“A kid from Oakland running around believing in fairy tales.”
Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten kauas moderni supersankarielokuva on tullut lähtökohdistaan. Heikkojen suojelijoista on kehittynyt keskenään vuoroin kinasteleva ja vitsaileva joukkio epäinhimillisiä tietokoneanimaatioita jotka asuvat periaatteessa Mikä-Mikä-Maassa. Mielipiteeni huomioiden olen varsin yllättynyt siitä, miten paljon nautin Ryan Cooglerin Black Pantherista, jossa nimikkosankari, joka myös kuningas T’Challana tunnetaan, asuu käytännössä Mikä-Mikä-Maassa.
Se nyt vain sattuu sijaitsemaan Afrikan mantereella nimellä Wakanda, jonka sisällä viisi heimoa elää jonkinasteisessa sopusoinnussa maapallon arvokkaimman maaperän päällä. Maan sisältä löytyvät Vibranium-varastot ovat sallineet maan nousta ulkopuoliset pois sulkevan suojakilven alla maapallon merkitsevimmäksi teknologiajätiksi. T’Challaa edeltäneet pantterikuninkaat ovat kuitenkin päättäneet että näitä mittavia harppauksia ei jaeta ulkomaailmalle, joten muulle maailmalle Wakanda on pelkkä kehitysmaa muiden joukossa.
Tästä lähtökohdasta Coogler tekee käsikirjoittajakumppaninsa Joe Robert Colen kanssa jotain, mikä poikkeaa ideologisesti perinteisistä heikompia puolustavista lähiösankareista: T’Challa on miljoonia puolustava kuningas. Tehtävä on lähtökohtaisesti nationalistinen. Wakandalla on vahva kulttuuriperintö, ja lavastajille ei voi olla nostamatta hattua siitä, miten hyvin he onnistuvat kuvaamaan sitä, millaisia Afrikan maat voisivat nykyään olla, jos imperialismi, kolonisaatio, Atlantin orjakauppa, jatkuvat ideologiset kamppailut ja vastaavat osittain länsimaiset vaikutteet eivät olisi puuttuneet kehitykseen. Värikkäät tekstuurit ja rakennukset yhdistyvät vehreisiin laaksoihin. Wakandasta tehdään hyvin tehokkaasti suoranainen perintö, jota tulee suojella. Näin vahvaa afroamerikkalaista perintöä on hyvin harvoin, jos koskaan, nähty Hollywood-elokuvassa, enkä todellakaan ole valkoisena parikymppisenä suomalaisena oikea ihminen kertomaan, miten massiivinen loikka representaatiossa tällainen elokuva on, ja sen yrittäminen olisi itsessään loukkaavaa. Minäkuvansa elokuvassa näkevät kirjoittavat tästä aspektista kuitenkin paremmin.
Wakandan luonteen synnyttämän suojeluhalun kautta elokuvaan saadaan vahva annos alati ajankohtaista isolationismia. Kuten eräs T’Challan neuvonantajista mielellään huomauttaa, maahanmuuttajat toisivat ongelmansa mukanaan. Harvemmin liberaaleja arvoja ihannoiva Hollywood tuottaa elokuvan, joka alkupuoliskollaan ylistää sitä, mihin tällä ulkomaanpolitiikalla on vuosisatojen aikana päästy. Kuten lukemattomat huomauttavat, Wakanda on päässyt tähän suvereeniin asemaan vain eristäytymällä muusta maailmasta. T’Challa luonnollisesti lähtee purkamaan tätä ajattelutapaa kuten modernin Hollywood-sankarin tulee, mutta perusteet sille ovat huomattavasti muiden supersankareiden matkojen vastaavia väkevämmät. Black Pantherin hahmojen ideologinen kehityskaari nimittäin kerrotaan lähes täysin elokuvan pahiksen, Erik Stevensin kautta.
