Ei ole mitenkään erikoista, että Michael Haneke aloitti Bennyn videon siantappovideolla. Olihan se symbolinen hatunnosto niin Pier Paolo Pasolinin Sikolätille (1969) kuin myös Krzysztof Kieślowskin Camera Buffille (1979). Tämän lisäksi se on elokuvan koko teema, idean kartoitus.
Lihan ja elokuvan kuluttaja näkee yllättäen sen, mihin hän valinnoillaan on osallistunut, ja mitä hän ei haluaisi nähdä ja näkee sen kaiken lisäksi kaksi kertaa. Haneke kelaa tapahtuman heti sen loputtua takaisin ja laittaa käyntiin uudelleen hidastettuna. Kohtaus toistuu Bennyn videon aikana vielä kolmannen ja – eräässä mielessä – neljännen, viidennen, kuudennen ja seitsemännen kerran. Katsoja näkee, kuinka orgaanisen eläimen, joka ollaan voitu jopa nimetä inhimillisesti, otsaan sinkaistaan isku siantappoaseella, ja possu lysähtää maahan elottomana joulukinkkuna, muoviin ja pakettiin pistettävänä kulutustuotteena. Alkaa sataa lunta.
Pikaruokakulttuuri niin fyysisyydessä kuin henkisyydessä yhdistyy Haneken lempiaiheeseen: kristinuskoon lapsissa ja siihen, kuinka kaiken tuon hyvän uskonnon ideaalisen kauneuden alle kätkeytyy piilotettu pahuus. Kristinuskon kuorolaulanta on Hanekelle kuin isänmaallinen lippu Henry Millerille: aina kun se on tangossa, jossain on koira haudattuna. Valkoisessa nauhassa (2009) teema on lapsikollektiivin harjoittama terrori, Funny Gamesissa (1997) irrationaalista mutta inhimillistä modernin ajan pahuutta. Bennyn videossa alateema on sisäisesti kuolleen pojan maailma.
Teini-ikäisen Bennyn tila on todella huono, vaikkei päälle päin siltä näytä. Hän elää maailmassa tietoisena aivan kaikesta, mutta koko lailla välinpitämättömänä sen suhteen. Hänestä on tullut nuori tarkkailija hieman samassa mielessä kuin Kieślowskin Camera Buffin Filip Mosz. Hän ei ole vaativa tai narsistinen, mutta tuntuu olevan hyvin tietoinen siitä, ettei mikään vastaa hänen subjektiivisuuttaan. Hän ei ole egoisti. Näyttää siltä, että hän olisi jollain tapaa murrettu, mutta siitä huolimatta korvannut Jumalan silmän kameran linssinsilmällä. Benny on nähnyt isoisänsä kuolleen ruumiin, mutta ei ole päässyt itse todistamaan vanhuksen kuolemaa. Ruumis on ollut jo arkussa silloin, kun Benny saapui perille maaseudulle. Kuolema kiinnostaa häntä niin paljon, että hän on pihistänyt siantappoaseen maanviljelijältä.
Benny ei näytä olevan kykeneväinen mihinkään muuhun tunteeseen kuin pieneen ahdistukseen. Hän on ottanut oikeuden päättää, jättääkö henkiin ihmisen vai tappaako tämän dokumenttiaan varten. Ehkä Bennyä ei vain kiinnosta, elämä on yhdentekevää eikä kuolemallakaan ole siis mitään merkitystä. Mutta sittenkin voi olla, että mielenkiinto tallentaa kaikki elämän ilmiöt – ennen muuta sen päättyminen – ajaa Bennyn tappamaan. Yksi Haneken elokuvan porvarillisia tuntoja eniten järkyttävä seikka on sen päähenkilön selittämättömyys, hänen puhumattomuutensa. Näemme vain ulkoisen olemuksen, mutta vaikka kuinka poraisimme, emme pääse riittävän syvälle hänen päänsä sisälle. Ehkä hän ei itsekään tiedä miksi tappaa. Maailma on hänen suhteensa yhtä toivoton kuin hän on toivoton maailman suhteen. Haneke on itse korostanut, että Benny on etääntynyt todellisuudesta ja että hänen hahmonsa perustuu useaan lehtijuttuun nuorista pojista, jotka ovat tappaneet esimerkiksi lapsia, ja ovat perustelleet tekoaan sillä, että “halusivat tietää”.
