu hienosti elokuvan teknologiaan. Replikanttien inhimillisyyttä ensimmäisessä elokuvassa testanneen Voight-Kampff-testin on uusien replikanttimallien ilmestyessä korvannut valkoinen huone, jossa vastaillaan päivästä toiseen samoihin kysymyksiin muuttamatta mitään äänensävyssä tai rytmissä huolimatta siitä, mitä kone sanoo ennen kysymyksiä. Replikantit tunnetaan tietojärjestelmissä pelkillä sarjanumeroilla, kun taas ihmisille on annettu Goslingin selaamien monimutkaisten mikrofilmihtävien tietokalvojen perusteella ihan oikeat nimetkin. Kovalevydataa säilötään lasipalloissa, joiden keskellä on lumihiutalemaisia kuvioita. Vastaavat kuviot toistuvat mikroskooppien alla replikanttien tunne-elämää tutkiessa. Kaikki laitteet päästävät katsojissa positiivisia tunteita vapauttavia mekaanisia naksahduksia.
Villeneuven kyky tavoittaa tunnetiloja elokuvassaan on merkittävä. Arrival, hänen edellinen elokuvansa, on Terrence Malickin huonommat päivät mieleen tuovaa melodraamaa, jossa Amy Adams kokee sydänsuruja klassisen musiikin tahdissa. Blade Runner 2049:n keinot ovat tähän verrattuna minimalistisia. Goslingin tunnepurkauksen ohella jää mieleen erään replikantin syntymä, jonkinlaisesta kasvatuspussista maailmaan purskahtaminen. Näky groteskin kellertävän liman peittämän alastoman naishahmon kouristellessa ja yrittäessä avata silmiään epätoivoisesti ymmärtääkseen, mitä hänelle tapahtuu, on luotaantyöntävä ja tiivistää erinomaisesti hahmon pelon katsojalle. Goslingin järkytys hänen oppiessaan potentiaalisen myyttisestä alkuperästään on käsinkosketeltava stoalaisen hahmon purkautuessa edessämme.
Tunteellinen kontrolli ei kuitenkaan rajoitu pelkästään emotionaalisiin kliimakseihin. Olennainen osa elokuvan tunnelmaa on sen seesteisyys. Sillä ei ole koskaan kiire minnekään. Tämä kiireellisyyden puute rytmittää teoksen. Hahmot sanovat asiansa rauhassa tiukimmissakin tilanteissa. Juoksemista nähdään yhdessä kohtauksessa. Taivaalta satavat ohjuksetkaan eivät riko tätä rytmiä – kaikki tapahtuu aikanaan omalla ajallaan. Otosten määrä suhteessa elokuvan pituuteen lienee 2010-luvun Hollywoodissa outolintu pienuudellaan.
Rytmitys antaa Villeneuvelle rajattomalta tuntuvan potentiaalin vyöryttää katsojan päälle Vangeliksen alkuperäismusiikeista inspiraatiota selvästi ottaneiden Benjamin Wallfischin ja Hans Zimmerin hienoa musiikkia ja sitä tukevia otoksia. Villeneuven uran läpi jatkunut mielenkiinto omituisia muotoja ja muotojen yhdistelmiä – Sicarion sileät seinäruumiit, Arrivalin puoliovaali-muukalaisalus – kohtaan jatkuu tulevaisuuden Los Angelesin futuristisilla, astetta kulmikkaammilla maisemilla. Pyramideja muistuttavien suurrakennusten juuressa leviävät loputtomat asuinkorttelit kätkevät väleihinsä jättimäisiä siloteltuja naisia sisältäviä hologrammimainoshahmoja. Elokuvassa oleva rakastelukohtaus jossa hologrammit sekoittuvat todellisuuteen on kuumeisessa ulkoasussaan kuin huonosta happotripistä, mutta sen ulkoasu on niin hiottu ja hallittu, että loppuvaikutelma on erilainen.
Kuvalliselta ilmaisultaan elokuva on siis sitä, mistä Ridley Scott varmasti vain haaveili ensimmäistä osaa tehdessään. Inflaatio huomioiden kolminkertainen budjetti alkuperäiseen verrattuna saa helposti sellaista aikaan. Villeneuve ja kuvaajakonkari Roger Deakins eivät kuitenkaan anna rahan ja kuvan puhua puolestaan, vaan pitävät kokonaisuuden jalat visusti maassa antamalla kuvalle aimo annoksen tekstuuria usein kliiniseen ympäristöön. Sitä saadaan alati pauhaavasta sateesta, paskaisesta lumesta tai paksusta pölypilvestä.
Fanituotteen leimaa Blade Runner 2049 ei täten pysty täysin pakenemaan. Ohjaaja on luonut elokuvan, joka hioo huippuunsa alkuperäisteoksen ja parantelee sitä, mutta se on silti vahvan derivatiivinen. Fanien silmissä rohkeita valintoja on tehty lähinnä Voight-Kampffin testin poistamisessa ja kaupunkimaiseman neon-valojen määrän minimoimisessa. Aseiden ikoninen design pysyy pitkälti ennallaan, Harrison Ford äksyilee tuttuun tapaan ja Edward James Olmoskin on kaivettu naftaliinista yhä komeiden viiksiensä kera. Tarina on kiitettävän hyvin rakennettu, jotta muistot menneestä tuntuvat olennaiselta osalta sitä, mutta niiden mukaan ottamisen tarkoitusperän on vaikea kuvitella olevan muuta kuin fanien lelliminen. Se ei kuitenkaan ole väärin. Tosiasioiden kohtaaminen elokuvan luonteen suhteen on toivottavaa, mutta niiden paisutteleminen mittasuhteistaan ei. Tämä on niin toimiva, kaunis ja toisinaan jännittävä elokuva, että sitä on vaikea sättiä siitä, että se on tehty jatko-osaksi.
Denis Villeneuve onnistuu siis vihdoin tekemään elokuvan, joka on eheä. Tarina tukee minäkuvan teemaa, jonka vastaanottokykyä katsojassa korotetaan sitä alati korostavalla tunnelmalla. Tunnelman ohella teemaa alleviivataan yleisesti hieman liikaa esimerkiksi siihen turhan sopivasti kytkeytyvillä valomainoksilla, mutta se lienee Hollywood-tuotannon hinta. Elokuvaa tuskin voisi lopettaa yhtä sanattomasti ja etäisen optimistisesti, jos tällaisia toimenpiteitä ei tehtäisi. Tästä huolimatta Blade Runner 2049:n osasten välinen koheesio on Villeneuven tuotannossa omalla tasollaan, ja sellaisenaan se tuntuu ensimmäiseltä suurten budjettien elokuvien suurelta harppaukselta eteenpäin Yhdysvaltojen suurtuotantokoneistossa kohti New Hollywoodin kaltaista tuotantojärjestelmää, jossa ohjaajalla itselläänkin olisi oikeastikin jotain sananvaltaa teostensa muodon ja sisällön suhteen tässä kokoluokassa.