Marvel-elokuvien pahisten kutsuminen mitäänsanomattomiksi stereotypioiksi on itsessään jo vitsi. Asia on niin selvä, että sitä on turha sanoa. Ainoa poikkeus sääntöön on Guardians of the Galaxy Vol. 2:n Ego, ja tarinan kertoessa kirjaimellisesti freudilaisen egon ja idin kamppailusta ryhmäskenaarioissa hänkin tuntuu enemmän käsikirjoittajan unelmalta, hahmolta joka yksinkertaisesti typistää koko elokuvan sanoman yhteen kehoon. Erik, joka on murhannut niin monta ihmistä, että sai armeijassa lisänimen Killmonger, on tähän trendiin vihdoin oikea poikkeus. Kehtaisin kutsua häntä koko Marvel-elokuvamaailman parhaiten kirjoitetuksi hahmoksi. Hän ei ole käsikirjoittajan unelma, vaan elokuvantekijän unelma, hahmo joka asettaa tarinan temaattiset jännitteet paikoilleen ja elokuvan aikana yksitellen laukaisee niitä, motivaationaan puhtaan henkilökohtainen, äärimmäinen tragedia.
Suurin näistä jännitteistä on ehdottomasti isolationisminkin herättämä kysymys siitä, miten paljon paremmin maailmalla menisi, jos Wakanda avaisi porttinsa sille. Sarjakuvissa he ovat keksineet muun muassa toimivan syöpälääkkeen, ja elokuvassakin ampumahaavoista parannutaan alle vuorokaudessa ultramodernein menetelmin. Erikin näkökulma asiaan on enemmän rodullinen kuin yleishyödyllinen; wakandalaisen vakoojan, entisen kuninkaan kuolleen veljen, poikana Kalifornian Oaklandissa varttunut mies kokee Wakandan aseteknologian olevan avain länsimaiden valtarakenteiden mahdollistaman systemaattisen rasismin pysyvään poistamiseen. Antamalla sorretulle mustalle kansanosalle kyvyn voittaa mikä tahansa kapina napinpainalluksella nämä valtarakenteet luhistuisivat alta aikayksikön.
Vastalause tähän kaikkeen on tietysti kliseinen toteamus siitä, että näin tekemällä Wakanda muuttuu itse vastaavaa sortoa aiheuttavaksi airueksi. Black Panther astuu tässä vaiheessa askeleen eteenpäin sarjakuvaelokuvaspektrissä, koska se ei tyydy ääripäiden välisessä keskustelussa yksittäiseen vastalauseeseen kuten yleensä on tapana. Supersankarielokuvien taipumus antaa päähenkilölle lopullinen sananvalta haastetaan. Elokuva antaa Erikille aikaa, tilaa, ja sydäntä tehdä selväksi, miksi hän uskoo tämän olevan nykyistä parempi vaihtoehto. Coogler on käyttänyt Erikiä esittävää Michael B. Jordania hienosti aiemmissa elokuvissaan Fruitvale Station ja Creed viallisena, mutta sydämeltään oikeamielisenä hahmona, ja Black Pantherissa hänet voisi nähdä tämäntyylisen hahmon täytenä ääripäänä. Isänsä kuolemankaan jälkeen slummeissa kasvanut lapsi ei vuodattanut kyyneleitä, koska kaikki kuolevat jatkuvasti hänen ympäriltään. Loogisesti hän koki kuoleman itselleen läheiseksi ja käytti sitä läpi elämänsä astinlautanaan, murhaten eri valtioiden nimissä satoja ihmisiä, joista jokaista hän ilmaisee kehoonsa muovatulla Surma-heimoista muistuttavalla arpitatuoinnilla. Jokaisen tapon takana oli toivo siitä, että jonain päivänä hänen isänsä rakas Wakanda pelastaisi Erikin ja hänen omissa silmissään kansaksi kokemansa vähemmistöväestön tältä kohtalolta, jossa näennäiset sisällis-, todellisuudessa imperialistiset sodat pakottavat hänet tappamaan jopa kohtalontovereitaan Afrikan mantereella. Tätä ei koskaan tietenkään tapahtunut, joten hän yrittää ottaa vallan omiin käsiinsä, josta muodostuu suurin osa Black Pantherin tarinasta. Näin väkevän hahmon kautta elokuva pakottaa katsojan ajattelemaan rotupolitiikkaa yleisesti, eikä teoksen vaikutus sillä saralla jää täten pelkän (poikkeuksellisen vahvan) representaation tasolle.