Michael Haneke teki tämän elokuvan vuonna 1992, ennen kuin media yleisti seitsemän vuoden päästä kostofantasian konkretisoitumisen kouluteurastuksiin Columbinessa. Mutta Suomessa tapahtui koulusurmia jo vuonna 1989, kuten Raumanmeren yläasteen teurastus, jossa 14-vuotias – samanikäinen kuin Benny elokuvassa – koulupoika surmasi kaksi luokkatoveriaan kesken oppitunnin. Haneke ei ota kantaa todennäköisimpiin syihin, jos murha olisi kosto: pitkään jatkuneeseen kiusaamiseen, ystävättömyyteen tai vieraantumiseen sosiaalisista suhteista. “Halusin tietää… minkälaista se on… luultavasti”, Benny vastaa myöhemmin isälleen, kun on jäänyt kiinni teostaan tunnustamalla vanhemmilleen olevansa murhaaja. Haneke näkee syyn siinä, että Benny tahtoo provosoida teollaan vanhempiaan, tehdä todellisen välirikon heidän kanssaan, mutta tämäkään ei ole varmaa. Katsoja saa päättää.
Benny olisi hyvin voinut olla koulusurmaajan kaltainen. Nietzscheläisesti hän lukee säälin voittamisen jaloihin hyveisiin ja pystyy jopa naurahtamaan isoisänsä kuolemalle. Osittain Haneke tuli kuvanneeksi modernin ihmisen: Youtube-videoita Internetiin hyvään tahtiin tykittävän hämmentävän janarin tai omituisen egoistin, lahjattoman kylähullun, joka vapaaehtoisesti asettaa itsensä yleiseksi mediapelleksi; eli sellaisen hahmon prototyypin, jolla on tarve hallita itseään ja maailmaa hedelmättömän kuvaamisen ja tallentamisen kautta.
Tällaisen ihmisen olemassaolo on riippuvainen hänen suosiostaan – tai oikeastaan siitä, että joku toivoton jaksaa vielä kiinnostua hänestä. Benny ei mene performanssissaan tarpeeksi pitkälle, tapa itseään kameran edessä, vaikka monessa mielessä jo yhden ihmisen kuolema vähentää meitä kaikkia. Toisen surmaaminen vastaa jo itsemurhaa, vaikka ei ole sama asia. Benny ei saavuta millään elämänsä teolla todellista informaatiota kuolemasta. Ainoa asia, jonka hän voittaa, on tieto siitä, että ihminen on kykeneväinen tappamaan ja olemaan kantamatta vastuuta teostaan. Tavallaan Benny lähentyy tapon jälkeen vanhempiaan enemmän kuin ennen tekoaan.
Benny on antiprotagonisti, poika jonka elämällä ei voi olla mitään pohjaa. Hän näyttää siltä, että tulevaisuudessa hän voisi mennä vaikka ammattikouluun ja takertua epätoivoisesti sähkömiehen tai maalarin ammattiin tai toimia alussa kuvaamansa tilan sikojen ruokkijana. Se voisi olla mahdollisuus, mutta Benny on syrjäytynyt ja saanut todellisuuskäsityksensä televisiosta. Hänen reaalinsa perustuu ainoastaan siihen, mitä hänelle ollaan uutisoitu. Täten hänestä tulee itse uutinen, aivan kuin toivottomista, lievästi tai hyvin radikaalisti autistisista Youtube-pelleistä. Jossain vaiheessa – kenties silloin, kun on tajunnut olevansa liian nokkela saamaan tulevaisuudessa mitään työtä – Benny on päättänyt, ettei hänellä ole muuta ratkaisua kuin luovuus. Samaan aikaan, kun hän on kykeneväinen luomaan tallentamalla videoitaan, hän on myös kykeneväinen tuhoamaan.
Ehkä hän tappaa myös siksi, että ei pysty ilmaisemaan itseään muuten tai koska ei pysty käsittelemään seksuaalisia tuntemuksiaan. Haneke itse näki Bennyn hahmon kontrollifriikkinä, joka kuvaa kaiken, koska elää siinä vaarallisessa illuusiossa, että ottamalla valokuvia ja kuvaamalla ihmisiä hän voi hallita maailmaa. Heti Bennyn murhaaman tytön kuoleman jälkeen Haneke esittää leikkaajansa Marie Homolkovan kanssa montaasin, jossa näytetään yksityiskohtaisesti, kuinka surmaaja puhdistaa verestä tahriintuneen paidan, kaakelilattioille levinneen veren ja päätyy lopulta vielä impotentisti kuvaamaan lattialla makaavaa ruumista. Tämän jälkeen hän käy puhelun ystävänsä kanssa. Hänen äänestään ei kuulu minkäänlaista järkytystä. Päinvastoin, Benny innostuu kuullessaan ystävänsä äänen ja juoruaa jopa hyvällä omallatunnolla yhdestä ihmisestä: “Hän on todellinen kusipää.” Tavassa jolla Benny pyrkii hävittämään murhansa todisteita, voi nähdä yhtymäkohtia Psykon (1960) tai Keskustelun (1974) päähenkilöiden tapaan suhtautua omaan syyllisyydentuntoonsa.
