Paul Verhoevenin reilusti aliarvostetuin elokuva, jota on myös nimitetty showmaailman Starship Trooperiksi (1997), mutta joka tuskin vastaa tätä määritelmää, kertoo brutaalilla realismilla tarinan, jonka kaikki henkilöt ovat enemmän tai vähemmän vastenmielisiä. Erityisesti päähenkilön Nomi Malonen (Elizabeth Berkley) viheliäisyys korostuu, kun hän tönäisee aluksi ihailemansa lopulta kadehtimansa Cristal Connorsin (Gina Gershon), joka on heidän esittämänsä tanssinäytelmän kirkkain tähti, portaikosta silkan urapyrkimisen tähden. Vaikka Nomi menettää tällöin kunniansa parhaan ystävänsä Molly Abramsin (Gina Ravena) silmissä, showmaailma ei häntä rankaise — päinvastoin, se palkitsee hänet. Nomi saa Connorsin esittämän pääroolin. Häntä suojelevat toiset naistanssijat, jotka tietävät totuuden, mutta ovat valmiita valehtelemaan.
Showgirls kuvaa Las Vegasin strippareiden ja sylitanssijoiden kilpailuhenkistä maailmaa, jonka nokkimisjärjestelmä on jotain muuta kuin humaani. Unelmien Las Vegas muodostuu tanssitaiteilijoille helvetin koneeksi, antikristukseksi ja Molokin kidaksi, joka pureskelee ihmisen unelmineen päivineen ja nielaisee kuin pahoinvointitabletin. Vaikka Verhoevenin elokuva on täynnä seksiä, ei se todellakaan havittele katsojaltaan erektiota. Pikemminkin päinvastoin, Showgirls näyttää maailman, joka on doriangreymäisesti täynnä ulkoista loistoa ja glamouria mutta sisältä täysin mätä.
Yksi elokuvan teema – vaikka ei olekaan heti siitä revittävissä ja vaikuttaa kirjoitettuna jo kliseeltä – on se, että ulkoinen kauneus ei kanna aina mukanaan sisäisesti vahvaa moraalia. Vahva ja menestyvä luonne voi olla henkisesti mitä moraalittomin, sortua kyynisyyteen. Sanalla sanoen ihminen on heikoilla jos menestyminen ja kuuluisuus, jotka eläessä ovat merkki luonteen heikkoudesta ja joilla kuoleman jälkeen ei tee mitään, menevät – kuten Nomilla – arvoina ystävyyden ja oikeudenmukaisuuden edelle.
On henkisesti haastavaa seurata, kuinka aluksi kovin viattoman oloinen päähenkilö Nomi Malone muuttuu perehtyessään ruohonjuuritasolta showmaailman lakeihin yhä kyynisemmäksi, yhä itsekkäämmäksi, lopulta todella lieroksi. Hänelle hyppy maineeseen merkitsee myös pudotusta moraalittomuuteen. Elämä on oikullista, eikä se piittaa johdonmukaisuuksista. Taide ei aina ole tarjotakseen lohtua. Ehkä tässä on syy, miksi elokuvasta ei olla liiemmin välitetty – sen tarjoama realistinen kuva maailmasta ja ihmisistä ei ole todellakaan lohdullinen tai mairitteleva. Päähenkilöön on vaikea samaistua. Lopulta häntä saattaa ainoastaan halveksua ja inhota. Tämä varmasti vieraannuttaa katsojaa, joka tunnistaa päähenkilön piirteissä itsensä.
Elokuvan edetessä Nomi menestyy yhä paremmin. Hän käyttää seksiä hyväkseen kavutakseen menestyksen portaita. Kun seksikään ei riitä, hän turvautuu todella kieroihin menetelmiin. Pikemminkin kuin Starship Troopersiin elokuvan voi liittää pitkään tanssi- ja showmaailmaelokuviin, esikuvinaan sellaiset työt kuten Dorothy Arznerin Tanssi, tyttö, tanssi (1940) tai George Cukorin Star is Born (1954). Kun yksi mahdollisuuksien ovi avautuu, toinen mahdollisuuksien ovi sulkeutuu. Kun yhtä lisää, toisesta vähentyy. Elokuvaa katsoessa tunne on yhtä aikaa suloinen ja tuskallinen, niin ettei siitä halua päästää irti.
Kun vain maineella on pysyvä merkitys, se, mikä karkaa ulottuvilta, mikä ei pukeudu sanoiksi eikä ajatuksiksi, on täysimittaisesti olemassa. Viimein kun Showgirlsin rakenne on kuroutunut umpeen ympyräksi, katsoja ei tunne itseään riistetyksi tai hyväksikäytetyksi, kuten ehkä pornografian jälkeen. Sen sijaan on jollain tapaa nujerrettu olo. Tuntuu siltä, että joku on lyönyt ihmisyyden todellisuuden päin pärstääsi kysymättä lupaa, eikä se ole lohdullinen tai kohottava tunne.