Coogler ja Jordan tekevät erinomaista työtä Erikin sisäisen tuskan kuvaamisessa. Jordan on näyttelytyönsä huipulla tappaessaan ihmisiä, koska lukuisat, jälkeen jääneet ruumiit eivät ole raivosta palavan ihmisen tekemiä vaan turtuneesti toteutettuja. Tappamisen ollessa näin integraalinen osa ihmisen minuutta tunnepalon esittäminen ei olisi järkevää. Sen sijaan Jordan säästää nämä tunnepurkaukset hänen vallankaappaussuunnitelmiensa etenemisen välietappeihin, oli kyseessä sitten jälleen yhden, tavallista merkittävämmän afrikaanerikolonialistin murha tai nykyisen kuninkaan haastaminen kaksintaisteluun sekä kuninkuudesta että pantterisupervoimista. Suunnitelmien lopulta – tässä genressä väistämättä – luhistuessa Erik valitsee tietysti kuoleman, ja hänen tekemänsä rinnastus orjalaivoista laidan yli kuolemaansa hypänneisiin on tavattoman osuva. Se ei itketä, koska se referoi yhtä ihmiskunnan hirvittävimmistä aikakausista. Se itkettää, koska kohtauksen tullessa Erikin uskoo oikeasti hänen olevan vain yksi näistä orjista, joka taistelee tätä nykyaikaan jatkunutta sortoa vastaan. Orja hän kieltämättä on, mutta hän on sitä, koska hän oli olosuhteidensa uhri. Kasvuympäristönsä tuotos. Pikkupojasta massamurhaajaksi. Coogler ei anna katsojan hetkeksikään unohtaa hahmon inhimillisyyttä ja nykytilanteeseen johtanutta tragediaa. Hahmo pysyy kiinteän ankkuroituna tunnistettavissa olevaan todellisuuteen, vaikka leijonanosa elokuvasta tapahtuu Wakandan kuvitteellisessa miljöössä.
Vastaavaa ankkurointia harrastetaan läpi elokuvan. Cooglerilla on Marvel-elokuvissa harvinainen kyky tehdä kaikesta jossain määrin todentuntuista, vaikka toiminnan keskiössä liihottaakin luodinkestävässä puvussa hyppivä supervoimat saanut kuningas. Jo Creedissä hyväksi havaittu pidempien ottojen suosiminen toimintakohtauksissa auttaa jossain määrin, mutta merkittävämmässä osassa ovat miljöö ja musiikki. Kliimaksi poislukien toimintakohtaukset tapahtuvat pienissä sijainneissa, Etelä-Korean ahtailla kaduilla, ohuella viidakkopolulla, kallionkielekkeellä. Pienempi skaala tekee osansa tehdäkseen toiminnasta jossain määrin fysikaalista, ja kun supervoimallisia olentoja on ruudulla korkeintaan kaksi, toiminta ei koskaan mene piirrettyjä muistuttavaksi mättämiseksi loppupuolen eläintaistelut poislukien. T’Challa myös tappaa melko armotta lukuisia kätyreitä, ja meno on veristä jo alkuhetkistä lähtien, toisin kuin useimmissa Marvel-elokuvissa, joissa nenästä valuvat veret säästetään lopputaisteluun. Toimintakohtauksia rytmitetään villeimpinä hetkinä (muun muassa Kendrick Lamarin elokuvaa varten tekemällä) rap-musiikilla, jolla myös tehdään perinteiseen kaavaan pesäeroa. Busanilaisella kasinolla tapahtuvassa tulitaistelussa on ihan eri viba kun taustalla ei ole sitä perinteistä rumpu/kontrabasso-mättöä. Kruunajaisten yhteydessä käydyt kaksintaistelut koristellaan diegeettiseltä tuntuvalla, etnografisemmalla perinnemusiikilla. Black Panther tuntuu jatkuvasti erilaiselta kuin muut Marvel-elokuvat, ja usein sen erilaisuuden kautta elokuvaan syntyy tietynlainen fantastisen realismin peitto, jollaista ei tässä sarjassa olla koettu sitten ensimmäisen Iron Manin.