Eräässä mielessä Benny ottaa nykyisen valvontakameran paikan, sellaisen kameran jonka tallentavaan kuvavirtaan olet, lukija, jo osallistunut, jos olet kävellyt koskaan minkä tahansa supermarketin läpi, kulkenut julkisilla tai käynyt ulkona tai edes vilkaissut puhelimessasi todennäköisesti olevaan kamerasilmään. Bennystä tulee ruumiillistunut valvontakamera, joka tallentaa olion kuoleman. Elokuvan kehityskaaressa hänestä tulee vertovilaisessa mielessä kineruumis. Haneke näyttää Bennyn hahmolla, että uutistoimittajat ovat – kuten elokuvassa Nightcrawler (2014) – aina vaarassa ammattinsa moraalittomuuden veitsenterällä luisua oikeaan pahuuteen; sellaiseen strukturaaliseen väkivaltaan, jossa työ tulee riippuvaiseksi kauheuksista, joita sen tehtävä on esittää.
Benny ei ole hysteerinen tai fanaattinen hahmo, päinvastoin hän on todella tyyni; hän tappaa melkein vahingossa. Ensimmäisen siantappoaseen laukeamiskerran jälkeen hän kysyy ampumaltaan tytöltä: “Mikä sinulle tuli?… Mikä sinulla on hätänä?” Koska kuolema on tallennettu videolle, Benny pääsee murhastaan karkuun näyttämällä videon vanhemmilleen, jotka auttavat häntä pakenemaan. Niinpä hän leikkauttaa kiharaiset hiuksensa ja lähtee äitinsä kanssa lomalle Egyptiin, jossa jatkaa videotaidettaan kuvaamalla muinaista hautausmaata, kirkkoa ja pyramideja sekä äitiään kylpyhuoneessa.
Koska itse todellisuus on jo konkreettisesti hajotettu niin moneksi ristiriitaiseksi näytöksi, ideatasollakaan, niin sanotusti henkisesti, se ei voi välttyä dualismilta, jota voisi kutsua sielun kaksinaismoralismiksi. Voltairen filosofian mukaan luonnon laki olisi opettanut meitä tappamaan lähimmäisiämme ja niin olisi menetelty aina ja kaikkialla maailmassa.
Tiedotusvälineiden luoma kollektiivinen skitsofrenia, josta kukaan ei voi enää parantua, korostaa tätä dualismia. Ihminen on kykeneväinen hyvin kauniiden asioiden varjossa äärimmäiseen pahuuteen. Bennyn video on elokuva, joka yksilön piittaamattomuutta kuvatessaan heijastaa myös universaalia välinpitämättömyyttä. Teema on se, että elokuva keksintönä toi heti äärimmäisen toisen hyväksikäytön maailmaan. Jopa ihmisen kuolemasta saatu henkinen hyöty voitiin toistaa nyt loputtomiin, kun se pystyttiin tallentamaan 24 kuvaksi sekunnin aikana. Siellä missä sähkö keksittiin, kehitettiin myös elokuva – ja pian näiden keksintöjen jälkeen Edison kuvautti jo norsun teloittamisen sähköllä. Lopulta elokuva on sitä, miten Haneke sen näyttää: kamera todella varastaa ihmisen, kuten alkuasukkaat uskoivat, ja tapaa ja tappaa hänen sielunsa ikuisesti. Mitä varten se sen tekee, jos ei ikuisuutta varten?
Haneken täytyi mennä pidemmälle. Sian tappaminen ei riitä. Benny ei enää voi ymmärtää toista ihmistä ja kuten keskitysleirien juutalaisia tappaneita natseja, häntä varmasti karmii kuolema. Hänen on itse tapettava. Haneken elokuva on siis tietenkin psykopaatin tyyppiesimerkin kuvaus, mutta emme voi olla varmoja ehdottaako se, että murhanhimo syntyy kuolemanpelosta. Benny on tyhjä kuin television valkea kohina, jota hän yöaikaan ja päivät pitkät tiiraa, ennen kuin katoaa itse tuohon maisemaan. Mutta se ei ole hänen sydämen tyhjyyden syy. Syy on siinä, että hän on valinnut sen jonkin muun – ehkä rakkauden tai surun – sijaan.