Tunnelman apuna on myös se, että Black Panther ei usein tunnu supersankarielokuvalta, koska se ei keskity supersankareihin. T’Challan supervoimat riistetään ja annetaan takaisin kahdesti, ja loppuun mennessä myös Erikillä on ne, mutta nämä ovat yksittäisiä hetkiä verrattain suuressa eepoksessa. Siinä missä lähes kaikki supersankareiden niin sanotut alkuperätarinat pyörivät supervoimiin totuttelun, niiden tuomien vastuiden ymmärtämisen ja niillä montaaseissa leikkimisen ympärillä, Black Pantherissa T’Challan voimat ja Batman-henkiset supervempaimet ovat täysin toissijaisia, eikä niistä oikeastaan puhuta yksi Q-henkinen vempainesittely poislukien. Erikin reaktio näiden voimien saamiseen typistää hyvin elokuvan suhteen niihin; mies käytännössä kohauttaa olkapäitään. T’Challan kuninkuus on elokuvan rakenteessa enemmän keskiössä, ja sitä Coogler oikeasti käsittelee supervoiman tavoin fyysisten sellaisten sijaan. Silti käsikirjoitus onnistuu hyppäämään perinteisten vastuurooleista kertovien tarinoiden sudenkuoppien ylitse, ja päällimäiseksi teemaksi nousee muutos, oli se sitten isolationismista luopuminen, vallankahvan vaihtuminen, muun maailman alistaminen tai menneiden tapojen jatkaminen.
Toki elokuvan keskiössä oleva konsepti maailman edistyneimmän valtion kuninkaasta, joka on myös mustan pantteripuvun päälleen pukeva kansainvälinen supersankari, on sarjakuvamaista toiveentäyttymistä parhaimmillaan. Black Panther ei elokuvana ole kovin kevyt katsottava, joten se ei ymmärrettävästi edes yritä puhua konseptin naurettavuudesta. Komediaa saadaan lähinnä T’Challan ja hänen läheistensä interaktioista, ja jopa Captain America: Civil Warissa esiintynyt Martin Freemanin agenttihahmo käyttäytyy haudanvakavasti suurimman osan ajasta. Ymmärrän kuitenkin, että ensimmäisessä elokuvassa päähenkilön koko minuuden kyseenalaistaminen voisi olla hieman paksua, ja onkin tavallaan hienoa, miten puhtaana hänet pidetään läpi näiden koettelemusten. T’Challa on nykytilanteessa lähinnä DC:n Wonder Womania, oikeamielinen ja hyväsydäminen sankari. Ehkä sellaista hansolomaisten antisankareiden täyttämä elokuvauniversumi tarvitseekin, nyt kun Captain Americallekin kasvatettiin parta ja hänet pakotettiin käpälämäkeen. Kuten Erik elokuvassa sanoo, hänenkin kaltaisensa pikkulapsi slummeista uskoi satuihin Wakandasta. Ehkä nyt joku muukin voi jälleen uskoa ja saada toivoa niiden esittämästä oikeamielisyyden tyyssijasta, joskin toivottavasti Erikiä positiivisemmin lopputuloksin.